Caroline Munro
Espoo Ciné 2004 - ennakkokatsaus

15. kerran järjestettävät Espoo Ciné -elokuvafestivaalit ovat täällä taas, tällä kertaa 24. - 29. elokuuta. Ohjelmisto on tuttuun tapaan eurooppalaispainotteinen ja mukana on jälleen kaikenlaista laidasta laitaan. Tässä seuraa lyhyehkö ennakkokatsaus muutamaan elokuvaan tämän vuoden ohjelmistosta. Lisäksi pitemmät arvostelut festareilla nähtävistä Walter Sallesin Moottoripyöräpäiväkirjasta sekä Richard Stanleyn Dust Devilista.

Ae Fond Kiss... (2004)

Ken Loachin uusin elokuva on pienimuotoisen realistinen katsaus vaikeaan rakkauteen irlantilaisen naisen ja skotlantilais-pakistanilaisen miehen välillä nykypäivän Glasgowssa. Vanhojen perinteiden ja modernien asenteiden kohdatessa on vaikea pitää yllä toimivaa suhdetta ja yhteyksiä perheeseen. Yhteiskunta haraa myöskin vastaan molemmista suunnista rasismin ja suvaitsemattomuuden kiristäessä välejä entisestään. Robert Burnsin laulusta nimensä ottanut Ae Fond Kiss on ennen kaikkea elokuva ihmisistä, joten se elää ja kuolee hahmojensa varassa. Onneksi kaikki hahmot ovat erittäin todellisen oloisia, mistä menee näyttelijöiden ohella kiitos ohjaaja Loachille joka enemmänkin tarkkailee ja tallentaa kuin ohjaa "näyttävästi". Hahmojen toimia ei myöskään selitellä tai pyydellä anteeksi, vaan ihmiset ovat toisinaan juuri niin raivostuttavia kuin oikeassa elämässäkin. Elokuva on näkemisen arvoinen jo kohtauksen takia jossa Eva Birthistlen esittämä Roisin joutuu napit vastakkain vanhoillisen katolisen papin kanssa.

***½-

Sigade revolutsioon (2004) (Sikojen vallankumous)

Tämän vuoden festivaalipaidan kuvitukseksi valittu 80-luvulle sijoittuva virolaisuutuus kertoo kesäleirille kokoontuneiden satojen nuorten heräävästä vapaudenhalusta kommunistisen systeemin nimeen vannovien leirinjohtajien puristuksessa. Pääasiassa käsivarakameralla kuvattu elokuva onnistuu olemaan erittäin todentuntuinen niin leirin johtajien totalitäärisessä asenteessa kuin aikuisuuden kynnyksellä painivien nuorten itsenäisyyden ja rakkauden etsinnässäkin. Luontevat ja liioittelemattomat näyttelijäsuositukset kannattelevat kokonaisuutta kohtalaisesti, mutta Sikojen vallankumous on hieman liian kaoottinen ja tilanteesta toiseen jatkuvasti leikkaava elokuva toimiakseen täysillä. Lisäksi elokuvalla on vaikeuksia löytää toimiva tasapaino eri aineksiensa - teinikomedian, draaman ja poliittisen sisällön - välillä. Päähenkilöiden välisistä suhteista ei oteta tarpeeksi irti ja joidenkin hahmojen tekojen motivaatio on myös hieman hakusessa, sillä nämä toiminnat on selvästi kirjoitettu tietyn efektin saavuttamiseksi sen sijaan että toimet nousisivat hahmoista itsestään. Sikojen vallankumous on hauska ja saa vähän ajattelemaankin sitä katsoessa, mutta elokuva ei jää erityisesti mieleen.

