Caroline Munro
Lucio Fulci (1927-1996) - Im memoria dell'autore di film dell'orrore
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

Lyhyen kukoistuksen aika: 1979-1982

Takanaan nyt (jo) kolmekymmentäkaksi elokuvaa, joiden seassa neljä suurta menestystä, oli Fulci uransa huippuvuosien kynnyksellä, kun George A. Romeron Night of the Living Deadin jatko-osa, Dawn of the Dead, räjäytti kassakoneet Leonen dollaritrilogian tavoin. Yhtenä ensimmäisten joukossa, haistoi rahan käryn mm. D'Amaton Emanuelle and the Last Cannibalsin tuottanut Fabrizio De Angelis. De Angelisilla ei ollut aikaa viivyttelyyn, joten hän halusi löytää nopeasti ohjaajan, jolle italialainen nopea tuotantotyyli olisi tuttu ja jolle gore ei olisi ongelma. Tällöin arpa osui uutta projektia etsivän ja ensimmäisellä yliluonnollisella elokuvallaan, The Psychicillä, pätevöityneen Fulcin kohdalle. Samalla palkattiin The Psychicin käsikirjoittamiseen osallistunut Dardano Sacchetti sekä mm. Fulcin 70-luvun westernit kuvannut Sergio Salvati ja niihin musiikkia säveltänyt Fabio Frizzi. Varsinaiset kuvaukset kestivät alle neljä viikkoa (kesäkuusta heinäkuuhun) ja valmis elokuva, Zombie 2 (aka Zombie Flesh-Eaters), pistettiin ulos vuoden 1979 elokuussa. Siitä tuli menestys, joka keräsi kassaan muhkeat kolmekymmentämiljoonaa dollaria. Tuliko Fulcista sitten miljonääri? Ei. Hänelle ja muulle tiimille tuotosta jäivät pelkät rippeet, sillä italialainen elokuvateollisuus oli ennen kaikkea tuottajien myllerrysmaata. Tärkeintä tulevien tuotantojen kannalta olikin hienoin tiimin yhteensulautuminen. Seuraavan kerran osa tästä porukasta pääsi kokeilemaan yhteistyön sujumista, ohjaaja William Friedkinin The French Connectionista vaikutteita ottaneessa, erinomaisessa The Smugglerissa.

Zombie Flesh Eaters ja The Smuggler ovat molemmat hyvin keskeisiä Fulcin kulta-ajan elokuvia. Ne molemmat pitävät sisällään kuvottavan voimakasta väkivaltaa, jonka luomista on pakko pitää yhtenä Fulcin parhaimmista kyvyistä. Ensin mainitun asemaa korostaa sekin, että siinä kokoontui ensimmäistä kertaa yhteen jo kertaalleen mainittu legendaarinen tiimi (Fulci, Sacchetti, Salvati, Frizzi, De Angelis), jonka voimin syntyivät Fulcin pahamaineisimmat ja tunnetuimmat elokuvat.Zombie Flesh Eatersissa he osoittivat kertaheitolla kykynsä luoda tyylikästä gorella kuorrutettua kerrontaa, jossa juoni säilyy yhä elokuvan punaisena lankana ja väkivalta limittyy sulavasti osaksi visuaalista hyvin rytmitettyä kokonaisuutta. Monia nk. halpoja gorerahastuksia nähneenä, ei voi kuin ihailla Fulcin taitoa tehdä verestä kaunista. Tästä esimerkkinä kohtaus, jossa puunpalanen uppoaa hitaasti Olga Karlatosin esittämän Paolan silmämunaan, joka on tosin sekin pientä verrattuna The Smugglerin lukuisiin väkivaltaisiin kuviin, joista yhdessä esim. kärvennetään polttimen liekillä ihoa irti kasvoilta. Mitä arvoa sitten mainittujen esimerkkien kaltaisille väkivaltaisille kohtauksille voi antaa, siihen kysymykseen palaamme aivan artikkelin lopussa, Fulcin omassa lainauksessa. Mitä taas tulee esim. Four of the Apocalypsessa ja The Smugglerissa kohauttaneeseen naisiin kohdistuvaan väkivaltaan (joka koki huippunsa reilun neljän vuoden sisällä The New York Ripperissä ja josta Fulci teki suoranaista pilaa vuoden 1988 elokuvallaan Touch of Death) ei Fulcin puolustukseksi ole muuta sanottavaa, kuin ettei hän aristanut kohdistaa väkivaltaa myös miehiin.

