Caroline Munro


Tämän artikkelisarjan tarkoitus ei ole olla analyyttisen journalismin tai elokuvahistorioinnin mestarityönäyte. Ei edes huolellinen johdatus afroamerikkalaiseen toimintaelokuvaan. Tarkoituksena on vain esitellä ultimaattisen kattavasti blaxploitaatio-julkaisut DVD:llä ja pintapuolisesti kerrata elokuvien sisältö ja julkaisuiden tekniset detaljit. Esittelysarja aloitetaan yleisimmillä nimikkeillä ja pikkuhiljaa olisi tarkoitus edetä hieman oudompien elokuvien pariin. Osia artikkelisarjassamme tulee tällä DVD-julkaisutahdilla olemaan noin sata. Mitään kummempaa logiikkaa sarjan osien järjestyksestä on turha etsiä, sillä reportterinne aikoo katsoa leffoja fiilistensä mukaan. Niin sanotun taviskamankin käsittely puolustaa mielestäni paikkaansa, sillä elitistisemmissäkin piireissä saattaa olla ryhmiä, joille tietyt perusasiat ovat jääneet epäselviksi. Ne, joilla on yleissivistykseen jäänyt - esimerkiksi kesken jääneen peruskoulun vuoksi - sellaisia aukkoja, että termit blacksploitaatio tai blaxploitaatio ovat outoja, kerrattakoon lyhyesti, että blaxploitaatio elokuvat olivat 70-luvun alkupuolelta noin puoleenväliin kultakauttansa elänyt viihde-elokuvan muoto, jossa sankarit olivat afroamerikkalaisia omanarvontuntoisia ihmisiä. Kohderyhmänä oli ensisijaisesti tumma väestönosa Amerikan Yhdysvalloissa. Koko blaxploitaatio-ilmiö oli vahvasti sidoksissa "Black pride" -liikkeeseen ja militanttiin kansalaisoikeustaisteluun, jota mm. Mustat Pantterit edustivat.

My name is Shaft, John Shaft

Etsivä John Shaftin urotöistä kertova Shaft-trilogia oli ensimmäinen blaxploitaatio-DVD-julkaisu Suomessa. Pelinavaus oli itsestään selvä ja oikea ratkaisu maahantuojalta. Kyseessä ovat genren tunnetuimmat elokuvat, jotka toimivat mainiosti, vaikkei katsoja olisikaan sisäistänyt afroamerikkalaisen gettokulttuurin kaikkia vivahteita.



Ensimmäisessä Shaft-elokuvassa, Shaft - Kivikova dekkari (1971), mafia kaappaa mustan gangsteripomon tyttären. Gangsteri palkkaa vastentahtoisen Shaftin isolla rahalla tasoittamaan tilit. Tuloksena on päräyttävää aikakausikuvausta mustine panttereineen ja tyhmine poliiseineen. Richard Roundtreen näyttelemän sankarin suusta puhe soljui viileänä ja asiat sanottiin ytimekkäästi ja tylysti. Ensimmäistä kertaa valkokankaalla nähtiin musta sankarihahmo, jolle asiat olivat selviä ja toiminta korostetun itsevarmaa. Megamenestykseen yltänyt Shaft poiki välittömästi jatko-osan Shaft's Big Score (1972), jota monet pitävät sarjan parhaimpana. Kuvio pidetään pitkälti samana kuin ensimmäisessä elokuvassa, ainoastaan mustat pantterit on feidattu (mutta tyhmät poliisit ovat jälleen tiellä). Mustat rikolliset ja mafiosot ovat Big Scoressakin hippasilla, mutta tällä kertaa rahan sijasta Shaftin motiivina toimii tyttöystävän veljen murha. Elokuvan budjetti on rahtusen suurempi kuin ensimmäisen osan ja näyttävä loppusetviminen pahisten ja hyvisten välillä on nautittavaa seurattavaa vauhdikkaine helikopteri- ja moottorivenetakaa-ajoineen. Valitettavasti kakkososa on hivenen konsensushenkisempi kuin yllättävän radikaali ykkösosa, muutoin kyseessä on tyylipuhdas afroamerikkalaisen osaamisen voimannäyttö.

