Caroline Munro
Hammer: kauhun vuodet - osa 1: Psykologiset trillerit
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Hysteria (1965)


Hysteria #1 Hysteria #2
IMDb

Erinomaisen Fanaticin ja mielenkiintoisen The Nannyn väliin mahtui Hammerin psykotrillereiden kirjossa melkoinen rimanalitus. Hammerin pieni tiimi palasi tuolloin jälleen Borehamwoodiin, MGM:n studioille, mukanaan täysin torso käsikirjoitus, muutama keskiverto näyttelijä ja kourallinen halpoja lavasteita. Taste of Fearista oli kulunut nyt neljä vuotta, kun Hammerin kuudes psykotrilleri, Hysteria, valmistui. Hysteriassa ei toimi yhtään mikään, kaikista vähiten tarina.

Auto-onnettomuuteen joutunut amerikkalainen mies (Robert Webber) herää sairaalassa eikä muista aiemmasta elämästään mitään. Hän saa kutsumanimen Chris Smith, jonka turvin hän alkaa selvittää menneisyyttään ainoina johtolankoinaan elegantin neidin kaunis valokuva ja avain tyhjilleen jääneeseen asuntoon. Don Banksin luoma puuduttava jazz-soundi velloo taustalla, kun Chris kulkee kohti uutta kotiaan. Perille päästyään hän kuulee viereisestä huoneesta raivokasta riitelyä, mutta kun Chris kiirehtii huoneeseen, ei sieltä löydy ketään. Myöhemmin samat äänet toistuvat ja kuvan salaperäinen nainen ilmestyy hänen elämäänsä. Sitten tapahtuu murha, vai onko se jo tapahtunut? Menneisyys, tulevaisuus ja nykyisyys sekoittuvat vyyhdiksi, joka muuttuu sekamelskaksi. Vasta viimeisen kymmenen minuutin aikana valheet ja petokset viimein paljastuvat.

Jimmy Sangster ei ole syyttä haukkunut omaa käsikirjoitustaan torsoksi, jonka tekemiseen hän kyllästyi täysin. Tämä myös näkyy. Lukuun ottamatta muutamaa näppärää painajaismaista jaksoa - joissa papukaijat ääntelevät samaan tapaan kuin Fulcin sarjamurhaaja New York Ripperissä - ei Hysteria tarjoa yhtään mitään. Kaikista kärsivällisinkin katsoja palkitaan lopussa ainoastaan täysin tyhjänpäiväisellä loppuratkaisulla, joka kliimaksin sijaan pudottaa pohjan pois kaikelta aiemmin nähdyltä ja jossa tapahtumat motivoidaan niin hätäisillä käänteillä, että viimeinenkin ripe elokuvan uskottavuudesta valuu pitkin Niagaraa jonnekin vaahtopäiden velluviin syvyyksiin. Tylsän tarinan päätteeksi näyttelijät yrittävät tilkitä Sangsterin tarinaan jääneitä ammottavia aukkoja ampumalla sen lävitse suoranaisia tykinkuulia. Sen paremmin ei onnistu muukaan osa tiimistä.

Kahdella aiemmalla psykotrillerillään vaihtelevasti onnistunut Freddie Francis ei ole saanut juurikaan tilaa. Hän ohjaa tasaisen varmasti ja käyttää hyvin hyväkseen muutamat elokuvan henkireiät, mutta ei ole selvästikään inspiroitunut työstään. Samaa voi sanoa näyttelijöistä, jotka tekevät tilipussinsa eteen vain sen mitä pitää, toivoen joskus pääsevänsä johonkin lupaavampaan tuotantoon. Esimerkiksi pääosassa nähtävää Robert Webberiä kuvasi tuottajan pestiä hoitanut Sangster "mieheksi, joka ei koskaan saanut tyttöä, sankarin parhaaksi ystäväksi, pokeripöydän neljänneksi pelaajaksi", siis mieheksi, joka ottaa vastaan sen mitä tarjotaan ja pätevöityy hiljakseen erinomaiseksi sivuosaroolien tulkitsijaksi. Elokuvan kaunotar Leia Goldoni taasen sai Sangsterilta koruttoman arvion: "keskinkertainen". Goldonin suoritukseen on vaikuttanut kaiketi myös Sangsterin itsensä kirjoittaman roolin ohuus ja turhautuneen Robert Webberin koko kuvausten ajan kestänyt piikittely, joka tuhosi Goldonin itsetunnon viimeisetkin rippeet.

