Caroline Munro
Lambertismin salat
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Lambertin ensimmäinen elokuvaesiintyminen on vuodelta 1979 (sattumalta myös kirjoittajan synnyinvuosi) ja hän ehti esiintyä kahdeksassa ranskalaisessa elokuvassa (joista kaksi ovat tv-tuotantoa), ennen kuin nousi kansainvälisen yleisön tietoisuuteen Hugh Hudsonin Greystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes (1984, Greystoke: legenda Tarzanista) ja Luc Bessonin Subwayn (1985) -elokuvien kautta. Jälkimmäinen on ohjaajalle tyypillinen äärimmilleen tyylitelty ja vauhdikas, mutta lähes täysin sisällötön rymistely, jossa Lambertin hiustyyli hakee vertaistaan. Greystoke on Tarzanin tarinaa realistisesti lähestyvä draama, jossa Lambert on yllättävän luonteva apinoiden valtiaana. Murahtelu ja synkät katseet kun sujuvat häneltä paremmin kuin puhe. Lambert herää erityisesti henkiin osassa elokuvaa, jossa lordi Greystoke on tuotu viidakosta ja heitetty etiketteihinsä takertuvien brittien keskelle, eikä tiedä mitä tehdä. Kerrankin surulliset ja epätietoiset silmät palvelevat tarkoitustaan. Greystoke on hyvin kerrottu, mutta hieman etäiseksi ja kuivaksi jäävä elokuva, joka myös venyttää kestonsa äärimmilleen. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevän, tulevan romanttisten komedioiden hermoja riipivän kestosuosikin Andie MacDowellin repliikit jälkiäänitti Glenn Close, varmasti hyvästä syystä. Kun Greystoke ilmestyi, pidettiin Lambertia uskomattomana löytönä, apinamaista roolityötä ylistettiin ja uskottiin tässä olevan todellinen luonnenäyttelijä, joka uppoutuu täysin rooliinsa. Sen jälkeen tietysti paljastui, että Greystoken olisi ehkä pitänyt jäädä herran ainoaksi suoritukseksi. Kun Lambert apinoi tiensä samalla tyylillä läpi elokuvan kuin elokuvan, saivat niin kriitikot kuin katsojatkin pudistella päätään hämmennyksestä.

1986 Lambert teki elokuvan, josta hänet yhä nykyäänkin pääasiassa tunnetaan, eli Highlanderin. Highlander on varmasti myös musiikkivideoissa tyylinsä kehittäneen Russell Mulcahyn paras ohjaus, ja ihan oikeastikin sujuva ja jossain määrin omaperäinen toimintafantasiaelokuva. Kolme jatko-osaa (joista ensimmäinen on myös Mulcahyn ohjaama) ja kaksi televisiosarjaa vesittivät sitten koko konseptin toisiaan tappavista kuolemattomista, joista vain yksi voi selvitä. Kaiken järjen mukaan kun Lambert on ensimmäisessä osassa tappanut muut ja saa palkinnoksi uskomattomat voimat, ei enää olisi jatkolle sijaa. Mutta elokuvamaailma ei ole todellinen maailma. Highlanderit ovatkin niin käsittämätön ilmiö että niille omistetaan erillinen osa tämän artikkelin lopussa, jossa koetan selvittää koko sekasotkun.

Highlanderin jälkeen Lambert pestattiin Deer Hunterin ohjaaja Michael Ciminon kunnianhimoiseen elokuvasovitukseen Mario Puzon The Sicilian -kirjasta. Luoja tietää miksi, mutta Greystokella on varmaan ollut vaikutusta asiaan. The Sicilian (1987, Sisilialainen) ei toimi kovin hyvin muutenkaan elokuvana, sillä sovitettaessa on käynyt ns. Stephen King -ilmiö, eli kirjasta on otettu vain tapahtumat, minkä seurauksena hahmojen sisäinen elämä ja persoonallisuus ovat jääneet rannalle. Ilman millään muotoa kiinnostavia hahmoja kaksi- ja puolituntinen rönsyilevä eepos on kuiva ja tylsä.