Sarjan päättänyt Shaft ja orjakauppa (Shaft in Africa) (1973) onkin lähempänä normaalia vähä-älyistä eksploitaatiokohellusta kuin elokuvataiteellisesti kohtuullisen laadukkaat kaksi ensimmäistä osaa. Shaft lähtee motherlandiin jäljittämään vittumaisia ihmissalakuljettajia, jotka kylmästi jatkavat samaa sortoa, minkä varaan The Manin vauraus on vuosisatoja perustunut. Tarkoituksena on soluttautua rikollisliigaan potentiaalisena orjakandidaattina ja tässähän totta kai onnistutaan. Metodit tuovat kyllä lähinnä mieleen Al Adamsonin logiikan ja muutenkin meininki on uskomattoman sovinistista ja dorkaa. Mm. eräässä ällistyttävässä kohtauksessa nähdään, kuinka gangsteripomon nuori, kaunis, blondi, tyttöystävä kuolaa tummahipiäisten paidatta työtätekevien orjien perään. Pelkkä näky puolialastomasta mustasta uroosta saa neidin orgasmin partaalle (ja ilmeisesti ylikin). Tällaista harvemmin enää elokuvissa näkee... Lopussa sankarimme päätyy Pariisiin ja elokuva muuttuu yllättäen eurocrimea muistuttavaksi hektiseksi auto- ja turpaanvetoralliksi. Sarjan kolmannesta osasta voisi oikeasti digata, jos kaksi aiempaa osaa olisivat olleet samanlaista matalaotsaista porsastelua, mutta kahden hyvin ohjatun ja svengaavan rikoselokuvan jälkeen Shaft in Africa tuntuu lähinnä heikolta vitsiltä.

Shaft-sarjan julkaisut ovat kaukana mistään collector's special edition ekstra-aarreaitasta, ensimmäisellä levyllä joitain lyhyitä ottoja kulissien takaa, mutta muuten katsojaa "hemmotellaan" ekstroilla ala elokuvan traileri. Anamorfinen kuvanlaatu ei ole kristallinkirkas, mutta kyllä näitä klassikoita hieman keskinkertaisemmallakin kuvalla katsoo.

Naisenergiaa - osa 1

Shaft-elokuvien jälkeen seuraavaa Suomessa julkaistua bläkkäri DVD:tä saatiin odottaa vuosikausia. MGM:n Soul Cinema sarjan rantautuessa Eurooppaan, Suomessa asuvia räväkän funkkiviihteen ystäviä hellittiin peräti yhdellä elokuvalla, Jack Hillin klassisella Foxy Brownilla (1974). Foxy Brownin alkuperäinen nimi Burn Coffy Burn viittaa Jack Hillin aiemmin ohjaamaan megasuosittuun Coffy (1973) elokuvaan. Käsikirjoitusta jouduttiin kuitenkin viimetingassa rukkaamaan raskaalla kädellä, sillä studion markkinointiosaston mukaan jatko-osat olivat sillä hetkellä auttamattomasti out. Sekä Coffy että Foxy Brown ovat hyvin samankaltaisia feministisiä kostodraamoja, joissa totaalisen vastustamaton Pam Grier näyttelee naista, jonka varpaille astutaan liian raskaasti. Coffyssa samannimisen sairaanhoitajan pikkusisko menehtyy huumeisiin. Tämä käynnistää kierteen, jossa huumekauppiaiden rivit vähenevät mitä moninaisimpien väkivallantekojen tuloksena. Foxy Brownissa kostoon motivoivatkin sitten mitä moninaisimmat väkivallanteot läheisiä kohtaan. Molemmat elokuvat ovat poikkeuksellisen sadistisia, eivätkä todellakaan mitään hirveän helposti sulatettavaa viihdettä. Molemmat elokuvat ovat myös päätähti Pam Grierin näytöstä. Muut hahmot jäävät auttamattomasti sankarittaren varjoon, vaikka roistogalleria onkin kummasakin elokuvassa poikkeuksellisen vinkeä.