Ongelmat sensuuriviranomaisten kanssa roikkuivat jo ilmassa, kun Fulci ohjasi seuraavan hittinsä, City of the Living Deadin, jonka lasken yhdeksi hänen mielenkiintoisimmista ja hienoimmista elokuvista. Tähän vuoden 1980 goottilaiseen kauhutarinaan satsattiin, mikä myös näkyy. Elokuva sisältää lukuisia nättejä kohtauksia, joista mainittakoon Catriona MacCollin esittämän Maryn elävänä hautaaminen (kohtaaminen jota Tarantino on kertonut ajatellessaan Kill Bill: Vol. 2:n vastaavassa) sekä sisuskalunsa ulos oksentavan Rosen (Daniela Doria) kuolema (näihin aikoihin Fulci saikin työskennellä monien tyylikkäiden näyttelijöiden, kuten Catriona MacCollin, David Warbeckin ja Paolo Malcon kanssa). Parasta antia on kuitenkin kaiken ylle kohoava voimakas psykologinen jännite, joka tarjoaa veren vastapainoksi silkkaa pelkoa. Sama teema toistuu välityöksi muodostuneessa The Black Catissa. Se on hyvin tyylikäs, löyhästi Edgar Allan Poen samannimiseen novelliin perustuva kauhuelokuva, jossa Fulci jatkaa kuoleman jälkeisen elämän pohtimista. Sitä voisikin pitää toisena askeleena kohti helvetin portteja, jotka aukeavat vasta kolme viikkoa myöhemmin ensi-iltansa saaneessa The Beyondissa (1981), Fulcin kaikkein monivivahteisimmissa ja mystisimmässä - monien mielestä jopa parhaassa - elokuvassa. Viimeisimpänä mainittua ei silti kannata pitää liian omintakeisena neronleimauksena, sillä sille olivat tien avanneet Argenton erinomainen Suspiria (josta Fulci lainasi parikin ideaa, muun muassa opaskoiran) ja Suspirian jatkoksi suunniteltu Inferno. Ja jos oikein ryhdytään tonkimaan italialaisen goottilaisen kauhun historiaa, päädytään nopeasti Bavan elokuviin The Mask of Satan ja Kill, Baby, Kill!. Näissä kaikissa hehkuu pelonsekainen tunnelma, jossa taitavalla ohjauksella luodaan katsojan pään sisälle visioita tulevista kauheuksista. Samoin kaikki tässä kappaleessa mainitut Fulcin elokuvat (etenkin vähäverinen ja visuaalisesti tyylikäs The Black Cat) osoittavat Fulcin kyvyn nousta kerronnallisesti Argenton ja välillä jopa maestron itsensä, Mario Bavan, rinnalle. Fulcin taitoa psykologisen kauhun luomiseen ei ole syytä yhtään vähätellä, vaikka hänen erityisosaamisekseen muodostui lopulta noiden visioiden pukeminen väkeviksi kuviksi - jokaista pientä yksityiskohtaa myöten. Ikuisena kapinallisena Fulci halusikin ylittää kaiken jo nähdyn. Jos esimerkiksi normaalissa amerikkalaisessa slasherissä (Friday the 13th) sivalletaan kaulavaltimo auki, viilletään Fulcin ohjaksissa kaulavaltimoa kolme kertaa The House by the Cemetery) ja jäädään odottamaan sitä kuinka veri alkaa pulputa ulos syvistä viiltohaavoista.

Tämä Fulcin kolmas goottilaiseen kuvastoon nojaava elokuva, The House by the Cemetery, on saanut kokea - lapsitähtensä (Giovanni Frezza) takia - vuosien varrella monia voimakkaita syytöksiä Kubrickin The Shiningin kopioimisesta (itse asiassa samat syytökset voisi esittää The Beyondin kohdalla). Fulci itse on tietenkin kieltänyt moisen ja haukkunut Shiningin tunteettomaksi elokuvaksi, kun taas hänen oma visionsa on kahden lapsen kaunis tarina. Innokkaimmat ovatkin ennättäneet luonnehtimaan The House by the Cemeterya H.P. Lovecraftin sielunmaisemissa liikkuvaksi kauhuelokuvaksi, jonka taustalla hengittää The Beyondin kaltainen toinen todellisuus. Oli miten oli, gore on jälleen kerran voimakkaasti läsnä, samoin psykologinen kauhu - jota on syytä pitää Fulcin toisena erityisosaamisena. Fulcin parhaat kauhuelokuvat kun eivät olleet pelkällä verellä leikkimistä, vaan hyytäviin yliluonnollisiin visioihin piiskattuja mielensisäisiä rakennelmia, joiden luomasta tunnelmasta moni tusinakauhuihin erikoistunut halpisohjaaja maksaisi omaisuuksia. Tuskin on mikään yllätys, että rajoja rikkova psykologisia elementtejä tavoitteleva tehokas väkivalta ei ollut kaikkien mieleen ja siksi etenkin 80-luvun videomarkkinoilta rahaa takovien kauhuelokuvien pään menoksi keksittiin monia kiusallisia sensuurilainsäädäntöjä. Aloitetaan kuitenkin siitä, että Fulcin kaikki kolme goottilaista kauhuelokuvaa kierrätettiin anglosaksisten maiden teattereissa torsoiksi leikattuina tai rankimmalla mahdollisella luokituksella, eli X:nä. Toisinaan ne ensin leikeltiin (kuten kävi esim. briteissä) ja kierrätettiin siitä huolimatta X:nä. Lisäksi kokonaan kiellettiin Fulcin viimeinen kunnollinen giallo The New York Ripper, jonka jokainen näytille tuotu printti saatettiin ystävällisesti ulos koko Britanniasta. Myöhemmin Fulci löysi peräti kolme elokuvaansa (Zombie Flesh Eaters, The Beyond ja The House by the Cemetery) vuoden 1984 "video nasty" -listalta. Eikä kohtalo ollut yhtään sen suopeampi niillekään elokuville, jotka pääsivät videolle saakka, sillä ne saksittiin silpuiksi. Näin kävi esimerkiksi The City of the Living Deadille, josta poistettiin mm. koko oksennuskohtaus, poraaminen Bobin (Giovanni Lombardo Radice) pään läpi ja Michele Soavin esittämän Tommy Fisherin aivojen näkyminen. Vastaavasti The Smuggleria lyhennettiin reilut kolme minuuttia. Useissa muissakin maissa kaikki mainituista kiellettiin suoraan tai ne tuhottiin katsomiskelvottomiksi. Kenellekään kunniansa tuntevalle ohjaajalle tuollainen ei tehnyt hyvää, saati sitten Fulcille, jonka nimeä alettiin suorastaan vainota hänen "pahan" maineensa takia. Kaikki kärjistyikin lopulta jo vuonna 1982 valmistuneeseen The New York Ripperiin - gialloon, jota Fulci piti ironisesti omana kunnianosoituksenaan jännityksen mestarille, Alfred Hitchcockille.

