1996 kammottavien ö-elokuvien mestari Albert Pyun (mm. Nemesis, Radioactive Dreams) päätti, että Lambert on mies jonka lahjat hänen on valjastettava käyttöönsä. Lopputulos oli Adrenalin: Fear the Rush. Pelkäsin niin paljon, että nukahdin kesken kaiken. Alien-kopio Speciesin ansiosta hetkeksi pinnalle pulpahtanut blondi Natasha Henstridge palloilee pistoolin kanssa ympäriinsä Lambertin poliisipartnerina heidän jahdatessaan viruksen tartuttamaa tappajaa vuoden 2017 Bostonissa, joka näyttää kylläkin yllättävän paljon Jugoslavialta. Pyun on varmastikin lahjattomimpia elokuvaohjaajia koskaan, en ole onnistunut näkemään yhtään hänen "ohjaamaansa" elokuvaa, jossa olisi järkeä, saati sitten taitoa. Ydintuhon jälkeisen maailman yksityisetsiväparista Philip & Marlowe (...) kertova Radioactive Dreams tosin on virkistävä poikkeus, joka jaksaa naurattaa jatkuvan massiivisella typerryttävyydellä ja loppupuolella nähtävällä, 80-luvun musiikkivideomaisuuden ytimeen syöksyvällä laulunumerolla.
Gabriele Salvatoresin virtuaalitodellisuuspökäle Nirvana (1997) esittelee Lambertin pöhkönimisenä (Jimi Dini) tietokonepeli- suunnittelijana, joka uppoaa omaan peliinsä. Nirvanassa yritetään miettiä todellisuuden olemusta, ja sen jälkeen onkin aika rankka "tämä ei voi olla totta" -olo, vaikkakin täysin eri syistä kuin tekijät aikoivat. Suorastaan merkillisen latteasti kerrottu elokuva yrittää sanoa meille kaikille jotain syvällistä ja merkittävää, mutta töksähtelevät leikkaukset, epämääräisesti ideoita käsittelevä, muttei niistä mitään sanova käsikirjoitus, kamalat näyttelijät sekä tietenkin monsieur Lambert varmistavat että ainoa ajatus joka katsojan päässä herää on "Eikö tämä lopu koskaan?" No, ehkä tulee myös mietittyä sitä, kuinka tällainen katastrofi on mahdollista saada aikaan.
Nirvanan jälkeen samana vuonna valmistui Mean Guns, taas Albert Pyunin kanssa. En ole valitettavasti elokuvaa nähnyt, mutta tarjoan vaihtoehdoksi elokuvasivusto IMDb:n käyttäjä Jonathan Hornerin kommentit siitä:
"Utter Rubbish!I'm a big fan of Christopher Lambert but I have to say this is the worst film he's starred in, in his career. The acting is poor, the storyline is meaningless and stupid, plus it gets really boring and drags on for too long. This movie mainly just shows people getting their brains blown out and the ending to the film is pathetic. There are some cheesy stunts and rubbish sound effects in this movie, plus there is a really annoying "mambo" style music soundtrack going on in the background for most of the movie. This is an insult to Lambert's career.
If you have any comments or questions about Lambert's films, don't hesitate to e-mail me!"
En ole ottanut häneen yhteyttä.
1999 laatuelokuvien ystävät kautta maailman saivat taas uuden ilonaiheen, kun Lambertilta ilmestyi peräti viisi uutta elokuvaa, joista Operation Splitsville on jäänyt minulta näkemättä. Tässä vaiheessa uraansa Lambert alkoi olla jo niin kuluneen ja rupsahtaneen näköinen, että toisinaan tekee pahaa katsoa miestä. Kiehtovia rooleja alati etsivä suosikkisopertaja päätti päivittää vanhaa kertomusta ja esiintyi eeppisen runon Beowulf uudessa sci-fi-elokuvaversiossa Tomb Raider -malli Rhona Mitran kanssa, naurettava valkaistu trendisiili päässään. Lambertin käsittelyn jälkeen runosta ei paljoa jää jäljelle elokuvaan, vain perusidea linnaa vainoavasta Grendel-hirviöstä, jota sankari Beowulf saapuu tappamaan, sekä jonkin verran juonirakennetta. Elokuvantekijöiden muutamia lisäyksiä: isot, paljaat silikonitissit, Lambertin naurettava spagettiwestern-saapuminen, huonoja tietokone-efektejä. Välillä perjantaiseksipehmopornoa muistuttavat fantasiavisiot jaksavat sentään naurattaa mutta kokonaisuus on aivan liian ideaköyhä onnistuakseen viihdyttämään loppuun asti. Järkyttävän huono teknopimputusmusiikki siivittää tapahtumia kun Lambert pistää poppoota poikki ja pinoon.
