Caroline Munro
Bruce Leen kymmenet kasvot: esittelyssä leexploitaatio-ilmiö
sivu: 1 · 2

Toinen tapa saada markkinoille lisää Leen elokuvia pääosanesittäjän samankaltaisen nimen lisäksi oli yksinkertaisesti tehdä epävirallinen jatko-osa jollekin oikean Leen elokuvalle mistä on varmaan kiittäminen sitä, että itse olen nähnyt Chanin New Fist of Furyn lisäksi myynnissä myös sellaiset tekeleet kuin Fist of Fury II & III (Bruce Lin tekeleitä) sekä Second Fist of Fury. Myös nimien väänteleminen Exit the Dragon, Enter the Tigerin tyyliin kelpasi paremman puutteessa. Exit the Dragon, Enter the Tiger toistaa mielikuvituksettomasti leexploitaatioiden tylsintä juonikaavaa Bruce Leen oppipojasta (Bruce Li), joka selvittää mestarinsa kuoleman syyn ja lopulta kostaa syyllisille. "If I die, find out why" - my ass; näin mitättömiä elokuvia harvoin näkee, paitsi tietenkin tässä alagenressä. Elokuvan sleaze-arvot tosin ovat varsin korkealla, naisia kidutetaan ja luita rikotaan melkoisella antaumuksella. Enter Three Dragons ei nauti yhtään suurempaa suosiota, vaikka mukana onkin peräti kolme kopionimeä, Bruce Lea, Dragon Lee sekä melkein jokaisessa alan tuotoksessa heilunut Bruce Li.

Game of Death II (aka Tower of Death) menee vikaan oikeastaan jo nimessään sillä kuten sanottu, ei se aito Game of Deathkaan ollut varsinainen Bruce Lee -elokuva. Onneksi kakkonen on sentään reippaasti alkuperäistä parempi sisältäen hyvin tehtyjen taisteluiden lisäksi myös hauskoja James Bond -elementtejä, kuten lopun salaisen päämajan kuolettavine lattioineen. Bruce Lee poikkeuksellisesti myös esiintyy elokuvassa vaikkakin vain muutamassa epämääräisessä arkistopätkässä, jotka on yritetty upottaa mukaan elokuvaan laittamalla varamies puhumaan naama kamerasta poispäin niihin hetkiin, joita oikea Lee ei tehnyt. Temppu on tuomittu epäonnistumaan ja tuo huonoudessaan mielleyhtymiä Bela Lugosin korvaamisen Ed Woodin kuuluisimmassa teoksessa. Muuten Tower of Death on teknisesti ottaen parasta ja taisteluiltaan nautittavinta leexploitaatiota mitä rahalla saa.

Game of Deathin maineella rahastamaan syntyi myös The True Game of Death, jossa kuuluisa näyttelijä (Bruce Le) yritetään myrkyttää, mutta kun homma ei toimi, lähtee tämä hakkaamaan paskat pihalle jokaisesta joka on ollut juonessa mukana. Kaikenlainen järki on ollut elokuvaa tehtäessä kortilla ja lisäksi tappelut ovat aivan toivottoman tylsää katseltavaa. Paremmilla yhteenotoilla teoksesta olisi voinut saada irti jotain hupiakin, sillä tapahtumat ovat lievästi sanottuna epämääräisiä ja dialogi järjetöntä. Suu loksahtaa varmasti useammaltakin katsojalta auki kun kysymykseen "How did you knew I was going to be here?" vastataan "Because I knew you were coming." Keskustelujen avuttomuuteen on osasyyllisenä myös vanhan suomikasetin kääntäjä, jonka mielestä rikolliset kiroilevat sellaisilla lauseilla kuin: "Vedä helvettiin!" Lopussa Le tyrmää erään moottoripyörällä ajelevan konnan ja pukee tämän keltaisen verryttelypuvun päälleen, jotta lopun Game of Deathista pöllityt kohtaukset sopisivat elokuvaan paremmin. Kunnon lopputaistelua elokuvassa ei tosin ole, sillä menetettyään kaikki henkivartijansa mafioso tipahtaa maahan polvilleen ja alkaa anoa armoa jo pelkästään keltapukuisen kostajan nähdessään ja elokuva loppuu kuin seinään.



Kun Leen kaikki elokuvat olivat saaneet osansa jatko-osa sirkuksesta, täytyi nimiin keksiä entistä oudompia yritelmiä. The Clones of Bruce Lee tarjoili katsojalle kolme Leen tieteellisesti synnytettyä kopiota, jotka lähetettiin maailmalle pahojen tyyppien juonia estämään. Hauskaksi mainitussa tekeleessä esiintyy peräti neljä kopionimeä, Bruce Le, Dragon Lee, Bruce Lai ja Bruce Thai!