Ei siis mikään ihme että elokuva epäonnistui, sillä jos Hammerin syvin viehätys pitäisi tiivistää yhteen sanaan, olisi se sana "ystävyys". Ajatellaanpa sitten Peter Cushingin ja Christopher Leen roolisuorituksia, tai Veronica Carlsonin haastatteluja, tai Sangsterin kuvailuja Michael Carrerasista tai Freddie Francisista - ei ole vaikeaa huomata sitä syvää kiintymystä, joka jäi kuvausryhmän ja näyttelijöiden välille ja jatkui myös kuvauksien ulkopuolelle. Hysteria sen sijaan on projekti, jonka kaikki halusivat unohtaa. Muutenkin "genren" mahdollisuudet oli Hammerin osalta lypsetty jotakuinkin loppuun.

Amicus, Corman, Polanski - kilpailu kiristyy

Vuonna 1965 elettiin Hammerilla lopun alkua, sillä kilpailu alkoi kiristyä. Jo varhain vuoden 1965 helmikuussa rynni Hammerin markkinoille valtaisaksi menestykseksi paisunut, tulevan kilpailijan Amicusin tuottama omnibus-elokuva Dr. Terror's House of Horrors. Samana vuonna valmistui myös Roger Cormanin The Tomb of Ligeia, joka iski niin ikään Hammerin kakkuun ja joka pistettiin kiertoon yhdessä italialaisen Mario Bavan Black Sabbathin (1963) kanssa, ja kun samana vuonna valmistui vielä Roman Polanskin inspiraatio Psychosta, Repulsion, alkoi markkinoilla olla tunkua. Muutaman vuoden kuluttua samaa pottia ryhtyi jakamaan myös mm. Michael Reevesin The Sorcerersin tuottanut Tony Tenser, joka perusti Tigonin, eikä tahti kuin kiihtynyt, sillä Polanski ohjasi vuonna 1967 kulttiklassikoksi muodostuneen The Fearless Vampire Killersin ja edelleen vuotta myöhemmin Rosemary's Babyn, jolloin Tigonilta valmistui Witchfinder General ja Amicusilta Torture Garden.

Samaan aikaan kun yhä suuremmat tekijät alkoivat kiinnostua kauhuelokuvien lipputuloista, koki Hammer ensimmäiset suuret tason notkahduksensa juuri Hysterian ja sitä edeltäneiden The Curse of the Mummy's Tombin (1964) ja The Evil of Frankensteinin (1964) ansiosta. Selviytyäkseen uudesta markkinatilanteesta sai Hammerin tuotantotiimissä valtaa ideologia entistä suoraviivaisemmasta ja nopeatahtisemmasta rahastuksesta. Vuodessa valmistui enää yleensä yksi isompi tuotanto ja kasa pienempiä. Voidaan siis puhua viivytystaistelusta, joka jatkui menestyksekkääksi aina niin kauan, kun oli varaa tehdä tuo yksi suurempi projekti, jotka nekin tosin kuvattiin yhteistuotantoina (samoissa lavasteissa samoihin aikoihin). Seuraavaan kuuteen vuoteen mahtui vielä monta hienoa elokuvaa - muutamia Hammerin ja brittikauhun parhaista - mutta siitä huolimatta korttitalo oli jo kaatumaan päin tai vähintäänkin joku oli unohtanut sulkea ikkunan. Vuosista 1957-1965 muodostui Hammerin rikkain aikakausi, mitä tulee elokuvien ja niiden tekijöiden monipuolisuuteen. Taistelu menetettiin lopullisesti, kun suuret Hollywood-yhtiöt iskivät markkinoille 70-luvun alkupuolella.

