1996 kammottavien ö-elokuvien mestari Albert Pyun (mm. Nemesis,
Radioactive Dreams) päätti, että Lambert on mies jonka lahjat
hänen on valjastettava käyttöönsä. Lopputulos oli Adrenalin: Fear the
Rush. Pelkäsin niin paljon, että nukahdin kesken kaiken. Alien-kopio
Speciesin ansiosta hetkeksi pinnalle pulpahtanut blondi Natasha
Henstridge palloilee pistoolin kanssa ympäriinsä Lambertin
poliisipartnerina heidän jahdatessaan viruksen tartuttamaa tappajaa vuoden 2017
Bostonissa, joka näyttää kylläkin yllättävän paljon Jugoslavialta. Pyun
on varmastikin lahjattomimpia elokuvaohjaajia koskaan, en ole onnistunut
näkemään yhtään hänen "ohjaamaansa" elokuvaa, jossa olisi järkeä, saati sitten
taitoa. Ydintuhon jälkeisen maailman yksityisetsiväparista Philip & Marlowe
(...) kertova Radioactive Dreams tosin on virkistävä poikkeus, joka
jaksaa naurattaa jatkuvan massiivisella typerryttävyydellä ja loppupuolella
nähtävällä, 80-luvun musiikkivideomaisuuden ytimeen syöksyvällä laulunumerolla.
Gabriele Salvatoresin virtuaalitodellisuuspökäle Nirvana (1997)
esittelee Lambertin pöhkönimisenä (Jimi Dini)
tietokonepeli- suunnittelijana, joka uppoaa omaan peliinsä. Nirvanassa
yritetään miettiä todellisuuden olemusta, ja sen jälkeen onkin aika rankka
"tämä ei voi olla totta" -olo, vaikkakin täysin eri syistä kuin tekijät
aikoivat. Suorastaan merkillisen latteasti kerrottu elokuva yrittää sanoa
meille kaikille jotain syvällistä ja merkittävää, mutta töksähtelevät
leikkaukset, epämääräisesti ideoita käsittelevä, muttei niistä mitään sanova
käsikirjoitus, kamalat näyttelijät sekä tietenkin monsieur Lambert
varmistavat että ainoa ajatus joka katsojan päässä herää on "Eikö tämä lopu
koskaan?" No, ehkä tulee myös mietittyä sitä, kuinka tällainen katastrofi
on mahdollista saada aikaan.
Nirvanan jälkeen samana vuonna valmistui Mean Guns, taas Albert Pyunin kanssa. En ole valitettavasti elokuvaa nähnyt, mutta tarjoan vaihtoehdoksi elokuvasivusto IMDb:n käyttäjä Jonathan Hornerin kommentit siitä:
"Utter Rubbish!I'm a big fan of Christopher Lambert but I have to say this is the worst film he's starred in, in his career. The acting is poor, the storyline is meaningless and stupid, plus it gets really boring and drags on for too long. This movie mainly just shows people getting their brains blown out and the ending to the film is pathetic. There are some cheesy stunts and rubbish sound effects in this movie, plus there is a really annoying "mambo" style music soundtrack going on in the background for most of the movie. This is an insult to Lambert's career.
If you have any comments or questions about Lambert's films, don't hesitate to e-mail me!"
En ole ottanut häneen yhteyttä.
1999 laatuelokuvien ystävät kautta maailman saivat taas uuden ilonaiheen, kun
Lambertilta ilmestyi peräti viisi uutta elokuvaa, joista Operation
Splitsville on jäänyt minulta näkemättä. Tässä vaiheessa uraansa
Lambert alkoi olla jo niin kuluneen ja rupsahtaneen näköinen, että
toisinaan tekee pahaa katsoa miestä. Kiehtovia rooleja alati etsivä
suosikkisopertaja päätti päivittää vanhaa kertomusta ja esiintyi eeppisen runon
Beowulf uudessa sci-fi-elokuvaversiossa Tomb Raider -malli
Rhona Mitran kanssa, naurettava valkaistu trendisiili päässään.
Lambertin käsittelyn jälkeen runosta ei paljoa jää jäljelle elokuvaan,
vain perusidea linnaa vainoavasta Grendel-hirviöstä, jota sankari Beowulf
saapuu tappamaan, sekä jonkin verran juonirakennetta. Elokuvantekijöiden
muutamia lisäyksiä: isot, paljaat silikonitissit, Lambertin naurettava
spagettiwestern-saapuminen, huonoja tietokone-efektejä. Välillä
perjantaiseksipehmopornoa muistuttavat fantasiavisiot jaksavat sentään
naurattaa mutta kokonaisuus on aivan liian ideaköyhä onnistuakseen
viihdyttämään loppuun asti. Järkyttävän huono teknopimputusmusiikki siivittää
tapahtumia kun Lambert pistää poppoota poikki ja pinoon.
