Caroline Munro
Lucio Fulci (1927-1996) - Im memoria dell'autore di film dell'orrore
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

Varhaiset vuodet: 1948-1978

Fulcin uran alku on romanttinen. Legendan mukaan hän hakeutui elokuva-alalle tullakseen rakastamansa naisen silmissä rikkaaksi. Pääsykokeet hän läpäisi, koska Visconti mieltyi hänen suorasukaiseen kapinalliseen persoonaansa, joka tuli näyttelemään tärkeää roolia läpi hänen elämänsä. Oppinsa hän sai mm. Michelangelo Antonionin ja Antonio Pietrangelin kaltaisilta italialaisen elokuvan suurilta nimiltä ja hänestä itsestään tuli muutamassa kymmenessä vuodessa yksi italian menestyneimmistä ohjaajista. Suuriin produktioihin hän ei kuitenkaan koskaan päässyt, vaan joutui pelaamaan läpi uransa penneillä ja nopeilla aikatauluilla. Uran alku oli joka tapauksessa komea: vain muutamia lyhytdokumentteja ohjanneen Fulcin ensimmäinen kunnollinen kiinnitys oli Marcel L'Herbierin ja Paolo Moffan Les Derniers jours de Pompein kakkoskuvausryhmän ohjaajan assistenttina, josta ura jatkui apulaisohjaajan paikalla Mario Monicellin ja Stenon yhteisissä Totó-komedioissa, Totò e i re di Roma ja Totò e le donne. Näiden jälkeen Steno alkoi ohjata elokuviaan yksin, Fulci apulaisenaan.

Mielenkiintoisena triviana, Fulci pääsi osallistumaan käsikirjoituksen tekoon vuoden 1953 Totó-komediassa, L'uomo, la bestia e la virtù, jonka apulaisohjaajan paikan hän jakoi yhdessä Sergio Leonen kanssa. Stenon ja Fulcin meriitteihin kuuluu myös ensimmäisen italialaisen värielokuvan, Totò a colori, filmaaminen.

Kaiken kaikkiaan Steno ja Fulci tekivät yhdessä viisitoista komediaa, jotka menestyivät vaihtelevasti. Vihdoin vuonna 1959 Fulci pääsi ohjaamaan esikoisensa I ladrin, josta tuli valitettava taloudellinen epäonnistuminen. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Fulci ohjasi pari draamaa (Ragazzi del Juke-Box ja Urlatori alla sbarra) ja ison kasan vähemmän tunnettuja komedioita (mm. 002 agenti segretissimi, I due pericoli pubblici ja Come rubammo la bomba atomica. Fulcia ei kuitenkaan oltu tarkoitettu nikkaroimaan pikkuhauskoja tarinoita hassuista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. Ei todellakaan, sillä jotakin paljon parempaa oli edessä. Fulcin ensimmäisinä tärkeinä töinä voidaankin pitää vasta hänen ensimmäistä spagettiwesterniään Tempo di massacroa (1966), sekä hänen omaa suosikkiaan Beatrice Cencia (1969).

Takanaan muutama draama, yli kymmenen komediaa ja yksi sotaelokuva (I due parà), sai Fulci ainutlaatuisen tilaisuuden ohjata oman spagettiwesterninsä, Tempo di massacron - tutummin Massacre Time tai Colt Concert - josta tuli Franco Neron (Django) tähdittämä hyvin epätasainen kostotarina. Mistään kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneen Four of the Apocalypsen kaltaisesta raakuudesta ei nähdä vasta kuin viitteitä, kuten ei myöskään muista Fulcin myöhempien elokuvien tavaramerkeistä. Fulci on itse kertonut halunneensa luoda Tempo di massacron kuviin unenomaisen tunnelman, joten elokuvaa ei oikein voi verrata sen esikuviinkaan, Leonen huikeaan menestykseen nousseeseen A Fistful of Dollarsiin ja sitä seuranneeseen Sergio Corbuccin Djangoon. Tempo di massacro on tyyliltään ihan omaa luokkaansa, sekä hyvässä että pahassa; elokuvan suurin ongelma on itseään toistava dialogi ja joidenkin kohtausten turha venyttäminen, eikä Fulci näin ollen tavoita Leonen ja Corbuccin loppuun asti hiottua kerrontaa. Paljonko tästä sitten voidaan pistää Fulcin (joka toimi myös tuottajana) ja paljonko italialaisen elokuvatuotannon piikkiin on vaikeaa sanoa? Mutta jotakin italialaisen elokuvateollisuuden luonteesta kertoo se, että kun Django saatettiin markkinoille keväällä 1966, kului vain neljä kuukautta, niin Fulci sai valmiiksi oman vastaavansa.