Bruce Lee Fights Back From the Grave (1978) sen sijaan ei sisällä mainoslauseidensa lupaamia Mustia kuoleman enkeleitä tai tappeluita tuonpuoleisessa, mutta on muuten ylivoimaisesti koko genren nautittavin tuotos. Käytännöllisesti katsoen juonettomassa tekeleessä Bruce (Bruce Lea) tuntuu vain vaeltavan tappelusta toiseen kummallisen torvi- ja syntikkamusiikin säestyksellä, vaikka näin periaatteessa etsiikin erään ystävänsä murhaajaa. Absurdin sekoilukuvaston keskeltä edukseen erottuvat näyttävät taistelukohtaukset, jotka on ohjattu todellisella taidolla, näyttävimmät osumat nähdään vieläpä hidastettuina uusintoina! Teoksen täydellinen outous viihdyttää läpi koko elokuvan, ja loppu on traagisuudessaan varsin dramaattinen. Ihan suoraan sanottuna, Bruce Lee Fights Back From the Grave on parempi kuin yksikään oikea Bruce Lee -elokuva. Hämmästyttävä rahastusyritys on myös kehuttu Bruce Lee and I (Bruce Lee ja Minä), joka on kreditoitu miehen itsensä ohjaamaksi.

Myös Leen yllättävän kuoleman synnyttämä huhumylly osattiin hyödyntää erilaisten dokumenttien muodossa, joissa spekuloitiin erilaisia älyttömiä huhuja sekä tietysti keksittiin uusia, vielä hurjempia juttuja. Sen sijaan sellaiset teokset kuin The Curse of Bruce Lee ja Path of the Dragon ovat ihan kunnollisia dokumentteja, jotka keskittyvät enemmän Bruce Leehen ilmiönä, kuin tätä koskeviin huhuihin. Nämä teokset ovat varsin kiinnostavia ja sisältävät paljon enemmän kunnon asiaa kuin virallinen Bruce-dokumentti Dragon: A Bruce Lee Story, jossa ei suuremmin Leen elokuvaurasta puhuta.



Pahin tapaus kaikista epädokumenteista on legendaarinen Fist of Fear, Touch of Death (1980), jonka juonena toimii turnaus, jossa etsitään Bruce Leen seuraajaa. Otteluiden välissä nähdään mm. Leen haastatteluita, joissa tämän suuhun on kömpelösti dubattu vastauksia haastattelijan esittämiin typeriin kysymyksiin. Välillä seurataan kohtauksia joissa itse itseään hypettävä Fred Williamson hakkaa pahiksia puistossa, välillä taas pätkiä Brucen ennen tähteyttään tekemästä Green Hornet -televisiosarjasta. Hämmästyttävintä materiaalia ovat kuitenkin "Bruce Leen nuoruudesta" peräisin olevat filmipätkät, joissa nuori sankari kinastelee vanhempiensa kanssa elämänsä suunnasta ehkäpä maailman huonoimman dubbauksen avulla. Siitä mistä nämä pätkät oikeasti ovat peräisin, minulla ei ole aavistustakaan. Aina välillä Bruce ja tämän isä kuitenkin taantuvat muistelemaan esi-isiensä seikkailija keskiajan Japanissa pätkissä, jotka on leikattu mukaan jostain todella huonosta, mutta mieltäylentävän verisestä halpiksesta. Fist of Fear, Touch of Death on pahinta roskaa mitä on kuunaan nähty ja nauttii nykyään jonkinlaisesta potkuelokuvien Plan 9 From Outer Space -statuksesta.

Jossain vaiheessa maailmanhistoriaa loputtomalta tuntunut rip-offaus alkoi laantua ja uudet sankarit astuivat kehiin. Jackie Chan löysi tyylinsä Snake In The Eagle's Shadow ja Drunken Master -menestysten myötä vuonna 1978. Jet Lin menestyessä Shaolin Templessä vuonna 1982 alkoi koko alagenre jo osoittaa uupumisen merkkejä, vaikka yksittäisiä yrittäjiä riitti vielä pitkään, aina 90-luvun puoleen väliin asti.

Kuten tarkkaavaisimmat lukijat ovatkin varmaan jo huomanneet, ei leexploitaatio-ilmiö tarjonnut näin perinteisessä mielessä hyviä elokuvia kuin muutaman. Toisaalta koska kukaan oikea kuuluisuus ei koskaan tule tekemään mitään niin bisarria ja hämärää kuin esimerkiksi Pronssimiehet, on näille elokuville varmasti kysyntää tulevaisuudessakin roskaleffojen suurkuluttajien keskuudessa. Tämän osoittaa jo yksin briteissä ja Hollannissa julkaistujen halpalevyjen määrä, joita myydään tavalla tai toisella Bruce Leen nimellä. Ja kiitos vanhojen suomalaisten videojulkaisijoiden rahanahneuden, ei tähän outoon ilmiöön tutustuakseen tarvitse muuta kuin hieman katsella ympärilleen lähimmässä videodivarissa. Kyllä joku The Clones of Bruce Lee kuitenkin hakkaa kaikenmaailman straight-to-video -Van Dammet jo pelkällä mainoslauseellaan:

"Not 1 ...not 2 ...but 3 Bruces !!!", siitä vain nauttimaan!

Sivu:

1 2