Caroline Munro
Väkivaltaviihteen lähteillä: The Texas Chain Saw Massacre
sivu: 1 · 2 · 3
Väkivaltaviihteen lähteillä:




"There was definetely something more to Chain Saw that easily set it apart above The Last House on the Left in every respect; qualities which had impressed me in spite of the stomach-turning sequences and which made it essential that I see the film again."
(Photon/Ronald V. Borst, 1975)


"If you've never experienced this cinematic ordeal - watch it now! If you already have - watch it again! No matter how many times you see it, the film's sense of escalating madness never diminishes."
(Channel 4)


"Missä on jännitys tai kauhu? Ei missään! ...Elokuva on yksinkertaisesti paska, vaikka se klassikko onkin. Pätkä on pelkkää teurastusta ja se on silmittömän raaka, mutta eipä siltä ainakaan nimensä puolesta voi muuta odottaakaan. Leffa on sairaan mielen luomus ja jos se nyt jotain pelotti tai joku sai siitä joitain epämääräisiä kiksejä niin omapahan on asiansa, itseäni kun sen typeryys lähinnä vain nauratti."
(Juhapekka Lindfors, 2004).


"The half-hour long attack on Marilyn Burns, which consists of nothing on the soundtrack bar screams and the buzz of a chainsaw, while the camera wildly careers in on extreme closeups of screaming throats and wide-open eyeballs, has the jagged ripped-open edge of a bad acid trip. You can literally feel Marilyn Burns's sanity fraying at the assault."
(Richard Scheib, 2003)


"If ever a film shoud be banned this is it."
(Daily Mail)


Terroria, väkivaltaa, taidetta

Valmistuessaan vuonna 1974 The Texas Chain Saw Massacre merkitsi uuden, entistä kyynisemmän ja yhteiskuntakriittisemmän ajan alkua. Vietnamin sodan jälkeen tehtiin Yhdysvalloissa muutamat sen elokuvahistorian raaistavimmista luomuksista, joiden juuret oli isketty syvälle turpeeseen vain vuosikymmen aiemmin. Samalla tie suuntautui entistä syvemmälle ihmismieleen. Ylipäätään 60-lukua voidaan kutsua terrorin aamunkoitteeksi, uuden ajan sarastukseksi, joka puhkesi 70-luvulla väkivaltaiseen mielettömyyteen, kun kukkaislapsien kesä muuntui Charles Mansonin kaltaisten kulttuurin muovaamien tosielämän hirviöiden verestä ja lihasta leivotuksi painajaiseksi. Elokuvat, edes kaikista pahamaineisimmat raiskauksia ja väkivaltaa esittäneet fiktiot, sellaiset kuin The Last House on the Left (1972) ja I Spit on Your Grave (1978), eivät kyenneet enää mitenkään ylittämään reaalimaailman kauheuksia, saati selittämään syitä väkivaltatilastojen kasvulle joka oli alkanut jo ennen ensimmäistäkään draftia. Ne kykenivät ainoastaan jäljittelemään terroria ja väkivaltaa, ja tekemään siitä taidetta, mikä kiihdytti keskustelua niin kutsutusta "fiktiivisestä väkivallasta."

The Texas Chain Saw Massacre sai kunniakseen jatkaa jo 60-luvun loppupuolella alkunsa saanutta pessimistisen väkivallan kuvausta, joka kirvoitti katkeraa keskustelua ja jonka ensimmäisiä todellisia lähettiläitä olivat George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) ja Wes Cravenin The Last House on the Left. Näistä ensin mainittu rikkoi konventionaalista kauhuperinnettä luomalla selvittämättömän kuolinkamppailun, kun taas Cravenin nihilistinen tulkinta Ingmar Bergmanin vuoden 1960 klassikosta Neidonlähde (Jungfrukällan) vuorostaan tarjosi nykyaikaan sijoittuvaa selittämätöntä psykologista ja ruumiillista väkivaltaa, jonka kliimaksina nähdään nuoren tytön raiskaaminen ja silpominen esteettisessä luonnon rauhassa. Monessa mielessä Tobe Hooperin vuoden 1974 filmatisointi ylittää molempien elokuvan raadollisuuden yli puolituntia kestävällä jaksollaan joka koostuu kokonaan Marilyn Burnsin esittämän Sallyn fyysisestä ja henkisestä traumatisoinnista. Sittemmin tämä genre - jota olisi suppeaa kutsua kauhuksi, osuvampi termi on terrori - jatkoi marssiaan I Spit on Your Graven ja The House on the Edge of the Parkin (1980) kaltaisilla ultimaattisen alistamisen kuvauksilla.