The Siciliania seurasi To Kill a Priest (Salajuoni, 1988), joka olisi myös vaatinut papin rooliin Lambertin tilalle ns. "oikean näyttelijän", jollaisia muu elokuva onkin täynnä, Ed Harrisista Tim Rothiin ja muihin brittilahjakkuuksiin. To Kill a Priest ei tosin myöskään toimi elokuvana erityisen hyvin, ja Lambertin epämääräinen hämmennys on viihdyttävintä katsottavaa. Kuriositeettina mainittakoon, että To Kill a Priest on myös niitä harvoja elokuvia, joissa Lambert kuolee.

1991 syntyi Highlander II: The Quickening, josta lisää myöhemmin. 1992 Lambert lahjoitti maailmalle kaksi elokuvaa, Knight Movesin (aka Face to Face) ja Max & Jeremien. Knight Moves on yritelmä trilleristä, jossa Lambert esittää kuuluisaa shakkimestaria, jota epäillään sarjamurhaajaksi. Ai niin, ja hän on huippuälykäs. Tämä oli vielä aikakautta jolloin Lambert palkattiin oikeisiin elokuviin, ei vain kovin hyviin sellaisiin. Käsikirjoituksesta vastaa Brad Mirman (mm. Madonna ja kuumaa kynttilävahaa -naurettavuus Body of Evidence), josta on sittemmin muodostunut Lambertille varsinainen hovikirjoittaja. Max & Jeremie on pienimuotoinen, mutta tuhottoman pitkä kertomus kahden pikkurikollisen takeltelevasta ystävyydestä. Elokuva on ranskalainen ja onkin ihmeellistä huomata, että ranskaa puhuessaan Lambert kuulostaa lähes siltä kuin hän olisi oikea ihminen, eikä vain avaruusolioiden luoma ensimmäinen versio androidista. Max & Jeremie matelee vain eteenpäin kunnes loppuu, jättämättä minkäänlaista vaikutusta katsojaan.

1993 valmistui sci-fi-trilleri Fortress (Linnoitus), joka sijoittuu tulevaisuuteen jossa väestönkasvu on niin valloillaan, ettei kenellekään sallita kuin yksi lapsi. Lambertin esittämää John Brennickia tämä ei lannista vaan hän on pukannut vaimonsa raskaaksi edellisen vauvan kuoltua. Pariskunta heitetään maanalaiseen supervankilaan, josta kukaan ei ole koskaan paennut…vaan kuinkas sitten kävikään? Muun muassa Re-Animatorilla vakuuttanut ohjaaja Stuart Gordon saa menoon paikoitellen vetoa, mutta kokonaisvaltainen kliseisyys ja lähes jatkuvasti valloillaan oleva lambertismi tuhoavat hänenkin jalot yrityksensä, eikä elokuvasta jää parin splatterefektin lisäksi oikeastaan mitään muistettavaa mieleen. Kurtwood Smithilla näyttää kyllä olevan hauskaa ilkeän vankilanjohtajan roolissa.

Samana vuonna Lambert teki cameo-roolin väkisin väännetyn oloisessa Loaded Weapon 1 -komediassa, joka yrittää olla Naked Gun -sarjan tyylistä 10 vitsiä minuutissa -tykitystä, mutta kömpelöt heitot ja pakotetut kaksimielisyydet tuhoavat pääosissa nähtävien Samuel L. Jacksonin ja Emilio Estevezin yritelmät, eikä sivuosissa hääräilevistä Tim Currysta, William Shatnerista, F. Murray Abrahamista tai edes Corey Feldmanista saada kiskottua mitään kiinnostavaa irti. Saavutus sinänsä.