Resurrection (Pahan mahti) toi Lambertin jälleen yhteen
Highlander-ohjaaja Russell Mulcahyn kanssa, joka oli tässä
vaiheessa onnistunut vetämään oman uransa vessasta alas yhtä komeasti kuin
päätähtensäkin. Resurrection perustuu Lambertin omaan ideaan,
mikä saa ainakin minut miettimään mitä ihmettä herran päässä oikein mahtaa
pyöriä kello neljän aikaan yöstä kun muut nukkuvat ja Christopher
valvoo. Juoni nimittäin kertoo sarjamurhaajasta joka leikkaa ihmisiltä
ruumiinjäseniä irti ja kokoaa niistä Jeesuksen ruumista uudelleen! No, ehkä
Lambert on vain nähnyt Sevenin ja päättänyt että hänkin pystyy
samaan. Varsinaisen käsikirjoituksen on taas kerran pykännyt Brad
Mirman. Resurrection myös jatkaa Lambertin hassujen nimien
perinnettä, päähenkilön nimi on John Prudhomme. Kokonaisuudesta käy ilmi että
ohjaaja Mulcahykin on katsonut Sevenin, samoin kuin ettei hänestä
ole Fincheriksi Fincherin paikalle.
Myös Gideon (1999) on Lambert-saralla erittäin tuotteliaan
Brad Mirmanin kirjoittama. Hän on varmaan eräänä aamuna herännyt ja
ajatellut, että uuden Sevenin lisäksi maailma tarvitsee myös toisen
version Forrest Gumpista, tällä kertaa Christopher Lambertin
hahmottamana. Lambertin esittämä nimihenkilö on henkisesti lapsen
tasolle jäänyt mies (hmmmm...), joka kärrätään vanhainkotiin asumaan. Siellä
hänen yksinkertainen viattomuutensa ja leppoisa elämänkatsomuksensa herättävät
kyyniset ja ärtyisät vanhukset uuteen uljaaseen eloon. Lambert on toista
kertaa elämässään hänelle sopivassa roolissa; ensin apinoiden valtias, sitten
vähämielinen tollo. Autistinen apinakuninkaamme tyytyy tosin vain lähinnä
virnuilemaan läpi elokuvan, ja herran mieleenpainuvaa käkätystäkin saadaan
kuulla enemmän kuin koskaan. "Hä hä hä" kaikuu päässä vielä pitkään
elokuvan jälkeenkin. Kärttyisiä vanhuksia esittävät mm. Charlton Heston
ja Carroll O'Connor. Lopussa Gideon kuolee syöpään ja Heston
pitää hellyttävän puheen hänestä sekä elämästä noin niin kuin ylipäänsä.
Koskettavaa kamaa, todellakin.
Lambertin viimeinen vesiperä vuodelta 1999 oli kaikkien taatusti
odottama jatko-osa Fortressiin. Pornahtavasti nimetty Fortress 2:
Re-Entry (Linnoitus 2) on hyvin samanlainen elokuva kuin
edeltäjänsäkin. Mutta tällä kertaa avaruudessa! Jaa-a, ensimmäisessä osassa
Lambert sullotaan vankilaan josta kukaan ei ole koskaan paennut. Hän
pakenee sieltä. Toisessa osassa hänet sullotaan toiseen vankilaan, josta
kukaan ei ole myöskään koskaan paennut. Arvatkaa mitä tapahtuu. No? Ei, en
minäkään sitä keksinyt. Avaruusvankila on joka tapauksessa mielenkiintoinen
mikrokosmos: Lambertin hahmo on hyvä jenkki, vankilan johtaja on paha
britti, päävanginvartija on sadistinen japsi, ja vankilaa jotenkin
selittämättömästi "oikeasti" johtava vankijoukko niitä pirun ryssiä. Hakkaa
päälle, Christopher!
No, paljastan nyt kuitenkin mitä tapahtuu: Lambert pakenee! Suhteellisen naurettavien juonenkäänteiden kautta toki, ja katsoja saakin mm. kokea sen ihmenäyn kun Lambert kelluu avaruudessa vankilavaatteissaan. Toistaiseksi ei ole varmaa tietoa jatkuuko John Brennickin suuri saaga vielä kolmannella osalla, mutta itse sitä ainakin kovasti toivoisin. Parempia korkeakulttuurisia keskustelunavauksia saa nimittäin hakea kuin "Ootko nähny Fortress-trilogian?"
Seuraavana vuonna Highlander sai taas yhden jatko-osan, siitä lisää
myöhemmin, nyt on nimittäin aika kertoa Lambertin Braveheartista,
eli Vercingétorixista (2001, Druids/Taistelu Galliasta).
Elokuva, jolla on kyseenalainen kunnia olla tällä hetkellä numero 41 IMDb:n
"Bottom 100 films" -listalla. Toki Lambertin tuotoksista myös
Highlander II on kyseisellä listalla, juuri nyt sijalla 82.