***--

The Weather Underground (2002)

Dokumentti Amerikassa 60-luvun lopulla vasemmisto-opiskelijoiden demokraattisesta järjestöstä alkunsa saaneesta The Weathermen -organisaatiosta, joka vastusti muun muassa Vietnamin sotaa. Rauhanliikkeenä aloittanut järjestö muuttui vähitellen militanttiseksi ja oli vastuussa useista pommiräjähdyksistä 70-luvulla. Dokumentissa järjestön jäsenet ja vastustajat kommentoivat siihen johtaneita syitä ja kaiken seurauksia. Iso osa kestosta koostuu puhuvista päistä, mutta mukana on myös paljon vanhaa filmimateriaalia, jonka näkeminen on paikoitellen hyvinkin shokeeraavaa. Elokuva välttää ottamasta kantaa ja antaa osallisten puhua puolestaan. Aihe on tärkeä sekä mielenkiintoinen ja toteutus pätevä.

***½-

La Finestra di fronte (2003) (Katseet ikkunassa)

Ferzan Özpetekin nykypäivän Italiaan sijoittuva draama käsittelee rakkauden kaipuuta ja menneisyyden traumoja. Kireisiin väleihin ajautunut nuoripari löytää kaduilla harhailevan, muistinsa menettäneen vanhan miehen ja ottaa tämän asuntoonsa. Avioparin nainen myös katselee ulos ikkunasta vastapäisen talon komeaa naapuria, haaveillen jännittävämmästä miehestä romanttisemmasta elämästä. Katseet ikkunassa on kauniisti kuvattu ja hyvin näytelty, mutta sinänsä kiinnostavasta asetelmasta ei saada kaikkea irti ja moni kohtaus tuntuu tarpeettomalta toistolta. Lopputulos ei juurikaan yllätä.

***--

The Event (2003)

Sentimentaalinen ja hatarasti kerrottu kannanotto eutanasian puolesta. Don McKellarin esittämä Matt on kuolemassa aidsiin ja päättää itse lopettaa elämänsä kun vielä siihen pystyy. Elokuvassa kuljetaan rinnakkain kahdella aikatasolla, selvittäen Mattin kuoleman syyt ja seuraukset. The Event on hyvin näytelty (mm. juuri Dawn of the Deadissa zombeja lahdannut Sarah Polley), mutta harhaileva ja itseään toistava. Ohjaaja Thom Fitzgeraldilla ei ole juurikaan käsitystä tilan käytöstä tai elokuvan leikkaamisesta, eikä hän saa hyppelehtivää aikarakennetta toimimaan tasapainoisesti. Äänityöskentely on myös harvinaisen latteaa ja repliikit jäävät usein valjuksi muminaksi. Ja ikään kuin käsiteltävää ei olisi jo tarpeeksi, sijoittuu tarina vuoteen 2001, syyskuun 11. päivän terroristi-iskujen aikaan. Asiaan viitataan aina toisinaan, mutta sitä ei saada liitettyä mitenkään luonnollisesti tapahtumiin ja aihe jää näin irtonaiseksi elementiksi keskelle jo muutenkin hukassa vellovaa pateettista kokonaisuutta.

**---

One Po1nt 0 (2004)

Yltiökikkailevasti nimetty One Po1nt 0 on typerin tieteissillisalaatti vähään aikaan. Jeremy Siston vaisusti esittämän tietokoneohjelmoija Simonin elämä alkaa luisua raiteiltaan kun hän löytää tyhjän pahvipaketin eteisestään. Tapahtuma toistuu useaan otteeseen, eivätkä sekopäisiltä vaikuttavat naapurit ja turvakameroitaan tuijottava vuokraisäntä auta tilannetta lainkaan. Lähikaupassakin joku näyttää seuraavan häntä. Mikä on kaiken takana? Vai onko Simon vain sekoamassa? Katsoja on kaiken keskellä hieman hukassa, mutta ainoastaan siksi että niin ovat tekijätkin. Niin ideat, hahmot, juoni kuin koko maailmakin jäävät jäsentelemättömiksi ja hajanaisiksi elementeiksi joista ei muodostu kuin ärsyynnystä. Jatkuvan monotoninen keltainen valaistuskin vain lisää turhautumista, koska tekijät eivät osaa varioida sitä tunnelman tai minkään muunkaan mukaan. Muutamat päivänvalokohdat sentään piristävät hieman. Ohjaajakaksikko on selvästi nähnyt paljon elokuvia, mutta heillä on vielä reippaasti opittavaa henkilöohjauksen, kerronnan sekä omaperäisyyden saralla. Mukana löytyy sellaisia pieniä suuria genrenimiä kuin Lance Henriksen, Udo Kier ja Bruce Payne, mutta kellään heistä ei ole edes erityisen kiinnostava rooli. Elokuva vain kiertää hyppelehtien kehää, ja sitten kun One Po1nt 0:n perusidea lopulta paljastuu, katsoja nauraisi jos jaksaisi enää välittää. Tästä lähtökohdasta olisi jopa pienellä kehittämisellä ja lahjakkuudella saanut aikaan ihan toimivankin elokuvan. Nyt jää vain "tässäkö tämä nyt oli?" -olo.