Mitä sitten on viihde ja mitä väkivalta? Mitä ylipäätään on elokuvaväkivalta? Näihin kysymyksiin palaamme aivan artikkelin lopussa. Nyt paneudumme sen sijaan lyhyesti käsitteeseen taide, jotta saamme jonkinlaisen perspektiivin edellä mainittujen elokuvien kriittiseen luonteeseen ja koko keskustelun kaksinaismoralistiseen sävyyn. Ajatellaan sitten nykypäivän hirveyksiä tai antiikin Kreikan vastaavia, saatamme huomata että taide luo ainoastaan olosuhteita ja edellytyksiä. Kuuluisimmasta päästä oleva Oidipuksen isäinsurma ei merkinnyt kreikkalaisen hegemonian särkymistä, suoranaista isäinsurmien aaltoa, aivan kuten pärisevä moottorisaha ei merkinnyt uuden teurastajasukupolven syntyä vuosituhansia myöhemmin. Oikeastaan The Texas Chain Saw Massacre on vain yksi osa sitä jatkuvaa historiallista väkivallan kehää, jota me ihmiset rakastamme katsoa ja joka on asunut meissä jo vuosituhansien ajan - syntymästämme saakka. Sinällään 70-luvun raadollisimpien nimikkeiden herättämä kohu tuntuu tänä päivänä tarkasteltuna banaalilta - ikään kuin elokuva kykenisi synnyttämään ihmisen sisimmässä piilevän pahuuden sen sijaan että se pelkästään tuo sen esille - ja kääntyy siten väkisin ankaraksi kritiikiksi yhteiskuntaa kohtaan, niin kuin taide on tehnyt kautta ihmiskunnan historian.

Omallakin sarallaan väkivaltafiktioon perehtynyt Sam Peckinpah tiivistää asian ytimen varsin osuvasti: "Jokainen ihminen kätkee sisälleen suuren määrän väkivaltaisia piirteitä. Jos tätä ei kanavoida ja ymmärretä, tulee se purkautumaan ulos sotana tai hulluutena."


Käsittämättömiä tekoja: Texasin moottorisahamurhien analogiaa

Heti aluksi on syytä todeta, ettei The Texas Chain Saw Massacre sisällä teknisesti mitään uutta ja hirvittävää sikäli jos sitä verrataan esim. 60-luvun loppupuolen kauhuelokuvaan, pikemminkin se karsii verta pois. Se mitä Hooper tekee on, että hän yhdistää traditionaalisen kauhun elementtejä aivan uudenlaisella vimmalla, muodostaen loppuaan kohden kasvavan, silkaksi kauhun analogiaksi muodostuvan, ilman syitä ja motiiveita toteutuvan teurastuksen. Hänen onnistuu korvata tekninen, suurimmalta osin pienen budjetin aiheuttama vaje näyttelijöiden ilmentämällä ekspressiivisellä kauhulla, joka lähtee näyttämötaiteellisen tekniikan sijasta suoraan sielusta ja luiden ytimistä. Näin hän pienentää valkokankaan ja katsojan väliin jäävää keinotekoista tilaa. Huudot jäävät elämään, koska ne ovat aitoja ja ylittävät siksi kaiken aiemmin nähdyn, tehden näin katsomuskokemuksesta lähes autenttisen. Sama naturalistisuus pätee Hooperin tapaan käsitellä nuoria uhreja kuin eläimiä. He ovat ilman syitä surmattuja lihankimpaleita, jotka sullotaan pakastimiin ja ripustetaan kuivettumaan ränsistyneen mökin kattolaudoista.