Toinen varhainen klassikko - One on Top of the Otherin jälkeen ilmestynyt - Beatrice Cenci, on puolestaan näyttelijälegenda Tomas Milianin tähdittämä 1600-luvulle sijoittuva pukudraama, jonka loisteliasta kuvallista ilmaisua on verrattu Michael Reevesin Witchfinder Generaliin. Sen tarina on vanha klassinen kertomus Beatrice Cencistä, nuoresta tytöstä (tässä Adrienne Larussa), joka joutuu rikkaan ja vaikutusvaltaisen isänsä, Francesco Cencin (Georges Wilson), mielivallan kohteeksi. Samalla se on yksi niistä Fulcin elokuvista, joissa hän tuo esille antipatioitaan katolista kirkkoa kohtaan. Ei mikään ihme, sillä hän on haastatteluissaan sanonut Jumalan olevan hänelle pelkästään kärsimysten Jumala. Beatrice Cencin mielenkiintoa lisää myös, että Fulci on kertonut sen olleen vaimonsa suosikki.

Ennen Fulcin kohdalle osunutta henkilökohtaista tragediaa, on syytä palata vielä muutama vuosi taaksepäin, toisen italialaisen ohjaajan, Mario Bavan tuotantoon. Hän oli saanut valmiiksi jo vuonna 1963 elokuvansa The Girl Who Knew Too Much, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä virallisena giallona (Fulci on itse tosin nimennyt ensimmäiseksi gialloksi Romolo Guerrierin vuoden 1969 The Sweet Body of Deborahin). Todellinen giallojen buumi koettiin kuitenkin vasta 70-luvun taitteessa, jolloin Bavalta olivat valmistuneet sellaiset teokset kuten Blood and Black Lace, Hatchet for the Honeymoon ja A Bay of Blood. Tällöin markkinoille suorastaan vyöryi gialloja, joista mainittakoon vielä Argenton The Bird with the Crystal Plumage ja The Cat o' Nine Tails, Fernando Di Leon Cold Blooded Beast, Umberto Lenzin Seven Blood-Stained Orchids, Sergio Pastoren Crimes of the Black Cat, Aldo Ladon Short Night of the Glass Dolls sekä Massimo Dallamanon What Have They Done to Solange? Näiden italialaisten rikoselokuvien myötä koko italialaisen elokuvateollisuuden luonne oli muuttunut yhä raaistavammaksi; joten kun Fulci oli saanut valmiiksi vuonna 1969 ensimmäiseksi giallokseen kehutun One on Top of the Otherin, nosti hän väkivallan uuteen ulottuvuuteen kahden seuraavan giallonsa, A Lizard in a Woman's Skin ja Don't Torture a Duckling, aikana. Ehkä yksi syy tähän lisääntyneeseen pessimismiin on se tosiasia, että hän joutui käymään läpi vaimonsa itsemurhan ja tyttärensä kuoleman auto-onnettomuudessa aivan 60-luvun loppupuolella. Vaikeaa kuvitella ketään johon moinen ei vaikuttaisi.

