Caroline Munro
Hammer: kauhun vuodet - osa 1: Psykologiset trillerit
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10



Vuonna 1957 Britanniassa kuohui. "Se on ahdistava ja alentava ajatus jokaiselle, joka rakastaa elokuvaa", kuvaili Tribune The Curse of Frankensteinin (1957) valkokankaalle luomaa maailmaa. Valkokankaille oli ilmestynyt jotain täysin uudenlaista, jotain joka takoi rahaa ja josta tuli valtaisa menestys. Kyse oli väkivallasta. Ajan mittapuilla niin kuvottavasta irtojäsenten kavalkadista, että Hammerin elokuville kaavailtiin uutta luokitusta, SO - for Sadists Only. Rahaa elokuvan tekemiseen ei oltu käytetty kuin reilut kuusikymmentätuhatta puntaa, mutta tällä hintalapulla muuttui koko kauhun olemus moniksi vuosiksi eteenpäin. Näin jälkikäteen ajateltuna muutokseen on hyvin vaikea samaistua, sillä vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa on kauhuelokuvien genre ehtinyt kokea paljon, eikä punainen veri ole enää lainkaan tabu. Jotakin elokuvan asenteesta kertoo kuitenkin, että se säväytti väkivallallaan yli kymmenen vuotta aiemmin, kuin esim. Sam Peckinpahin The Wild Bunch (1969), ja nykyään se kertoo ajoista, jolloin kauhussa oli vielä klassista tyyliä ja tarinat kerrottiin puhtaina sadunomaisina fantasioina.

Tämän artikkelisarjan päämäärä on esitellä "genreittäin" ja hieman yksitellenkin kyseisen legendaarisen brittiläisen tuotantoyhtiön, Hammerin, tuotantoa aina The Curse of Frankensteinista alkaen, ja paneutua siinä sivussa lukuisiin tekijöihin näiden klassikkojen takana. Artikkeli tulee koostumaan viidestä eri osasta, joista jokaisessa syvennytään yhteen teemoiltaan samankaltaisten elokuvien sarjaan, alkaen Alfred Hitchcockin Psychon (1960) inspiroimista trillereistä ja päätyen 70-luvun puolialastomiin kauheuksiin.

Lainatakseni erästä kriitikkoa vuoden 1958 Draculan ensi-illan jälkeen: "I regret to hear that it is being shown in America with emphasis laid on its British origin, and feel inclined to apologize to all decent Americans for sending them a work in such sickening bad taste." Tai kuten Chris Lee sen sanoisi: "pure escapism and rattling good entertainment." Palaamme siis niihin aikoihin, joina kauhu sai uuden muotonsa ja kriitikot kauhistelivat näkemäänsä. Jotakin paljon pahempaakin oli toki edessä, mutta vasta erityisen rikkaan 60-luvun jälkeen, jona elokuva maustettiin verellä ja erotiikalla.


OSA 1: Psykologiset trillerit


thumbnail
 


thumbnail
 


thumbnail
 


thumbnail
 


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 


"Recently, Hammer has been sold for what seems like the third or fourth time. Each time the new owner announces that one of the first movies they intend to remake is Taste of Fear." (Jimmy Sangster)


Miksi sitten aloittaa artikkelisarja Hammerin psykotrillereillä, tuotantoyhtiön kenties tuntemattomimmilla saavutuksilla? Kaikkihan me tiedämme Draculat ja Frankensteinit, nuo klassikot, jotka olivat muuttamassa kauhuelokuvan historiaa. Siinä missä esim. Phil Hardyn mammuttimainen The Aurum Film Encyclopedia of Horror uhraa kauhuelokuville ensimmäisten vajaan 50 vuoden aikana (1912-1958) noin sata sivua, käyttää se seuraavan viisitoistavuotisen läpikäymiseen lähes kaksinkertaisen määrän. Elokuvien määrä moninkertaistui samassa suhteessa. Toisin sanoen 60-luvulta alkaen kauhuelokuvia tehtiin älytön määrä. Vampyyrit, ihmissudet ja mitä erilaisimmat goottilaiset miljööt kokivat uuden renessanssinsa ja lopulta Psychon jalanjäljissä syntyivät uuden modernin kauhuelokuvan klassikot. Tällöin myös sisältö koki rajun muutoksen. Pahamaineisimpiin uudenlaisen väkivaltaelokuvan pioneereihin lukeutuu mm. Tobe Hooperin The Texas Chain Saw Massacre (1974). Vampyyrien hampaat muuttuivat reilussa kymmenessä vuodessa moottorisahojen teriksi, kirveiksi ja veitsiksi, ja eksoottiset miljööt kaupunkien jokapäiväisiksi tai maaseudun ruraaleiksi ympäristöiksi. Kauhu löytyi ihmismielen sisältä, eikä surmaamiseen aina tarvittu edes motiivia.

Janet Leighin kuoltua suihkuunsa mielipuolisten veitseniskujen jälkeen, oli kauhuelokuva saavuttanut toistaiseksi suurimman tehovoimansa, mikä ei voinut olla vaikuttamatta pitkälle tulevaisuuteen. Yhtenä ensimmäisten joukossa vastasi Psychon ja sitä ennen kohauttaneen Les Diaboliquesin (Henri-Georges Clouzot, 1955) esittämään haasteeseen Hammer, jonka hedelmällinen kymmenvuotinen (1961 - 1970) tuotti kahdeksan tasoltaan vaihtelevaa trilleriä. Vain vuosi Psychon jälkeen oli jo Susan Strasbergin näyttelemän pyörätuoliinsa tuomitun Pennyn aika kokea uuden ajan syntyminen, yhdessä Hammerin elinvoimaisimmista elokuvista, Taste of Fear (1961). Christopher Leen mielestä se on yksi tuotantoyhtiön parhaimmista elokuvista ja Hammerin legendaarisen käsikirjoittajan, Jimmy Sangsterin, mielestä paras niistä elokuvista, jotka hän Hammerille kirjoitti. Kaiken kaikkiaan kauhuelokuva oli rajussa muutoksessa vuodesta 1960-alkaen, kun runsaasti voittoa tuottanut goottilainen perintö yhdistyi rahasammoksi muodostuneen Psychon uudenlaiseen terroriin. Mielisairaudet, hysteria ja kuolleet lapset saivat tällöin kaikki oman tärkeän roolinsa brittiläisen kauhuelokuvan uudessa historiassa.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10