Vertaus eläimiin tuntuu sitäkin ilmeisemmältä, kun muistaa elokuvassa nähdyt sadat ohuista langoista roikkuvat sileät luunkimpaleet, jotka peittävät huoneen luonnollisen ilmavuuden ja antavat tilalle sen pyyteettömän tarkkuuden, jolla liha ja jänteet on kuorittu luiden ympäriltä. Näiden proppien kautta elokuva viittaa myös todelliseen maailmaan, Ed Geiniin, jonka suorittamista ruumiin häpäisyistä Hooper on ammentanut rikkaat ja puistattavat yksityiskohtansa. Hooper ei kuitenkaan sorru selittelemään tapahtumien taustoja, mikä tarjoaisi motiivin tuleville murhille ja sitä kautta turvallisen kehikon tapahtumien kululle sekä jonkinlaisen lopullisen ratkaisun. The Texas Chain Saw Massacre tarjoaakin mielenkiintoisen näkökulman väkivaltaan, sillä toisin kuin elokuvan kantama maine antaisi odottaa, sulkee ohjaaja suurimman osan väkivallasta kuvien ulkopuolelle katsojien odotuksiin. Väkivalta ei olekaan enää pelkästään se yksi hetki, kliimaksi, jona väkivalta eskaloituu teoiksi, vaan koko kulttuurin rakenne joka syntyy ihmiselle luontaisista tukahdutetuista tunteista. Elokuvan dialektiikka ei näin rajoitu pelkkään lineaariseen tarinaan, jossa valkokangas valjastetaan hyvä-voittaa-pahan -tyyliseksi sankaritaruksi. Sen sijaan valkokankaalla nähdään nuorten ja heidän edustamansa sivistyneen vapaan yhteiskunnan ja tämän pinnan alla piilevän ruraalin ja alkukaltaisen väkivallan yhteentörmäys.

Katsojien osa on siitäkin hankala, että he edustuvat molempia maailmoja. Väkivalta syntyy väkisinkin meissä itsessämme Hooperin tarjotessa ainoastaan puitteet, jotka tosin olivat aikanaan huomattavasti totuttua naturalistisemmat ja eksplisiittisemmät. Ohjaajana hänen ainoa tehtävänsä on rakentaa sietämätön jännite odotusten ja katsojien välille. Tätä odotusta hän entisestään syventää sillä hysterialla, joka purkautuu kaikista kovimman kohtalon kokevan Sallyn kasvoilta, kun hän herää sen brutaalin ja odotuksia täynnä olevan kulttuurin keskellä, joka tarjoaa enää ainoastaan väkivaltaisia ratkaisuja. Modernin sivistyneen maailman edustajana hän on ajautunut ystäviensä tavoin väistämättä näiden ratkaisumallien ulkopuolelle, eikä hänelle jää siksi mitään muuta roolia kuin uhrin rooli - jota hänelle tarjoavat niin elokuvan tekijät kuin sen katsojatkin. Ristiriita syntyy, koska sekä uhrit että väkivallantekijät kohtaavat tilassa, jota he eivät ole itse luoneet mutta joka on syntynyt heidän tekojensa kautta. Sallyn hysteria on sitäkin suurempaa kun hän herää täydellisessä umpikujassa, kannibalismia harrastavan perheen keskellä, itselleen vieraiden ihmisten talossa, heidän kulttuurinsa ainoana muukalaisena.

Sillä hetkellä hänen silkka läsnäolonsa oikeuttaa tappamisen.

Sivu:

1 2 3