Fulci pitikin yli vuoden tauon Beatrice Cencin ja A Lizard in a Woman's Skinin välillä, luultavimmin juuri traagisten menetystensä takia, mutta kun A Lizard in a Woman's Skin vihdoin tuli Italian valkokankaille vuoden 1971 helmikuussa, koettiin se niin rankaksi, että Fulcia uhkasi kahden vuoden vankeustuomio. Ihan kuin Fulcin viimeaikaiset kokemukset eivät olisi olleet tarpeeksi synkkiä, huhuttiin elokuvassa olevien unijaksojen sisältävän oikeita koiria, joiden sisäelimet - kuten yhä sykkivät sydämet - oli revitty kaikkien nähtäväksi. Tällä kertaa ei kyse ollut kuitenkaan myöhempien aikojen kannibaalielokuvien hirveyksistä, vaan Carlo Rambaldin (Profondo rosso, Alien, Possession) luomista nerokkaista tehosteista. Elokuvasta tuli Italiassa suunnaton menestys, joten Fulci palasi heti seuraavana vuonna giallojen pariin (välissä ehti ilmestyä tosin närää aiheuttanut poliittinen satiiri The Eroticist) ja ohjasi toisen omista suosikeistaan, edellistäkin suuremman hitin: Don't Torture a Duckling. Don't Torture a Ducklingissa Fulci vei väkivallan entistä pidemmälle - tehden goresta lähes taidetta, kuvan ja musiikin montaasia, jonka taustalla velloo maalaisidyllin sisälle kätkeytyvä uskonnollinen ahdistus. Suureksi onnekseen hän sai näiden molempien giallojensa tähdeksi 30-vuotiaan Florinda Bolkanin, joka muistetaan yhtenä 70-luvun italialaisen elokuvan mielenkiintoisimpana hahmona ja joka tuo siksi mukavasti lisämakua niihin. Varsinkin jälkimmäisen näyttelijäkaarti on muutenkin mielenkiintoista luettavaa, sillä mukana ovat mm. Irene Papas, Barbara Bouchet ja Tomas Milian.

Milianin kolmas esiintyminen tapahtui kahden White Fang elokuvan jälkeen valmistuneessa westernissä Four of the Apocalypse. Molemmissa White Fangeissa sen sijaan nähdään toistamiseen toinen legenda, Franco Nero. Hän pääsi esittämään näissä Jack London -filmatisoinneissa Jason Scottia, vaeltelevaa kirjailijaa, joka saapuu ensimmäisessä osassa - White Fang (1973) - Dawsonin pieneen kaupunkiin. Siellä hän tapaa sairaan eskimopojan (Missaele) ja poikaa seuraavan suden, White Fangin, sekä nunnan - sisar Evangelinan (Virna Lisi). Yhdessä he ajautuvat taisteluun paikallisen suurherran, Charles Smithin (John Steiner) valtaa vastaan. Jatko-osassa, The Return of White Fang, he auttavat puolestaan ikääntyvää kullankaivajaa, vastassaan samainen herra Smith apulaisineen. Molemmat elokuvat menestyivät Italiassa loistavasti (kun Don't Torture a Duckling oli tuonut kassaan yli miljardi liiraa, tuotti White Fang kaksi kertaa enemmän; vertailukohteena Argenton Deep Red tuotti Italian markkinoilla kaksi vuotta myöhemmin 1,3 miljardia liiraa) ja ensimmäinen elokuvista pääsi teatterilevitykseen jopa briteissä (mikä oli hyvin harvinaista herkkua Fulcille). Mistään suoranaisista lastenelokuvista ei ollut kyse, sillä molemmat White Fangit sisälsivät lukuisia aikuisten teemoja ja väkivaltaa; jälkimmäisessä esimerkiksi ammutaan lapsi kuoliaaksi.

White Fangien jälkeen aika oli kypsä Fulcin brutaaleimmalle lännenelokuvalle, Fabio Testin tähdittämälle Four of the Apocalypselle (1975). Four of the Apocalypse onkin kaikin puolin mielenkiintoinen elokuva, koska siinä on voimakas sosiaalidraaman sävy, mutta se muistetaan silti parhaiten alkupuolen julmuuksista, joihin kuuluu ihon nylkeminen Donald O'Brienin esittämän sheriffin rinnasta ja Lynne Frederick raiskaus (molemmat suorittaa Tomas Milian). Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvin haikea elokuva, joka on teknisesti jo huomattavasti sulavampi kuin liki kymmenen vuotta aiemmin valmistunut Massacre Time. Four of the Apocalypsen voikin nähdä eräänlaisena Fulcin uran keskipisteenä, koska siinä toteutuvat sekä 70-luvun yhteiskunnalliset teemat että tulossa olleet puhtaat raakuudet. Ylipäätään Fulcin kerronta (ohjaajana ja käsikirjoittajana) tuntuu ajautuvan tämän jälkeen entistä selkeämmin uomiinsa. Hän seisoi nyt uransa suurimpien menestyksen edessä. Niitä ennen valmistui enää kaksi komediaa, Young Dracula ja My Sister in Law, sekä yksi tyylikäs psykologisen trilleri, The Psychic (alkuperäiseltä nimeltään Sette note in nero, aka Murder to the Tune of the Seven Black Notes) ja Fulcin viimeinen lännenelokuva: Silver Saddle.

Sivu:

1 2 3 4