Highlander II: Parempi kuin Glitter, huonompi kuin Super Mario
Bros! Vercingétorix on joka tapauksessa luvattoman tökerö.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Dorfmannilla ei ole alkeellistakaan
tajua kameran käytöstä. Budjetti ei selvästikään ole ollut ainakaan kovin
pieni, mutta Dorfmann kuvaa massiivisia joukkokohtauksia joko
lähikuvilla tai aivan suoraan ylhäältä. Henkilöohjaus on olematonta eikä
käsikirjoitus tiedä mistä oikein kertoa. Druids -vaihtoehtonimi on myös
harvinaisen käsittämätön, elokuvassa on druideja ainoastaan yhdessä
kohtauksessa joka ei sekään ole kovin olennainen. Kokonaisuudesta muodostuu
mukaeeppinen historiallinen pannukakku, mikä on sinänsä sääli, sillä aiheesta
saisi aikaan kiehtovankin elokuvan. Lambert on silti villisti
valloillaan, hänen otsalohkonsa ei ole ikinä näyttänyt yhtä isolta. Tukka myös
sojottaa sinne tänne virkistävänä poikkeuksena Lambertin nykylinjan
ankeille siilitukille, joista ei ole visuaalisuudessa kilpailemaan tämän
uskomattoman, painovoimaa uhkaavan revohkan kanssa.
Samalta vuodelta löytyy vanhan James Bond -ohjaaja John Glenin
persoonattomasti alusta loppuun saattama The Point Men, jossa kaikkien
rakastama (ja yhä enemmän sulamisprosessin aloittanutta vahapatsasta
muistuttava) herra Lambert esittää "erikoisagenttien erikoisagenttia",
joka ammuskelee terroristeja ja pohtii asioita. Mielenkiintoisin hetki
keskinkertaisessa mukatrillerissä koittaa kun Lambert menee suihkuun ja
näemme huonosti asetetun kameran ansiosta selvästi, että hänellä on uimahousut
päällään. Suihkusta poistuessaan Lambert vain laittaa pyyhkeen ylleen ja
vetää housut saman tien jalkaan. Katsoja ei voi kuin päätä pudistellen ja
kaiken järjen vastaisesti todeta, että Christopher on niitä poikia,
jotka tykkäävät liikkua ulkona märät uimahousut persvaossa litisten.
Uusin Lambert-pläjäys johon minulla on ollut ilo tutustua, on taas
Brad Mirmanin kirjoittama Absolon (2003), sci-fi-hirvitys, jossa
Ron Perlman käväisee nolaamassa itsensä jatkuvasti aurinkolaseja
naamalleen laittavana ja niitä pois ottavana pahiksena, joka vain hengailee
yhdessä huoneessa komennellen alaisiaan. Se oli varmaan rankka päivä
Ronille. Dvd:n takakannessa ilmoitetaan, että elokuvaa tähdittää
"aina yhtä karismaattinen Christopher Lambert." Lause toki pitää
paikkansa, hän ON aina yhtä karismaattinen, mutta yhtä hyvin voisi tokaista
Timo Koivusalon olevan edelleen yhtä hyvä elokuvantekijä kuin aina
ennenkin. Lambertin pöhöttymisaste saavuttaa tässä aivan uuden tason,
eikä artikulaatio ole juurikaan parantunut 19 vuoden takaisesta
Greystokesta. Mirman on yrittänyt kirjoittaa Lambertille
jonkinasteista persoonallisuutta, mutta leikkisiksi tarkoitetut vitsit
aiheuttavat vain rankkaa myötähäpeää ja draama on esiasteelle jäänyttä
vatvomista. Mirmanin käsikirjoitus on jälleen kerran epämääräinen nippu
huonosti toisiinsa sidottuja kliseitä ja umpionnettomia henkilöhahmoyritelmiä.
Virus uhkaa ihmiskuntaa, paha yritys haluaa vastalääkkeen itselleen,
Lambert juoksentelee ympäriinsä ja kasvaa ihmisenä. Mukana menossa on
myös toinen mies, jonka vähäinenkin läsnäolo uusissa elokuvissa on myös aina
yhtä hämmentävää, Lou Diamond Phillips. Ohjaajaksi ylennetty entinen
kuvakäsikirjoitusmies (Blade II) David Barto on täysin hukassa
niin materiaalin kuin kameran käytönkin kanssa. Jatkuvasti käytettävä
laajakuvalinssi saa, etenkin kohtauksissa joissa kamera liikkuu, aikaan outoja
ja ärsyttäviä kuvan vääristymiä jotka tekevät katsomisesta varsin tuskallisen
kokemuksen. Temppu on typeryydessään verrattavissa esim. jättimäisen
sci-fi-kalkkuna Battlefield Earthin lähes jokaisessa kuvassa vinossa
olevaan kameraan, jota ohjaaja Roger Christian perustelee kutsumalla
sitä sarjakuvamaiseksi. Tilannetta ei lievitä Lambertin yhden tappelun
aikana katoava ja taas päälle ilmestyvä paita. Lopussa kamera kaartelee
maiseman yllä ja opetus luonnon tasapainosta on yhtä vaikuttava ja ajatuksia
herättävä kuin 90-luvun Outer Limits -tv-sarjan lähes jokaisessa
jaksossa tulleet "oppiiko ihmiskunta koskaan, vai olemmeko tuhoon
tuomittuja?" -loppuhorinat.
kommentit
» siirry kommentoimaan artikkelia ja/tai elokuvia