Caroline Munro
Yleisön pyynnöstä: Surffinatseja ja verta imeviä friikkejä!!!
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Kuinka Uskomattomasta kidutusnäytöksestä tuli Verta imevät friikit

Oman tuotannon lisäksi Troma levittää kaikenlaista, mitä halvalla sattuu löytämään ja mitä se kuvittelee pystyvänsä myymään. Helposti krediitteihin päätyy tässä yhteydessä vastaavat tuottajat Herz & Kaufman, mikä vaikeuttaa "aitojen" Troma-elokuvien tunnistamista. Troman levittämistä elokuvista löytyykin sitten kaikenlaista herkkua, esimerkiksi Dario Argenton Stendhal Syndromen jenkkilevitys on Troman harteilla. Toinen merkittävä teos on Buddy Giovinazzon Combat Shock (1986), joka kertoo Vietnam-veteraanin kovasta elämästä yhdistellen Taxi Driveria Eraserheadiin ja tyylikkäästi heijastaa 'nam-flashbackit päähenkilön kasvoille. Elokuvan tylyimmässä kohtauksessa narkkari repii suonensa auki naulalla tai muulla vastaavalla ruiskun puutteessa saadakseen kaman kehoon. Tätä osastoa tarjoilee lisää dokumentti Story of a Junkie (1984). Molemmat edellä mainituista tarjoilevat New York sleazea sitä kaipaaville. Kaunista kuvastoa tai vauhdilla etenevää juonta kaipaavat haeskelevat ihan muita elokuvia.



Ralf Königin homosarjakuvien elokuvaversio, nerokkaasti nimetty Kondom des Grauens (1996), on USA:ssa Troman levittämä huomattavasti tyhmemmällä nimellä Killer Condom. South Parkilla kultasuonen löytäneet Matt Stone ja Trey Parker ovat hekin saaneet elokuvansa kanteen Toxien kuvan, sillä Troma levittää heidän vanhempaa musikaaliaan Alferd Packer: The Musical (1996). Valitettavasti itse elokuva osoittautuu traileriaan paljon huonommaksi. Tiedän tästä monien kuitenkin pitäneen, joten South Park -fanit hankkivat tämänkin katsottavakseen nimellä Cannibal! The Musical. Myymisen helpottamiseksi Troma nimittäin myös nimeää elokuvia uusiksi. Combat Shockin alkuperäinen nimi oli American Nightmare ja Story of a Junkien Gringo, mutta sitä on vaikea tietää onko Blood Sucking Freaks myyvempi nimi kuin Incredible Torture Show.

Blood Sucking Freaksissa mustiin pukeutuva Master Sardu pitää Grand Guignol -tyylistä teatteria, jossa hän apureineen (kaksi naista ja sadistinen kääpiö Ralphus) kiduttaa ja surmaa naisia. Homman juju on tietenkin siinä, että lavan tapahtumat ovat aitoja, vaikka teatterin katsojat eivät tätä uskokaan. Taidettaan sadomasokisti Sardu rahoittaa kauppaamalla vankityrmässä säilyttämiään ja kiduttamiaan naisia orjiksi. Teatterin lisäksi Sardu haluaa "yhdistää kaksi taidemuotoa, sadismin ja tanssin", eli laajentaa repertuaariaan balettiin. Blood Sucking Freaks (1976) on vallattoman mauton ja törkeä elokuva, joka pitää kielen, ei tosin välttämättä omansa, visusti poskessa. Naisen takapuolta käytetään tikkatauluna, Ralphus syö silmän ja sitä rataa. Tosin Sardun ja Ralphusinkin mielestä vähän yli mennään kohtauksessa, jossa aivot imetään pillillä. Eikä tämäkään ole elokuvan matalaotsaisin huumoripläjäys, mutta ihan kaikkea katsomaansa ei kannata myöntää. Sanomattakin on selvää, että efektit ovat kaikkea muuta kuin aidon näköisiä, näyttelijöiksi ei ole valittu lahjakkaimpia tai kauneimpia vaan ne ketkä suostuivat ja teknisesti pätevää elokuvaa on turha odottaa. Itse asiassa esimerkiksi kamera ei taida liikkua kesken otoksen kertaakaan ja zoomauksetkaan eivät ole pehmeitä. Blood Sucking Freaks on kuitenkin viehättävä ja kömpelön hellyttävä elokuva, eikä elokuvasta jaksa pahastua sen misogynistisyydestä ja kaikista mauttomuuksistaan huolimatta. Se on halvalla tehty rosoinen elokuva halvimmasta mahdollisesta teatterista, ja Sardu ja Ralphus ovat mainio päähenkilöpari, joilla on suurimman osan ajasta yhtä hauskaa kuin vanhoilla kavereilla, jotka tapaavat pitkästä aikaa tuopin äärellä. Kaufmanin ja Herzin mukaan koko elokuva menee liian pitkälle, ja he katuvat koko elokuvan julkaisua. Ihme sakkia.