Sekä Coffyn että Foxy Brownin jenkkijulkaisuissa on erinomaiset ohjaaja Jack Hillin kommenttiraidat, mitkä levyjen Eurooppa-painoksista puuttuvat. Kommentit eivät keskity juurikaan itse elokuviin, vaan lähinnä eksploitaatioelokuvien tekemiseen yleensä. Jack Hill viljelee kosolti mielenkiintoisia anekdootteja. Hän puhuu myös paljon afroamerikkalaisten ja naisten oikeuksien puolesta... tai ainakin sympatiseeraa heitä aidon 60-lukulaisesti. Koska puhe ei varsinaisesti keskity taustalla pyöriviin elokuvaan, kommenttiraidat toistavat jonkun verran toisiaan. Erittäin viihdyttävää materiaalia ne ovat tästäkin huolimatta.

Myöhemmin hieman kyvyttömämmät ohjaajat yrittivät saada toistettua Jack Hillin luomaa menestysreseptiä Pam Grierin esittämästä feministisestä naissankarista huonolla menestyksellä. Elokuviin Friday Foster ja Sheba, Baby palataan tuonnempana, mikäli allekirjoittanut jaksaa kitua ne jälleen kerran läpi. Siltä varalta, ettei näin tapahdu paljastettakoon, ettei noita elokuvia kannata katsoa.

Ilmeisesti Coffyn menestyksen myötä lanseeratun, Tamara Dobsonin näyttelemä huumeagentti, Cleopatra Jonesin seikkailuita ilmestyi aikoinaan kaksi osaa. DVD:llä julkaistu ensimmäinen osa (1973) on yksi turhimman arvonnousun saaneita bläkkäreitä ikinä. Todella sekundatason käsikirjoitus, joka oli myöhemmin The Mackin pääosassa nähdyn Max Julienin käsialaa, ja puolivillainen PG-väkivalta saavat haukottelemaan. Ainoastaan sivuosassa olevan Anthony Fargasin suoritusta seuraa ilolla, mutta muuten ohjaaja Jack Starrett tarjoaa katsojille niin ryhditöntä ja pystyyn kuollutta menoa, etten voi ymmärtää, mihin elokuvan kulttimaine perustuu. Ohjaajan olisi kannattanut pysyä niiden moottoripyörien parissa, eikä tarttua aiheeseen, mistä ei tunnu ymmärtävän hölkäsen pöläystä. Tamara Dobson on ihan mukiinmenevä näyttelijä, mutta minkäänlaista karismaa hänessä ei ole ja karatekuningattareksi jalka nousee säälittävän matalalle. Hämärien muistikuvieni mukaan kakkososa oli selvästi svengaavampi, mutta se ei vielä meinaa mitään. Tavallaan on onni, ettei DVD:llä ole ekstroina edes traileria, koska ei vittu olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ei-anamorfinen kuva on skarppi, mikä on tietysti mukavampaa kuin että tällaista paskaa joutuisi vielä katsomaan kaiken kukkuraksi rakeisella kuvalla.

Ensi kerralla "keskitymme" Elitistin uraa uurtavassa ja täysin voittamattomassa "Totuus blaxploitaatiosta DVD:llä" -artikkelisarjassa Larry Cohenin ohjaamiin blaxploitaatioelokuviin: Black Caesar, Hell Up in Harlem ja Bone.

Yhteenveto:

 JSATJMJM*MHTPMMSMJLMK*EMPITKALKA
1.Coffy (1973)4.03.54.03.53.54.5...4.0...3.53.03.53.863.77
2.Foxy Brown (1974)4.04.04.03.03.54.03.03.52.0...2.5...3.353.83
3.Shaft (1971)3.04.03.0...3.03.02.52.53.0......3.03.003.31
4.Shaft's Big Score! (1972)2.53.52.5......2.5...3.0...2.5......2.753.04
5.Shaft in Africa (1973)3.52.03.0......2.02.5...3.0......3.02.712.53
6.Cleopatra Jones (1973)3.51.02.0...2.53.0......2.0......3.02.432.79
 JSATJMJM*MHTPMMSMJLMK*EMPI3.023.21
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!