Deran Sarafianin kokoon kyhäämät toimintaelokuvat Gunmen (Kaksi sormea liipaisimella. Luoja tietää mitä se on tarkoittavinaan) ja The Road Killers (aka Roadflower; Tappaja valtatiellä) ilmestyivät molemmat 1994. The Road Killers on kuiva ja ideavapaa ammuskelurutistus. Gunmen taas on kuiva ja ideavapaa ammuskelurutistus, jossa nähdään Lambertin orgasmi-ilme huoran ratsastaessa hänen päällään peitto siveästi pakarat kameralta suojaten. Kohtaus on, no, outo. Nainen voihkii samalla äänenpainolla läpi kohtauksen, "Aaa-aaa-aaa-aaa-aaa, aaa-aaa-aaa-aaa-aaa" ja Lambert toljottaa hänen pomppivia tissejään kuin vieraita planeettoja, suu ammollaan äänellen "Ohhhh! Ohhhh!" Kerran nähtyään visiota ei enää saa pyyhittyä verkkokalvoiltaan. Elokuva on sittemmin suositut Muumio-seikkailut tehneen Stephen Sommersin kirjoittama ja muissa rooleissa patsastelevat mm. Mario van Peebles ja itse Patrick Stewart. Gunmen ja The Road Killers voidaan myös nähdä alkuna Lambertin elokuvien nykysuuntaukselle; ponnetonta toimintaa suoraan videolle. Ja vaikka hän seuraavana vuonna vielä pääsikin mukaan elokuvaan joka nähtiin ihan Suomenkin teattereissa, tuntuvat oikeiden elokuvien päivät olevan Lambertin osalta kaukana takanapäin. Samana vuonna saapui myös Highlander III: The Sorcerer, Lambertin aisaparina jälleen Mario van Peebles ja kirjoittajana (osittain) kuka muu kuin Brad Mirman.

Kuolemattomien kolmatta seikkailua seurasi The Hunted (1995), trilleri jossa liikemiestä esittävä Lambert sekaantuu ninjojen puuhiin ja joutuu jahdatuksi paikasta toiseen, oppien samalla samurain taidot ja jotain suurta elämästä, ihmisistä ja itsestään. Lambertin ilme on sama elokuvan alussa ja lopussa, joten opetukset lienevät erittäin sisäisiä. Elokuvasta ei oikeastaan ole tämän enempää sanottavaa.

Samana vuonna valmistui myös tuo aiemmin mainittu teatterilevityksen saanut elokuva, suosittuun videopeliin perustuva Mortal Kombat. Tai ehkä pitäisi sanoa Mooortaall KombAAAAAT!!!, kuten itse elokuvassa usein tehdään. Tarinassa joukko maailman parhaita taistelulajitaitajia värvätään puolustamaan maapalloa Mortal Kombatiksi nimetyssä turnauksessa toisesta ulottuvuudesta uhkaavia ölliäisiä vastaan. Maan joukkuetta johtaa Lambertin pilke silmäkulmassa näyttelemä kyynisen humoristinen velho Rayden. Ohjaaja Paul Anderson (mm. Soldier, jossa Kurt Russellin supersotilas oppii elämästä istuttamalla perunoita) vie pääosin tappeluista koostuvaa "tarinaa" suhteellisen energisesti eteenpäin ja elokuva on paikoitellen visuaalisesti näyttävä, mutta täysin yhdentekevä, eivätkä edes varsinaiset vetonaulat eli tappelut ole erityisen komeita. Lambert on täysin naurettava harmaassa peruukissaan, mutta hänellä on tässä elokuvassa se etu, että muut näyttelijät b-toimintaelokuvien vakiopahis Cary Hiroyuki-Tagawaa lukuunottamatta ovat mallinnäköisiä nollakasvoja, joiden luulisi olevan vaikea saada töitä saippuasarjoistakaan. Mortal Kombatille tehtiin jatko-osa, valitettavasti ilman Lambertia, ja uskomattomalla läjällä huonoa tietokoneanimaatiota varustettu lopputulos muistuttaa Power Rangers -sarjaa enemmän kuin on terveellistä.

Sivu:

1 2 3 4 5