*½---

Le Temps du loup (2003) (Suden aika)

Michael Haneken uusi yleisön etäännyttämisharjoitus on yltiöpuuduttavasti etenevä kertomus määrittelemättömän katastrofin kohdanneen maan keskellä vailla vettä tai sähköä harhailevista eloonjääneistä. Isabelle Huppertin esittämä perheenäiti lapsineen lähtee vaeltamaan halki maanseudun perheen isän kuoltua traagisesti. Mitään sen enempää ei oikeastaan tapahdu. Haneke tekee elokuvaa tuttuun tapaansa, koruttomasti ja kylmän tarkkailevasti. Mutta toisin kuin Funny Gamesissa tai Pianonopettajassa, hänellä ei ole tällä kertaa valitsemastaan aiheesta mitään uutta, omaperäistä tai edes mielenkiintoista sanottavaa joten lopputulos on sisällöltään yhtä kuiva kuin ulkomuodoltaan. Tyylin hän on sinänsä vienyt ääripisteeseensä ja tietää täsmälleen mitä tekee, eli lopputulos on varmastikin paras mahdollinen mitä näin voi saada aikaan. Ikävä kyllä se ei ole paljoa. Koko ajan luonnonvalossa kuvatussa elokuvassa on monta yökohtausta, joissa parhaimmillaan saa selvää näyttelijöiden kasvoista ja pahimmillaan ei näy mitään. Lohtua on kokonaisuudessa erittäin vähän (Haneke suo nuorelle tytölle sentään yhden lyhyen musiikinkuunteluhetken, joka sekin katkeaa tosin välittömästi). Tällaiseen "realismissa" rypemiseen on tietysti usein perusteensa, mutta koska Hanekella ei ole tällä kertaa mitään sanottavaa, on kokemus lähinnä aivoja vaivaava ja pakaroita puuduttava. Liikkuvan junan ikkunasta ohi vilistävä metsämaisema kyllä näyttää juuri siltä, metsämaisemalta. Loputtomalta metsämaisemalta. Jota kuvataan ja kuvataan. Näyttelijäsuoritukset sentään ovat hyviä kautta linjan.

**---

Super Size Me (2004)

Morgan Spurlockin hauskassa ja ajatuksia herättävässä dokumentissa pureudutaan viihteellisellä tavalla amerikkalaisten liikalihavuuteen. Spurlock päätti syödä kuukauden ajan pelkästään McDonald'sissa kolme ateriaa päivässä. Sen sijaan että dokumentti ainoastaan seuraisi hänen sinänsä jo hälyttävää "edistystään" pikaruoan armoilla, Spurlock kiertää ympäri Amerikkaa, käyden kouluissa tutustumassa kouluruoan nykytilaan ja haastattelemassa tutkijoita sekä lääkäreitä. Kenellekään ei taida tulla yllätyksenä, että miehen terveys kärsii urakasta. Näkökulma on kuitenkin tarpeeksi laaja kannattelemaan 100 minuutin kestoa ja Spurlock osaa esiintyä luontevasti kameran edessä. Lopputulos naurattaa, etoo, viihdyttää ja saa miettimään omaakin suhtautumistaan roskaruokaan.

****-

Aiheeseen liittyvät muut artikkelit:

Espoo Ciné 2004 - festivaaliraportti
Méliès d'Argent -katsaus