Caroline Munro
Hammer: kauhun vuodet - osa 1: Psykologiset trillerit
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Maniac (1963)

Murhaaja noidankehässä

aka Die Ausgekochten; Il maniaco

Maniac #1 Maniac #2
IMDb

Maniac toi Hammerin brittiläisen tiimin Ranskaan, tarkemmin sanottuna Camarquessa sijaitsevaan Les Baux de Provenceen, jonka liepeillä sijaitsevissa kaivauksissa kuvattiin elokuvan näyttävä loppujakso. Ranskalainen ilmapiiri tuntuu muutenkin välittyneen laajasti Hammerin psykotrillereihin, sillä mm. Taste of Fearin ulkokohtaukset kuvattiin Villefrancessa ja Antibesin Villa de la Garoupessa, kun taas Crescendossa palattiin Maniacin maisemiin lähelle Camarqueta.

Kauniit puitteet tarjosivat mannermaisen taustan poikkeuksellisen julmasti alkavalle tarinalle. 15-vuotias Annette (Liliane Brousse) raiskataan ennen kuin hänen isänsä, Georges, ehtii paikalle ja ottaa raiskaajan kiinni vain surmatakseen tämän puhalluslampulla. Isä tuomitaan mielisairaalaan, josta leikataan neljän vuoden päähän tulevaisuuteen. Paikan päälle saapuu tällöin amerikkalainen maalari, Paul Farrell (Kerwin Mathews), joka alkaa liehitellä mielisairaalassa istuvan Georgesin vaimoa, Eveä (Nadia Gray). Eve pitää tyttärensä Annetten kanssa nykyään hotellia ja lankeaa Paulin charmiin. Georges haistaa tällöin tilaisuutensa koittaneen ja lupaa ottaa avioeron, mutta vain jos Paul ja Eve auttavat häntä pakenemaan. Pian toive toteutuu, kuitenkin eri ehdoilla joihin Paul ja Eve sitoutuivat, sillä heidän autonsa takakontista löytyy ruumis.

Sangsterin tarina luovii välttäen suurimmat karikot, vaikka sitä jouduttiin hieman silottelemaan sensuurin takia. Pahimmat teot, kuten Annetten raiskaus ja puhalluslampun kohteeksi joutuvien uhrien kärsimys, jätetään katsojien mielikuvituksen varaan. Ohjaajan tuolin itselleen vaatinut Michael Carreras onnistuu silti luomaan muutamia karuja kuvia, joissa brutaali väkivalta on voimakkaasti läsnä. Muutenkin hänen rosoisuutensa ohjaajana toi elokuvaan sen kaipaamaan lisämausteen, mikä toistui vuoden päästä valmistuneessa The Mummyn (1959) ensimmäisessä epävirallisessa jatko-osassa, The Curse of the Mummy's Tomb (1964). Carrerasin elokuvat olivat poikkeuksetta Hammerin halvimmin tuotettuja - sillä johtavana tuottajana hän halusi antaa suuret produktiot niille ohjaajille, jotka hänen mielestään työnsä oikeasti osasivat.
Carrerasille, kuin myös koko muulle tiimille, teki kuitenkin Maniacista erityisen kokemuksen eräs elokuvan tekemisestä kiinnostunut vieras, jonka Eveä näytellyt Gray toi mukanaan. Aurinkoinen kuvauspäivä Ranskan Arlesissa sai nimittäin erikoisen sävyn, kun paikan päälle käveli juuri kafkalaista oikeussalidraamaansa The Trial (Le Procès, 1962) lopetteleva amerikkalainen suureen maineeseen ehtinyt visionääri, Orson Welles.

MGM:n studioilla Borehamwoodissa, Hetfordshiressä, kuvattu trilleri kärsii lähinnä ajan kulumisesta. Tuottaja-käsikirjoittaja Sangster kirjoittaa muistelmissaan: "Take for example the scene where Geoff and Eve dance the twist. It was sexy as hell when we shot it. Now it looks just plain stupid." Elokuvat ja etenkin kauhuelokuvat ovat vuosikymmenien kuluessa muuttuneet rutkasti sen suhteen mitä saa ja pitää näyttää. Sangster on silti ehkä turhan ankara omalle luomukselleen, olihan se jo omana aikanaan nopeasti kyhätty ja kuvattu rahastus, jolle annettiin double billiksi huomattavasti tehokkaampi, kulttielokuvaksi muodostunut scifi-klassikko, The Damned (1962). Joka tapauksessa Michael Carreras itse oli elokuvasta enemmän kuin innoissaan, siitä tuli hänen mukaansa: "thriller of thrillers, so ingeniously constructed, so packed with surprises, that we defy anyone to predict correctly what's coming next or to anticipate the startling and unexpected climax."

Saanko esitellä - Mr. Gimmicks?

Hammer ei suinkaan yksin seurannut Hitchcockin ja Clouzotin jalanjälkiä. Leikkiin ryhtyi myös William Castle. Castlelta valmistui kaiken kaikkiaan kuusi enemmän tai vähemmän psykologisista aineksista ammentavaa trilleriä - mutta parhaiten hänet muistetaan miehenä joka toi elokuvateatterikauhun kirjaimellisesti keskelle yleisöä.

