Caroline Munro
Saatanan panopuut: johdatus nunsploitaatioon
sivu: 1 · 2 · 3

Ensimmäisille nunsploitaatioille ominainen historiallinen eeppisyys jatkui myös vuotta myöhemmässä Gianfranco Mingozzin kulttiteoksessa Flavia the Heretic (Flavia, la monaca musulmana, 1974). Tällä kertaa uskonnollinen ja pakanallinen symboliikka venytettiin kuitenkin makaaberisti äärimmilleen ja elokuvan kidutuskohtauksissa alkoi olla mukana tylyä realismia. Ehkä Flaviaa pitäisikin pitää varsinaisen nunsploitaation emona jos keskitytään hetkeksi liitteeseen "-sploitaatio", sillä vaikka elokuva on harmoninen ja kaunis, tunkee sen pinnan alta julmuuden karvas löyhkä.



Flavian taustalta on löydettävissä sellaisia nimiä kuten gialloista What Have They Done to Solange? (1972) ja L'Arma, l'ora, il movente (1973) tuttu käsikirjoittaja Bruno di Geronimo, dokumenteilla uransa aloittanut ohjaajatuottaja Gianfranco Mingozzi, ja näyttelijäpuolelta mm. Florinda Bolkan (A Lizard in a Woman's Skin ja Don't Torture the Duckling), Claudio Cassinelli (What Have They Done to Our Daughters?, The Mountain of the Cannibal God), sekä Hammerilla uraansa aloitellut Anthony Higgins.

Parhaiden giallojen tyyliin myös Flavia the Hereticissa kaikki viedään äärimmilleen ja ehkä se on juuri siksi enemmän kuin pelkkä oman genrensä merkkiteos. Katsojaa koetellaan Flaviassa kuin Bolkanin esittämää nimikkohenkilöä, joka näkee kuinka paimentyttö raiskataan sikojen keskellä, tai kuinka syntiin langenneen nunnan nänni viilletään irti, tai kuinka demoninen pakanallisuus riistäytyy valloilleen luostarin muurien sisäpuolella. Ei siis mikään ihme että nunnaparan polla menee sekaisin, ja siinä sivussa katsojakin tietää hetki hetkeltä näkevänsä visioita, joita ei tule unohtamaan ja jotka tulevat jatkumaan aina elokuvan kuuluisille viimeisille sekunneille. Flavia the Heretic on kuin keskiaikaa sellaisenaan, tai matka mielen syvyyksiin. Ehdoton genrensä merkkiteos, kulmakivi, josta alkaen on yksinkertaisinta tarkastella nunsploitaatiota kahdessa eri haarassa, joista toinen keskittyy vereen ja toinen erotiikkaan.

Aiheena erotiikka; Walerian Borowczyk nousi maailman tietoisuuteen Sirpa Lanen tähdittämällä La Bétella (1975). Kyseinen eroottisen elokuvan uranuurtaja otti vihdoin vuonna 1977 aiheekseen nunnat ja ohjasi oman nunsploitaatioklassikkonsa Interno di un convento (1977). Borowczykille ominaiseen tyyliin elokuvasta tulikin kaikin puolin kaunis ja lihallinen, eikä verta näy, paitsi vesikulhoissa, joissa käsinveistetyt tyydystysvälineet pestään puhtaiksi; kaikkialla loistaa ruumiin ja mielen taistelu syntistä nautintoa kohtaan, sen kokemiseksi ja himosta vapautumiseksi.



Ylitsepursuavasta eroottisuudesta huolimatta ei Interno di un conventossa ole kysymys missään vaiheessa seksploitaatiossa. Ihmiset eivät alista toisiaan, vaan uskonto alistaa heidät kaikki ahtaisiin rooleihinsa, tehden heidän kehoistaan pyhiä paikkoja, joita kukaan ei hallitse ja joissa nautinnollisuuden koko kirjo toteutuu vain ihmisen itsensä halusta. Mitään ei näytetä liikaa, eikä millään herkutella. Klassikko, joka jokaisen tulisi nähdä.

Mutta jo vuosi Borowczykin jälkeen on ääni kellossa toinen, kun kehiin astuu italialainen Giuseppe Vari omalla eroottisella nunnaviritelmällään, Sister Emanuelle (Suor Emanuelle, 1978). Halpoihin westerneihin ja tyypilliseen italoplagiointiin erikoistunut Vari päätti monen muun ohjaajan tavoin ratsastaa Emmanuellejen menestyksellä ja yhdistää kaksi elementtiä; semipornotähti Laura Gemserin ja nunnaluostarin. Ei sinällään hullumpi idea, joskin lopputulos on lähinnä erotiikalla rahastamista, ilman sen suurempaa taiteellista menestystä. Mielenkiintoisen Sister Emanuellesta tekevätkin sen näyttelijät, koska sekä Gemserillä, Gabriele Tintillä, Monaca Zanchilla että Dirce Funarilla on jotakin yhteistä: he ovat kaikki näytelleet pahamaineisen törkyherran Joe D'Amaton (Aristide Massaccesi) elokuvissa. Ei ole siis kovinkaan suuri sattuma, että mm. Emanuelle in American (1977) ja Emanuelle and the Last Cannibalsin (1977) ohjannut D'Amato itse sai vuoden päästä valmiiksi oman nunsploitaatiopätkänsä Immagini di un conventon (1979). Ironia syvenee ja piirit pienenevät, koska Paolellan varhaisessa klassikossa mukana ollut Paola Senatore komeilee nyt D'Amaton Immagini di un conventon tähtenä. Mitään muuta yhteistä elokuvilla ei olekaan, sillä toisin kuin Paolellan visioissa, puhuu Immagini di un conventossa paljas kyrpä ja D'Amato tekee sen minkä hän parhaiten osaa: tuo mukaan elokuvaansa kaikki nunsploitaation törkyisimmät elementit, eikä missään säästellä, oli sitten kyseessä raiskaus tai lesboakti. Tämän alagenren kehä sulkeutuu jo vuonna 1979, joskin 80-luvulla D'Amato palasi jälleen nunsploitaation pariin niin ikään törkyisellä The Convent of Sinnersillä (La Monaca del peccado, 1986), mutta vaikka D'Amato vei nunsploitaation eroottisen alagenren jo viisi vuotta Flavia the Hereticin jälkeen äärimmilleen, ei pidä unohtaa, että nunsploitaatio poiki myös verisemmän polkunsa. Palataan siis takaisin jo kertaalleen mainittuun Love Letters of a Portuguese Nuniin, jossa kaksi kulttihahmoa yhdistivät voimansa.

Omia seksploitaatioitaan aloitteli jo 60-luvun lopulla sveitsiläinen tuottaja-ohjaaja Erwin C. Dietrich, joka päätyi tekemään elokuvia niin ikään "monitalentti" Jesus Francon kanssa. Hän tuotti Francolle mm. wip/natsi-elokuvat 99 Women (99 mujeres, 1969), Barbed Wire Dolls (Frauengefängnis, 1975), The Devilish Sisters (Die Teuflischen Schwestern, 1976), Love Camp (Frauen im Liebeslager, 1976), Ilsa, the Wicked Warden (Greta - Haus ohne Männer, 1977) ja yllätys, yllätys, sama kaava jatkui myös heidän seuraavassa yhteisessä projektissaan Love Letters of a Portuguese Nun. Vankila vain muuttui luostariksi ja vanginvartijat nunniksi. Selkeät wip-elokuvan merkit olivat siis ilmassa, mutta halvan seksploitaation sijaan elokuvasta tuli jotakin paljon enemmän.

Sivu:

1 2 3