Resurrection (Pahan mahti) toi Lambertin jälleen yhteen Highlander-ohjaaja Russell Mulcahyn kanssa, joka oli tässä vaiheessa onnistunut vetämään oman uransa vessasta alas yhtä komeasti kuin päätähtensäkin. Resurrection perustuu Lambertin omaan ideaan, mikä saa ainakin minut miettimään mitä ihmettä herran päässä oikein mahtaa pyöriä kello neljän aikaan yöstä kun muut nukkuvat ja Christopher valvoo. Juoni nimittäin kertoo sarjamurhaajasta joka leikkaa ihmisiltä ruumiinjäseniä irti ja kokoaa niistä Jeesuksen ruumista uudelleen! No, ehkä Lambert on vain nähnyt Sevenin ja päättänyt että hänkin pystyy samaan. Varsinaisen käsikirjoituksen on taas kerran pykännyt Brad Mirman. Resurrection myös jatkaa Lambertin hassujen nimien perinnettä, päähenkilön nimi on John Prudhomme. Kokonaisuudesta käy ilmi että ohjaaja Mulcahykin on katsonut Sevenin, samoin kuin ettei hänestä ole Fincheriksi Fincherin paikalle.
Myös Gideon (1999) on Lambert-saralla erittäin tuotteliaan Brad Mirmanin kirjoittama. Hän on varmaan eräänä aamuna herännyt ja ajatellut, että uuden Sevenin lisäksi maailma tarvitsee myös toisen version Forrest Gumpista, tällä kertaa Christopher Lambertin hahmottamana. Lambertin esittämä nimihenkilö on henkisesti lapsen tasolle jäänyt mies (hmmmm...), joka kärrätään vanhainkotiin asumaan. Siellä hänen yksinkertainen viattomuutensa ja leppoisa elämänkatsomuksensa herättävät kyyniset ja ärtyisät vanhukset uuteen uljaaseen eloon. Lambert on toista kertaa elämässään hänelle sopivassa roolissa; ensin apinoiden valtias, sitten vähämielinen tollo. Autistinen apinakuninkaamme tyytyy tosin vain lähinnä virnuilemaan läpi elokuvan, ja herran mieleenpainuvaa käkätystäkin saadaan kuulla enemmän kuin koskaan. "Hä hä hä" kaikuu päässä vielä pitkään elokuvan jälkeenkin. Kärttyisiä vanhuksia esittävät mm. Charlton Heston ja Carroll O'Connor. Lopussa Gideon kuolee syöpään ja Heston pitää hellyttävän puheen hänestä sekä elämästä noin niin kuin ylipäänsä. Koskettavaa kamaa, todellakin.
Lambertin viimeinen vesiperä vuodelta 1999 oli kaikkien taatusti odottama jatko-osa Fortressiin. Pornahtavasti nimetty Fortress 2: Re-Entry (Linnoitus 2) on hyvin samanlainen elokuva kuin edeltäjänsäkin. Mutta tällä kertaa avaruudessa! Jaa-a, ensimmäisessä osassa Lambert sullotaan vankilaan josta kukaan ei ole koskaan paennut. Hän pakenee sieltä. Toisessa osassa hänet sullotaan toiseen vankilaan, josta kukaan ei ole myöskään koskaan paennut. Arvatkaa mitä tapahtuu. No? Ei, en minäkään sitä keksinyt. Avaruusvankila on joka tapauksessa mielenkiintoinen mikrokosmos: Lambertin hahmo on hyvä jenkki, vankilan johtaja on paha britti, päävanginvartija on sadistinen japsi, ja vankilaa jotenkin selittämättömästi "oikeasti" johtava vankijoukko niitä pirun ryssiä. Hakkaa päälle, Christopher!
No, paljastan nyt kuitenkin mitä tapahtuu: Lambert pakenee! Suhteellisen naurettavien juonenkäänteiden kautta toki, ja katsoja saakin mm. kokea sen ihmenäyn kun Lambert kelluu avaruudessa vankilavaatteissaan. Toistaiseksi ei ole varmaa tietoa jatkuuko John Brennickin suuri saaga vielä kolmannella osalla, mutta itse sitä ainakin kovasti toivoisin. Parempia korkeakulttuurisia keskustelunavauksia saa nimittäin hakea kuin "Ootko nähny Fortress-trilogian?"