Kauhu asuu lapsissa - Village of the Damnedista Broodiin

Hammerin seitsemännessä psykotrillerissä valta annettiin lapsille ja Bette Davisille. The Nannysta oli alun perin tarkoitus tulla selkeää jatketta Hammerin psykotrillereille, mutta Sangster päätti toisin ja käsikirjoitti Marryam Modellin romaanista perinteisemmän jännitysnäytelmän, jossa pienen tytön kuolema järkyttää pahasti brittiläistä perheidylliä. Edellisen kerran lapset olivat saaneet yhtä puistattavan roolin Hammerin elokuvissa viitisen vuotta aiemmin Cyril Frankelin vakavahenkisessä pedofiliakuvauksessa Never Take Sweets from a Stranger (1960).

Davisin lisäksi The Nannyssa pääsivät ääneen siis myös lapset. Heidät oli esitelty uutena kerronnalisena tehokeinona sci-fiin ja kauhuun vain muutamaa vuotta aiemmin 60-luvun taitteessa Wolf Rillan sci-fi-klassikossa Village of the Damned (elokuva oikeastaan laajensi Mervyn LeRoyn The Bad Seedin esittelemää pahalapsi-teemaa). Jatkoa seurasi nopeaa tahtia: Vuonna 1961 valmistui Jack Claytonin juhlittu The Innocents, jossa kotiopettajatar saapuu opettamaan nuorta tyttöä ja sittemmin tämän veljeä, vain joutuakseen kartanossa asuvien yliluonnollisten voimien piinaamiksi. Seuraavaksi olikin jo Hammerin vuoro, kun valmistui yksi tuotantoyhtiön ja 60-luvun brittikauhun merkittävimmistä sci-fi-elokuvista, The Damned (Joseph Losey), jota seurasi edelleen Anton Leaderin Children of the Damned aina kunnes päästään 70-luvun tyylinäytteisiin, The Brotherhood of Satan (Bernard McEveety, 1971), Chicho Ibáñez-Serradorin ¿Quién puede matar a un niño? (1976) ja David Cronenbergin mukaelmaan The Brood (1979), jossa epäluonnolliset äpärät surmaavat aikuisia.

Unohtaa ei pidä myöskään hieman rajumpaa genreä, jonka juuret löytyvät Fritz Langin elokuvasta M (1931) ja jonka 70-luvun perillisiä ovat esimerkiksi Lucio Fulcin Don't Torture a Duckling (1972) ja Rainer Werner Fassbinderin tuottama tositarina nuoria poikia murhaavasta ja kannibalismia harrastavasta Fritz Haarmanista elokuvassa The Tenderness of Wolves (Ulli Lommel, 1973). 60-luvun murroksen ulotettua kyntensä kauhuelokuviin ei enää mikään aihe ollut tabu. Lapset murhasivat vanhempiaan, aikuiset lapsiaan. Hyvän esimerkin näillä keinoin saavutetuista tehokeinoista - ja niiden mukanaan tuomista kaupallisista arvoista - tarjoaa muun muassa John Carpenterin varhainen tuotanto. Halloweenin Will Sandin nuorena Michael Myersina huppu päässään ja valtava veitsi kädessään sekä 12-vuotias Kim Richards Assault on Precinct 13:n Kathyna kertovat kaiken oleellisen siitä raadollisuudesta, johon elokuvateollisuus ajautui yhä suurempien shokkiarvojen perässä, lapset uhreinaan.

Edellä mainittuihin elokuviin verrattuna The Nanny vaikuttaa sangen säyseältä, jopa kiltiltä kokonaisuudelta. Valmistuessaan vuonna 1965 se sisälsi kuitenkin muutaman poikkeuksellisen shokeeraavan ratkaisun, ammeeseen hukkunut pieni tyttö tehokeinonaan.

*½---
keskiarvo
toimitus
2.25/5.00 (4)
 SMJMMM
  3.0 1.5 3.0
keskiarvo
lukijat i
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10