Giallot olivat jo aikoja sitten kokeneet oman buuminsa hiipumisen. 80-luvulle tultaessa Argento ohjasi kuin genren viimeisenä hengenvetona, Tenebren (1982), jossa nostalgisoi koko aihepiirin antaessaan pääosan rikosmysteereillä menestyvälle kirjailijalle. Siinä missä Bavan The Girl Who Knew Too Much oli alkanut keltakantista rikosdekkaria lukevan tytön matkasta, päättyi Argenton Tenebre hyvin erikoisesti ja symbolisesti kirjailijan ja murhaajan väliseen taisteluun. Näin koko genre käärittiin kauniiseen pakettiin. Samaa historianlehtien havinaa oli havaittavissa myös kahdeksan kuukautta aikaisemmin valmistuneen Fulcin The New York Ripperin asenteessa. Siitä tulikin hänen viimeinen suuri menestyksensä ennen kauan jatkunutta epäonnistumisten sarjaa, eräänlainen pandoran lipas, jonka sisältö alkoi leimata Fulcin koko uraa. Näin jälkikäteen tarkasteltuna koko polemiikki The New York Ripperin ympärillä tuntuu liioitellulta, eikä Fulci tehnyt kuin yhden virheen: hän ei tehnyt kompromisseja väkivallan suhteen. The New York Ripperin jälkeen hänen otsaansa leimattiin peruuttamattomasti naistenvihaajan ja silkalla gorella ratsastavan sairaan miehen leima. Tämä feminististen liikkeiden ja kriitikoiden osoittama suoranainen viha puhuu kuitenkin paremmin itse elokuvan onnistumisen kuin Fulcin mielenvikaisuuden puolesta. Hän oli luonut ylittämättömän tabujen rikkojan, joka uskaltaa kurkistaa siihen ihmismielen synkkyyteen, jota ei haluta nähdä. Elokuvan tragediaa syventää sekin, että se sai kantaakseen Fulcin aikaisempien elokuvien herättämän inhon ja lopulta luvan toimia sylkykuppina koko Fulcin yli kolmekymmentä vuotta jatkuneelle uralle.

80-luvun alkupuoli vääristi muutenkin kaikin puolin ikävästi käsityksiä Fulcista ohjaajana. Hänen elokuviaan ei nähty enää yksittäisinä teoksina, joissa väkivalta on vain yksi kerronnan välineistä. Sen sijaan useat niistä selitettiin nyt "goren kummisedän" tekeminä väkivaltafiktioina, joissa väkivalta on itsetarkoitus. Toisaalta vain harvat äänekkäimmistä kriitikoista edes vaivautuivat katsomaan Fulcin uran alkupuolen helmiä, kuten Beatrice Cenci, A Lizard in a Woman's Skin ja White Fang. Yhtä valitettavaa on, että Fulci lähti mukaan tähän leikkiin 90-luvun taitteessa, ja täytti elokuvansa halvoilla gorekohtauksilla, joilla yritettiin kalastaa yleisöä. Kaiken kaikkiaan koko The New York Ripperin jälkeisestä ajasta muodostui hitaan taantumisen aikakausi, jonka loppupuolella Fulci teki enää sitä mihin sai mahdollisuuden ja minkä uskoi parhaiten osaavansa: halpaa verellä rahastamista huonoista käsikirjoituksista, pienillä budjeteilla. Seuraavat kaksi vuotta toimivat pehmeänä laskuna Fulcin uran hiipumiselle, sillä Manhattan Baby, Conquest, Rome, 2072 A.D. ja Murder Rock - Dancing Death olivat kaikki vielä pinnan alta sitä samaa vanhaa Fulcia - mutta yhdessäkään niistä hän ei enää loistanut vanhojen hyvien aikojen tavoin.

Sivu:

1 2 3 4