Caroline Munro
Bruce Leen kymmenet kasvot: esittelyssä leexploitaatio-ilmiö
sivu: 1 · 2




Bruce Leen elokuvia ei voi oikein millään mittapuulla pitää huonoina, mutta niiden rasittavin ominaisuus on lähes täydellinen mielikuvituksen puute juonikuvioiden suhteen. Kun Lee kuoli heinäkuussa 1973 vain hieman ennen Enter The Dragonin ensi-iltaa, tilanne korjaantui kerralla ja markkinoille tunkeutui Bruce Leen elokuvia joissa hänet mm. kloonattiin, murhattiin ja joissa hän palasi kuolleista. Vastustajina toimi kaikkea mahdollista ninjoista sirpein varustettuihin kääpiöihin. Tietystikään kyseessä eivät olleet sen oikean Bruce Leen tekemät elokuvat mutta koska Enter The Dragon oli menestynyt hienosti ja kansa halusi lisää sitä samaa, ei Leen kuolema saanut olla esteenä uusien Bruce Lee -elokuvien tekemiselle. Syntyi hämmästyttävä martial arts -elokuvien alagenre, joka nykyään tunnetaan leexploitaationa.

Hongkongin elokuvateollisuuden paniikkireaktio Leen kuolemaan ja epätoivoiset yritykset rahastaa sillä näyttävät jälkeenpäin melko surkuhupaisilta, mutta paikan päällä tilanne varmasti nähtiin toisin. Lee oli kova sana elokuvamarkkinoilla eikä muita tähtiä ollut, joten jostain oli yksinkertaisesti pakko saada lisää Bruce Leen seikkailuja. Tietystikin uusien tähtien etsiminen Brucen nimellä rahastamisen sijaan olisi varmasti tuottanut enemmän tulosta pitkällä tähtäimellä, mutta näin ei kuitenkaan tehty. Monet kuuluisuudesta uneksivat tusinapotkijat huomasivatkin nopeasti markkinaraon ja ottivat taiteilijanimekseen jotain Bruce Leeltä kuulostavaa, jotta pääsisivät elokuvien pääosiin. Ilmeisesti taktiikka toimi, sillä muutamassa vuodessa saatiin erilaisten potkuelokuvien pääosissa hämmästellä muun muassa sellaisia nimiä kuin Bruce Le, Bruce Lai, Bruce Li, Conan Lee sekä Dragon Lee. Useimmilla toiveet suuremmasta tähteydestä sammuivat yhtä nopeasti kuin nopeasti omaan mahdottomuuteensa kuollut leexploitaatio-buumikin, mutta ainakin Bruce Li ja Conan Lee ovat jatkaneet elokuvien tekoa vielä pitkään tuon hullun kauden jälkeenkin.

Vaikka pahin leexploitaatio-aalto hiipuikin kohtuullisen nopeasti, on Leen nimellä rahastettu vielä pitkään sen jälkeenkin; Eastern Heroes kauppasi pitkään wushu-kuningas Jet Lin tähdittäminä elokuvia Jet Lee -nimellä, vaikka nimi olikin kaikkialla muualla jo mielletty oikein. Tuorein tapaus on tietysti Future Filmin Bruce Lee -elokuvien uudet suomijulkaisut, joiden joukkoon on kelpuutettu niiden aitojen asioiden lisäksi myös sellaiset tekeleet kuin Game of Death ja Tower of Death. Näistä Game of Deathia (1978) pidetään jostain syystä yhtenä Bruce Leen virallisista elokuvista, vaikka tosiasiassa se ei ole yhtään sen vähemmän leexploitaatio kuin muutkaan saman alan yrittäjät. Bruce kyllä ehti aloittaa elokuvan kuvaukset, mutta kuoli kun talteen oli saatu vasta kolme ottelua, joten koko loppuelokuva koostuu sijaisten tekemien kohtausten ja muista Brucen elokuvista kootun arkistomateriaalin kömpelöstä yhdistämisestä.



Toisaalta kyllä vanhemmatkin suomalaiset kasettijulkaisijat osasivat asiakkaitaan harhaanjohtaa, Fist of Fear, Touch of Deathin kannessa mainostetaan näyttävästi Leen läsnäoloa ja The True Game of Deathin kansikuva on varastettu suoraan Big Bossista! Bruce and the Shaolin Bronzemen lupaa kannessaan että pääosassa on "supertähti Bruce Lee", vaikka tosiasiassa potkuhommat hoitaa kopionimi Bruce Le. Näitä rip-off -teoksia on julkaistu Suomessakin melko paljon mikä viittaa ainakin siihen, ettei Valtion Elokuvatarkastamon sen oikean Leen elokuvia kohtaan harjoittama vaino ainakaan vähentänyt suomalaisten innostusta miehen elokuviin.

