Caroline Munro
Hammer: kauhun vuodet - osa 1: Psykologiset trillerit
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Nightmare (1964)

Painajaisuni

aka Here's the Knife, Dear: Now Use It; El abismo del miedo; Meurtre par procuration; Der Satan mit den langen Wimpern; La spirale del terrore

Nightmare #1 Nightmare #2
IMDb

Maniacin jälkeen oli Nightmaren vuoro. Siitä tuli Hammerin ja Jimmy Sangsterin neljäs ja Freddie Francisin toinen psykotrilleri, jossa hän palasi psykomaisemman Paranoiacin ja omia suuntiaan ottaneen Maniacin jälkeen tutun turvallisille Clouzotin Les Diaboliquesin (1955) jalanjäljille.

Tarinasta tuli korkkiruuvin kiero - poikkeuksellisesti kaksiosainen(!) kertomus kahdesta hulluuteen ajettavasta naisesta. Ensimmäinen osio alkaa varsin tyylikkäällä unijaksolla, jossa Jennie Lindenin esittämä Janet näkee hysteriaan päättyvän painajaisen mielisairaalaan suljetusta äidistään. Painajaisten jatkuessa päätetään sisäoppilaitoksessa opiskeleva Janet passittaa takaisin kotiinsa. Painajaiset lisääntyvät ja nyt niihin liittyy salaperäinen arpikasvoinen nainen, sekä Janetin lapsuudesta periytyvä vainoava kuva hänen surmatusta isästään. Toinen tarina alkaa jotakuinkin siitä mihin ensimmäinen päättyy, ollen kuitenkin täysin oma kokonaisuutensa. Ongelma on lähinnä siinä, että jälkimmäinen osa toistaa ensimmäisen osan kaavaa, joten kohtalokkaaksi osoittautuva leikki ihmisten mielillä muuntuu vähintäänkin arvattavaksi.

Ammottavista aukoistaan huolimatta Sangsterin käsikirjoitus kantaa nyt huomattavasti paremmin kuin vuotta myöhemmin valmistuneessa täysflopissa Hysteria. Yksittäisenä Hammer-elokuvana Nightmare saattaisikin olla varsin pätevä trilleri, mutta kun sen katsoo muiden psykotrillereiden jatkeena - kuten allekirjoittanut teki - vaikuttaa se Sangsterin maneerien vaivaamalta pikkusievältä kauhistelulta, joka kärsii hivenen epäloogisesta kokonaisuudesta ja lievästä kaavamaisuudesta. Kaikin puolin kohtalainen trilleri saattaakin herättää kaipuun nähdä vaihteeksi Hammerin suurimpia saavutuksia. Tuolloin olotilaa voi tasoittaa esim. aina mainiolla Draculalla (1958). Samalla kannattaa huomioida kuinka suuren tehon Hammerin kerrontaan toi James Bernardin loistelias musiikki ja Hammerin 50-luvun klassikoista tuttu väreillä kyllästetty kuvaus.

Molemmat elementit loistavat Nightmaressa poissaolollaan, ja muukin tiimi on Hammerin kakkosmiehistöä - poislukien elokuvan yleisilmeestä ja lavastuksesta vastanneet Bernard Robinson ja Don Mingaye. Esimerkiksi elokuvan kuvannut John Wilcox ei päässyt missään vaiheessa näyttämään Hammerilla parasta osaamistaan, sillä suurissa ja tärkeissä produktioissa vastaavaa pestiä hoitivat itseoikeutetusti joko Jack Asher tai Arthur Grant. Koska musiikistakin huolehti varamies, eli Don Banks, jää lopputulos tuskallisen kauaksi vakiosäveltäjä Bernardin tehokkaiden ja ytimekkäiden sävelien piiskaamasta fantasiasta.

Puolitehoisuus jatkuu vielä, sillä Freddie Francis ei ole kaikesta kyvykkyydestään huolimatta Hammerin suurimmat klassikot luonut Terence Fisher, eikä tuottajan roolin itselleen haalinut Jimmy Sangster ole yhtä pätevä kuin Michael Carreras tai Anthony Hinds. Yksi syy elokuvan keskinkertaisuudelle selittynee sillä, että sitä oli tekemässä jonkinmoinen varatiimi samalla kun ykkösnimet uurastivat Fisherin The Gorgonin parissa. Hammerin psykotrillerit jäivätkin nopeasti b-elokuviksi, eikä niille riittänyt tekijöiden taholta tarpeeksi puhtia ja mielikuvitusta. Vahvistakoon poikkeus tämän säännön, sillä edellinen ei koske Silvio Narizzanon ohjaamaa ja kaikin puolin raikasta Fanaticia: Hammerin ensimmäistä värillistä psykotrilleriä.

**½--
keskiarvo
toimitus
2.75/5.00 (2)
 JMMM
  2.5 3.0
keskiarvo
lukijat i
2.75/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10