Maniac [1]
Maniac [2]

Vuoden 1959 ensi-iltaan saapunut yleisö saattoi tuskin uskoa silmiään, kun House on Haunted Hillissa (1959) juuri nähty kumiluuranko leijui yhtäkkiä narujen varassa heidän yläpuolelleen elokuvateatterin salissa. Tai kun The Tingleriä (1959) katsomaan erehtyneen pojan tyttökaveri pomppasi kaksi metriä ilmaan ja huusi täyttä huutoa. Heidän olisi pitänyt tietää paremmin, varoittihan The Tinglerin mainosjuliste: "When the screen screams, you'll scream too... guaranteed". Todeksi sanat eivät suinkaan muuntuneet elokuvan kauheiden kohtausten, vaan tuolin kautta satunnaisten katsojien persuksiin johdettujen kipakoiden sähköiskujen ansiosta. Hieman samantyylisiä keinoja Castle käytti myös ensimmäisissä psykologisissa trillereissään. Ensimmäisenä valmistui Homicidal (1961), tarina kauniista Emilystä (Joan Marshall), joka saapuu nuhruiseen hotelliin ja ensitöikseen pyytää itselleen tuntematonta pikkoloa naimaan itsensä, mutta sillä ehdolla että avioliitto perutaan heti vihkimisen jälkeen. Tapahtuvat saavat karun käänteen, kun Emily murhaa heidät juuri vihkineen rauhantuomarin. Myöhemmin paljastuu, että tämän kieron näytelmän panoksena on 10 miljoonaa dollaria.

Tällä kertaa Castle tarjosi kaikista pelokkaimmille katsojille mahdollisuuden poistua salista ennen elokuvan hyytävää loppuratkaisua. Valkokankaalle ilmestyi kello neljäksikymmeneksiviideksi sekunniksi, jona aikana mahdollinen poistuminen tuli suorittaa - gimmick muistuttaa Gaspar Noén vastaavaa elokuvassa Seul contre tous (1998).

Maniac [3]
Maniac [4]

Vielä samana vuonna sai ensi-iltansa psykologisia teemoja sivuava Mr. Sardonicus (1961), jossa samannimisen herrasmiehen kasvot ovat pysyvästi vääristyneet tuskalliseen ilmeeseen. Enemmänkin haudanryöstämiseen ja pahoihin henkiin tukeutuva tarina sai psykologisen ulottuvuutensa hetkenä, jona katsojat pääsivät äänestämään pimeässä hohtavilla lapuilla Mr. Sardonicusin kohtalosta. Sen sijaan vuoden 1964 ohjauksessa Strait-Jacket ei temppuiltu - tai no, elokuvan mainoslause on unohtumaton: "Keep telling yourself, it's only a movie, it's only a movie..." Elokuva kertoi miehensä ja tämän rakastajattaren teurastamisesta mielisairaalaan tuomitusta Lucy Harbinista (Joan Crawford) ja hänen nuoresta tyttärestään, Carolista (Diane Baker). Pian Lucyn vapautumisen jälkeen päät alkavat jälleen pudota, mutta voiko murha olla koskaan niin yksinkertainen kuin miltä se näyttää? Painajaiset ja hallusinaatiot täyttävät Lucyn mielen ja totuus muuntuu häntä vainoavaksi kierteeksi.

The Night Walkerissa (1965) jatkui näyttävien naisten kavalkadi, kun Barbara Stanwyckin näyttelemä Irene Trent erehtyy puhumaan unissaan rakastajastaan sokean miehensä Howardin (Hayden Rorke) kuullen. Howardin läsnäolo siirtyy pian painajaisiin, sillä hän kuolee räjähdyksessä. I Saw What You Didissä (1965) kaksi teiniä erehtyy pilapuheluja soitellessaan soittamaan myös juuri vaimonsa murhanneelle Steve Marakille (John Ireland). Ja jos jotakin murhaajalle ei kannata sanoa, on se: "I saw what you did...and I know who you are." Murha itsessään on näyttävä peilikuva Psychon (1960) kuuluisimmasta kohtauksesta.

Maniac [5]
Maniac [6]

Vuoden 1965 Let's Kill Uncle jäi Castlen viimeiseksi psykotrilleriksi. Siinä 12-vuotiaan pojan (Pat Cardi) on määrä periä isänsä omaisuus. Hänen setänsä majuri Kevin Harrison (Nigel Green) haluaa kuitenkin osuutensa ja kutsuu pojan luokseen trooppiselle saarelle tappaaksen tämän. Onnekseen poika kohtaa saarella Chrissien (Mary Badham), jonka kanssa hän alkaa punoa juonta majurin päänmenoksi. Vähintäänkin mielenkiintoinen, joskin harvinainen elokuva. Muutama vuosi myöhemmin Castle tuotti Rosemary's Babyn (Roman Polanski, 1968), joka jäi hänen merkittävimmäksi meriitikseen.

***--
keskiarvo
toimitus
2.83/5.00 (3)
 JLJMMM
  3.0 3.0 2.5
keskiarvo
lukijat i
3.00/5.00 (1)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10