Conan Lee löytyy Suomessakin julkaistusta tekeleestä Ninja in the Dragon's Den eli Ninja - Lohikäärmeen Poika (1982). Bruce Lee -vaikutteita elokuva ei tosin sisällä, vaan kyseessä on enemmänkin Snake in the Eagle's Shadow -tyylinen vanhanaikainen kung fu-komedia, joskin melko tylsä sellainen. Kauniiksi lopuksi kopio-Lee voittaa yltiöpäisen pahan mestarin melko yllättävällä taktiikalla; mestarin keskittyminen häiriintyy, kun Myron käskee erästä tyttöä vilauttamaan tälle tissejään! Elokuva on Chanin vanhojen mestariteosten tyyliin tehty, mutta ei omaa läheskään samanlaista viihdyttävyysastetta.

Bruce Le puolestaan yritti epätoivoisesti päästä pinnalle täysoudolla tekeleellä Bruce and the Shaolin Bronzemen (1982), jossa mies vaeltaa paikasta toiseen hakaten vastaan tulevia ihmisiä ja otuksia. Nimessä mainittujen pronssimiesten lisäksi vastustajiin kuuluu mm. sirpillä huitovia kääpiöitä sekä lihavia sumopainijoita. Hauska leffa, mutta käy pidemmän päälle hieman puuduttavaksi.



Len kuuluisin teos, The Ninja Strikes Back (1982) sen sijaan on oikeastikin varsin hyvä ja iskevä elokuva joka rip-offaa Leen elokuvien lisäksi myös Sonny Chiban Street Fightereita lainaamalla niiden ideaa näyttää taistelijoiden sisäiset vauriot röntgenkuvina kesken ottelun. Lopullinen Colosseumilla käytävä kamppailu on matkittu suoraan The Way of the Dragonista ja on yllättäen lähes yhtä iskevä. Len vastustajana lopputaistelussa esittää tyyppi nimeltä Chick Norris! Mukana on myös James Bond -seikkailu Goldfingeristä tuttu Harold "Oddjob" Sakata, jolla on mukana vieläpä sama teräväreunainen heittohattu kuin Bondia vastaan otellessaan. Sakata poistuu elokuvasta näyttävästi kun Le tunkee hänen kätensä rannetta myöten silppuriin niin, että veri lentää jopa muuten leikatussa suomiversiossa.

Sakata ehti mukaan myös Myron Leen tähdittämään räpellykseen Death Dimension (Freezing Death, 1978), jota voi etsiä kasetilta nimellä Kuoleman asiamies. Täysin katsomiskelvottomassa ja katsojaa tylsyydellään kiduttavassa sekoilussa Myron yrittää estää gangstereita käyttämästä erään tohtorin keksimää syväjäädytysasetta. Elokuvan jokainen kohtaus on niin pitkä kuin mahdollista, jotta tekele olisi kokoillan elokuvan mittainen. Tämä kehitys saa huipennuksensa lopun pateettisessa takaa-ajossa, jossa juostaan ympäri jonkinlaista tasankoa varmasti yli 15 minuuttia! Onnettomasti toteutetut tappelut eivät varsinaisesti nosta elokuvan tasoa.

Näiden tusinahakkaajien lisäksi leexploitaatioiden kautta kuuluisuutta on etsinyt myös muutama merkittävämpikin taistelija. Sonny Chiba esiintyi vielä brutaalin The Street Fighterin (1974) tuoman tähteydenkin jälkeen nykyään ilmeisen vaikeasti löydettävässä tekeleessä The Soul of Bruce Lee (Gekisatsu! Judo Ken, 1977). Ilmeisesti itse elokuva ei kuitenkaan sisällä Lee-plagiointia, vaan kuuluu genreen amerikkalaisten keksimän uuden nimensä ansiosta. Järkyttävämpi tapaus on kuitenkin Jackie Chanin hairahtaminen leexploitaatioon New Fist of Furyn myötä. Chan on yllättäen elokuvan heikoin lenkki, sillä komiikastaan tunnettu näyttelijä ei todellakaan ole kotonaan haudanvakavia Bruce-maneereja toistaessaan. Muuten kyseessä on kyllä yksi genren elokuvallisesti parhaimmista teoksista. Syy tähän on ilmeisesti ohjaaja Wei Lo, joka on tavallista kunnianhimoisempi martial-arts ohjaaja ja on tehnyt myös sen aidon Leen elokuvista sen parhaan, Fist of Furyn.

Sivu:

1 2