Caroline Munro
Hammer: kauhun vuodet - osa 1: Psykologiset trillerit
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Crescendo (1970)

aka Concierto inacabado; Crescendo - Die Handschrift des Satans; Crescendo... con terrore; Le mannequin defiguré

Crescendo #1 Crescendo #2
IMDb

"In fact, although I worked for Hammer three more times, the word 'lifeless' had begun to describe the whole Hammer scene... There was just sir James (toim.huom. James Carreras, Hammerin perustaja ja Michael Carrerasin isä) and, as long as he was the boss, he continued to flog a dying horse for the next couple years." (Jimmy Sangster)

Crescendo on viimeinen Hammer, joka voidaan sijoittaa sujuvasti kategoriaan psykologiset trillerit. Sitä seurasi vielä Joan Collinsin tähdittämä Fear in the Night (1972), joka palaa vielä kerran Les Diaboliquesin teemoihin. Mutta koska sekä Phil Hardy - Horror Encyclopedian kirjoittaja - että Jimmy Sangster sulkevat Fear in the Nightin vuodesta 1960 alkaneen jatkumon ulkopuolelle, tyydymme mekin lopettamaan heidän laillaan artikkelisarjan ensimmäisen osan Crescendoon, sinällään pätevään mutta armottoman hitaasti etenevään ja epätasaiseen trilleriin.

Crescendo [1]
Crescendo [2]
Crescendo [3]

Kaikkihan alkoi Taste of Fearista (1961), Hammerin ei-hammermaisimmasta elokuvasta, jonka meriitteihin kuului brittiläisen kauhukulttuurin sulauttaminen mannermaisempaan elokuvaan. Tämä takasi täysin ainutlaatuisen ilmapiirin tapahtumien ympärille, missä mielessä Crescendo sijoittuu samaan kategoriaan, sillä sen rakenne muistuttaa enemmän italialaista trilleriä kuin perinteistä brittiläistä mysteerikerrontaa. Juonenkäänteitä vauhdittavat nyt suoraviivaiset nukkejen kautta tuotetut metaforat, jotka perustuvat hyvin symboliseen graafisuuteensa. Tämän lisäksi miespuolinen päähenkilömme on perhepiirin hallitsema antisankari ja naiset pyritään kuvaamaan mahdollisimman itsenäisinä ja seksuaalisina. Eroottiset viitteet olivat toki olleet osa Hammerin tematiikkaa jo 50-luvun lopulla, mutta reilu vuosikymmen myöhemmin ei katsojien nälkään enää riittänyt tohtori Frankensteinin syntinen palvelijatar tai Jonathan Harkeria odottava vampahtava vampyyrityttö.

Tarvittiin paljasta pintaa, jota Crescendossa on mukana jonkin verran, mutta ei läheskään tarpeeksi jotta siitä olisi ehkäisemään ylipitkän käsikirjoituksen aiheuttamaa väsymystä (tosin pitää muistaa, että esimerkiksi jenkkimarkkinoille suunnattu R-rated versio leikattiin suuremman yleisön toivossa PG:ksi). Yhtä kaikki, tarina kertoo tyylikkääseen huvilaan matkaavasta Susanista, joka paikan päällä tutustuu huvilan kieroon emäntään ja tämän halvaantuneeseen poikaan Georgesiin sekä Georgesin heroiiniriippuvuuden tyydyttävään palvelijattareen. Oudot nuket ja äitihahmon painostava läsnäolo antavat kuitenkin pian ymmärtää, ettei Susanin ja Georgesin ystävyys ole hyväksi kenellekään. Saatuaan viimeisen varoituksen sanan päättää Susan poistua paikan päältä, mutta lähtö viivästyy kun palvelijatar löydetään kuolleena huvilan uima-altaasta. Tässä vaiheessa elokuvasta on kulunut noin 50-minuuttia ja olo alkaa jo aikalaisen puutunut. Mitään kovin kummoista ei tapahdu tästä eteenpäinkään, ja kun koko juttu päätetään vielä huonosti alustettuun loppuratkaisuun, jää suuhun elähtänyt maku. Elokuva tarjoaa lopetuksellaan kaikesta huolimatta mielenkiintoisen näkökulman Brian De Palman varhaiseen tuotantoon. Ja kuten juuri De Palma osoittaa, olisi tämän kaiken voinut tehdä niin paljon paremmin.

Crescendo [4]
Crescendo [5]
Crescendo [6]

Suurin mielenkiinto kohdistuukin toistamiseen Hammerille työtä tehneeseen Stephanie Powersiin. Amerikkalaiset tuotantokumppanit, jotka halusivat pedata Powersin avulla elokuvan pohjan jenkkimarkkinoille, vaativat hänet mukaan tiimiinsä, mikä oli oikeutettu vaatimus. Powers vastaa elokuvan tyydyttävimmästä roolityöstä. Hänen edellinen työnsä Hammerin Fanaticin (1965) tyttömäisenä ja itseironisena Pat Carrollina tarjoaa myös vertauspohjan siihen käänteeseen, joka teki kauhusta jälleen astetta synkempää, kun mannermainen vakavuus palasi brittiläiseen kauhuelokuvaan 70-luvun taitteessa. Mitä taas tulee ohjaajaan, Alan Gibsoniin, osoittautui hänen panoksensa Hammerille jotakuinkin tuhoisaksi. Gibsonin suurena epäonnena oli astua kuvioihin Terence Fisherin ja Freddie Francisin jalanjäljissä 70-luvun taitteessa, jolloin loppu oli jo lähellä. Suurin osa muistaneekin Gibsonin Hammerin viimeisistä heikoista hengenvedoista: Dracula A.D. (1972) ja The Satanic Rites of Dracula (1974).

**½--
keskiarvo
toimitus
2.50/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10