Seuraavana vuonna Highlander sai taas yhden jatko-osan, siitä lisää myöhemmin, nyt on nimittäin aika kertoa Lambertin Braveheartista, eli Vercingétorixista (2001, Druids/Taistelu Galliasta). Elokuva, jolla on kyseenalainen kunnia olla tällä hetkellä numero 41 IMDb:n "Bottom 100 films" -listalla. Toki Lambertin tuotoksista myös Highlander II on kyseisellä listalla, juuri nyt sijalla 82. Highlander II: Parempi kuin Glitter, huonompi kuin Super Mario Bros! Vercingétorix on joka tapauksessa luvattoman tökerö. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Dorfmannilla ei ole alkeellistakaan tajua kameran käytöstä. Budjetti ei selvästikään ole ollut ainakaan kovin pieni, mutta Dorfmann kuvaa massiivisia joukkokohtauksia joko lähikuvilla tai aivan suoraan ylhäältä. Henkilöohjaus on olematonta eikä käsikirjoitus tiedä mistä oikein kertoa. Druids -vaihtoehtonimi on myös harvinaisen käsittämätön, elokuvassa on druideja ainoastaan yhdessä kohtauksessa joka ei sekään ole kovin olennainen. Kokonaisuudesta muodostuu mukaeeppinen historiallinen pannukakku, mikä on sinänsä sääli, sillä aiheesta saisi aikaan kiehtovankin elokuvan. Lambert on silti villisti valloillaan, hänen otsalohkonsa ei ole ikinä näyttänyt yhtä isolta. Tukka myös sojottaa sinne tänne virkistävänä poikkeuksena Lambertin nykylinjan ankeille siilitukille, joista ei ole visuaalisuudessa kilpailemaan tämän uskomattoman, painovoimaa uhkaavan revohkan kanssa.
Samalta vuodelta löytyy vanhan James Bond -ohjaaja John Glenin persoonattomasti alusta loppuun saattama The Point Men, jossa kaikkien rakastama (ja yhä enemmän sulamisprosessin aloittanutta vahapatsasta muistuttava) herra Lambert esittää "erikoisagenttien erikoisagenttia", joka ammuskelee terroristeja ja pohtii asioita. Mielenkiintoisin hetki keskinkertaisessa mukatrillerissä koittaa kun Lambert menee suihkuun ja näemme huonosti asetetun kameran ansiosta selvästi, että hänellä on uimahousut päällään. Suihkusta poistuessaan Lambert vain laittaa pyyhkeen ylleen ja vetää housut saman tien jalkaan. Katsoja ei voi kuin päätä pudistellen ja kaiken järjen vastaisesti todeta, että Christopher on niitä poikia, jotka tykkäävät liikkua ulkona märät uimahousut persvaossa litisten.
Uusin Lambert-pläjäys johon minulla on ollut ilo tutustua, on taas Brad Mirmanin kirjoittama Absolon (2003), sci-fi-hirvitys, jossa Ron Perlman käväisee nolaamassa itsensä jatkuvasti aurinkolaseja naamalleen laittavana ja niitä pois ottavana pahiksena, joka vain hengailee yhdessä huoneessa komennellen alaisiaan. Se oli varmaan rankka päivä Ronille. Dvd:n takakannessa ilmoitetaan, että elokuvaa tähdittää "aina yhtä karismaattinen Christopher Lambert." Lause toki pitää paikkansa, hän ON aina yhtä karismaattinen, mutta yhtä hyvin voisi tokaista Timo Koivusalon olevan edelleen yhtä hyvä elokuvantekijä kuin aina ennenkin. Lambertin pöhöttymisaste saavuttaa tässä aivan uuden tason, eikä artikulaatio ole juurikaan parantunut 19 vuoden takaisesta Greystokesta. Mirman on yrittänyt kirjoittaa Lambertille jonkinasteista persoonallisuutta, mutta leikkisiksi tarkoitetut vitsit aiheuttavat vain rankkaa myötähäpeää ja draama on esiasteelle jäänyttä vatvomista. Mirmanin käsikirjoitus on jälleen kerran epämääräinen nippu huonosti toisiinsa sidottuja kliseitä ja umpionnettomia henkilöhahmoyritelmiä. Virus uhkaa ihmiskuntaa, paha yritys haluaa vastalääkkeen itselleen, Lambert juoksentelee ympäriinsä ja kasvaa ihmisenä. Mukana menossa on myös toinen mies, jonka vähäinenkin läsnäolo uusissa elokuvissa on myös aina yhtä hämmentävää, Lou Diamond Phillips. Ohjaajaksi ylennetty entinen kuvakäsikirjoitusmies (Blade II) David Barto on täysin hukassa niin materiaalin kuin kameran käytönkin kanssa. Jatkuvasti käytettävä laajakuvalinssi saa, etenkin kohtauksissa joissa kamera liikkuu, aikaan outoja ja ärsyttäviä kuvan vääristymiä jotka tekevät katsomisesta varsin tuskallisen kokemuksen. Temppu on typeryydessään verrattavissa esim. jättimäisen sci-fi-kalkkuna Battlefield Earthin lähes jokaisessa kuvassa vinossa olevaan kameraan, jota ohjaaja Roger Christian perustelee kutsumalla sitä sarjakuvamaiseksi. Tilannetta ei lievitä Lambertin yhden tappelun aikana katoava ja taas päälle ilmestyvä paita. Lopussa kamera kaartelee maiseman yllä ja opetus luonnon tasapainosta on yhtä vaikuttava ja ajatuksia herättävä kuin 90-luvun Outer Limits -tv-sarjan lähes jokaisessa jaksossa tulleet "oppiiko ihmiskunta koskaan, vai olemmeko tuhoon tuomittuja?" -loppuhorinat.
kommentit
» siirry kommentoimaan artikkelia ja/tai elokuvia