Uudelleen nimeämiset eivät jää tähän. Brett Piperin elokuvan Dark Fortress (1991) Troma nimesi Nymphoid Barbarian in Dinosaur Helliksi. Alkuun pummittiin muista elokuvista Mad Max -tyyppinen prologi, mutta nymfomaaneja, dinosauruksia tai edes barbaareja on tästä kahden pennin fantasiaelokuvasta turha hakea muualta kuin kertojan tarinoista. Epätoivoisimpia kalkkunafaneja saattavat mutantit naurattaa, muut exploitaation ystävät joutuvat tyytymään irtokäteen ja pikaiseen yläosattomuuteen.

Todella epämääräinen, mutta muutoin suositeltavampi, kooste taas on Igor and the Lunatics (1985). Elokuva alkaa vauhdikkaasti kun kolme miestä jahtaa naista, joka saadaankin kiinni. Kun mekko on saatu revittyä, päätyy nainen sirkkeliin. Tämä kohtaus on tekijöidenkin mielestä niin hyvä, että se näytetään myöhemmin uudestaan. Tai tekijöiden ja tekijöiden, alun perin elokuva ei ole ainakaan ollut Igor and the Lunatics. Tästä kielii kaksi ohjaajaa (toinen vastuussa action, horror ja suspense -jaksoista) sekä tietokoneella tehdyt krediitit. Kertoja nimeää erään herran Igoriksi, muut eivät nimeä käytä. Ja itse asiassa Igor on hulluin kaikista ja sivuhenkilö, joten oikeampi nimi olisi kai Paul and Igor the Lunatic - tai jotain. Tarina entisestä hippilahkon jäsenestä ja tämän yhteenotosta lahkolaisten kanssa vuosia myöhemmin kerrotaan takaumana, johon kirjettä lukeva kertoja yrittää saada jotain järkeä. Paikoin sleazya menoa huonoilla näyttelijöillä ja erikoistehosteilla sekä aukoilla niin juonessa kuin tekijöiden päässäkin.

Unrated director's cuts

Kuten edellä olevista on jo voinut päätellä, on suurin osa Troma-elokuvista kauhun, komedian ja roskaelokuvan sekamelskaa. Osa Troman elokuvista painottuu komediaan, osa kauhuun. Tyypillistä kauhukuonaa on esimerkiksi Girl School Screamers (1986), jossa tyttökoululaiset menevät autioon taloon tapettaviksi. Kuulostaa ihan ok:lta, joskaan ei omaperäiseltä idealta, mutta elokuva on läpimätä. Etenkin dvd-versiona, joka on leikattu. Millään en jaksa uskoa, että puuttuvat tapot tekisivät katselukokemuksesta muuta kuin pidemmän. Leikkelyä tarvitsisi pahasti myös Beware! Children at Play (1989). Sen alussa ei nimittäin tapahdu mitään, mutta loppu on antaumuksellista lasten tappoa. Oleellinen materiaali löytyy kuitenkin trailerista, joka on onneksi usealla Troma-dvd:llä. Älä mene jujuun ja hanki elokuvaa trailerin innoittamana. Jostain syystä Troma on julkaissut unratedina esimerkiksi Toxic Avenger 2:n, mutta leikattuna. Vasta Tox Boxissa ollut levy oli leikkaamaton.



Sen sijaan belgialaisen Rabid Granniesin leikkely DVD:lle on anteeksiantamatonta. Elokuva on melko hupaisa Peter Jackson -henkinen splatteriloittelu perintöä kärkkyvistä sukulaisista ja kahdesta tautia kantavasta mummosta, mutta eihän tällaista voi katsoa ilman splatteria, vaikka kohtaukset ovatkin dvd:llä ekstroina.

Sitä vastoin hirvittävintä splatterkuraa mitä maa päällään kantaa on Redneck Zombies (1987). Niin monet ovat onnistuneet tekemään onnistuneita pienen budjetin kauhuelokuvia, mm. zombeista, mutta videokameralla varustettu ääliö Pericles Lewnes ei kuulu heihin. Onhan tässä verta ja suolenpätkiä, mutta aivan liian vähän verrattuna muuhun kuonaan. Toivoisin osaavani kuvailla sanoin kuinka paljon inhosin tätä elokuvaa, jossa myrkyllisen pontikan nauttimisesta zombeiksi muuttaneet punaniskat saavat aikaan vitutusta katsojassa. Jos nyt kuitenkin tämän haluat nähdä, niin kelaa suosiolla kaikki kohtaukset, jossa TV-ruutu on punainen vain niskan kohdalta. Varsin yhdentekevä on myös moderni vampyyri soittaa rokkia -elokuva Sucker the Vampire (1998). Buffy-henkinen vampyyrintappaja saa surmansa liian aikaisin, ja elokuvan sinisen kylmä ulkoasu on loppujen lopuksi yhtä aidon ja viehättävän näköinen kuin erään uhrin ämpärin kokoiset silikonit.



Sivu:

1 2 3 4 5