Caroline Munro
Väkivaltaviihteen lähteillä: The Texas Chain Saw Massacre
sivu: 1 · 2 · 3

Fiktio vastaan todellisuus: tosielämän Ed Gein

The Texas Chain Saw Massacre yritettiin saada levitykseen Suomessa kolmesti, vuosina 1984, 1990 ja 1994, mutta jokaisella kerralla elokuva hyllytettiin. Vasta vuoden 1996 hakemus meni läpi. Yleisin kieltoperuste oli elokuvan raaistavuus, jota demonstroitiin katsojille 80-luvun alkupuolella muun muassa Ajankohtaisessa kakkosessa. Näytille otettiin tällöin Moottorisahamurhaajan pahimmat kohtaukset ja katsojia suorastaan uhkailtiin elokuvan väistämättömillä rappioittavilla vaikutuksilla, joilla olisi kauaskantoiset yhteiskunnalliset seuraukset ikään kuin fiktio kykenisi voittamaan todellisuuden. Suorasanaisimmat ehtivät jo uhkaamaan moottorisahamurhaajien sukupolven synnyllä, jos tällaisia elokuvia päästettäisiin levitykseen. Harva arvostelijoista ja sensuuriviranomaisista kuitenkaan vielä tiesi - saati oli edes nähnyt kyseistä elokuvaa - että Hooperin ja Kim Henkelin hahmottelema käsikirjoitus perustui löyhästi tositapahtumiin, jotka oli filmattu jo kahdesti: ensin Alfred Hitchcockin Psychossa (1960) ja myöhemmin Jeff Gillenin ja Alan Ormsbyn ohjaamassa Derangedissa (1974, helmikuu).

Elokuvan taustalta löytyy tosielämän surmamies, Edward Gein (1906 - 1984), joka oli voimakkaan äitihahmonsa vainoama omituisuus. Seuraavat tapahtumat sijoittuvat 50-luvun Wisconsiniin.

Kaikki alkoi, kun Gein aloitti yhdessä vähämielisen ystävänsä Gusin kanssa haudanryöstöjen ja ruumiiden silpomisen sarjan. Hänen suurena mielenkiinnon kohteenaan oli naisen anatomia ja hän paloitteli siksi ylöskaivamiensa vastakuolleiden naisten jäseniä, tehden heidän luistaan jälkeenpäin pieniä käyttöesineitä; niitä samoja joihin myös Hooper viittaa. Dramaattinen muutos Geinin käytöksessä tapahtui kuitenkin, kun Gus suljettiin mielisairaalaan. Gein oli tällöin vapaa toteuttamaan suurimman unelmansa: tulla naiseksi. Leatherfacen brutaaliksi mielletty maskikaan ei ollut siis Hooperin oma keksintö, vaan simulaatio tosielämässä toteutuneesta pakkomielteestä. Sairaiden unelmiensa houkuttelemasta Ed Geinistä kasvoi vuosien saatossa täysin eristyksessä elävä skitsofreenikko, jonka järkyttävät teot paljastuivat kokonaisuudessaan vasta kahden hyvin kylmäverisen murhan jälkeen.

Ensimmäinen murha tapahtui joulukuussa 1954, jolloin Gein ampui 51-vuotiaan Mary Hoganin ja kuljetti tämän ruumiin kotikartanoonsa silvottavaksi. Seuraavan kolmen vuoden tapahtumista ei ole tarkkaa tietoa, mutta jälleen vuoden 1957 marraskuussa Gein tarttui aseeseensa, uhrinaan nyt Bernice Worden. Tämä jäi myös hänen viimeiseksi surmatyökseen, sillä onnekas sattuma johti poliisin hänen jäljilleen läheiseen kauppaan. Heti ensitöikseen hätääntynyt Gein antoi itsensä ilmi todetessaan poliiseille kuinka joku yritti lavastaa hänet syypääksi Wordenin murhaan, vaikka tieto murhasta ei ollut vielä ehtinyt levitä tarpeeksi, jotta Gein olisi voinut mitenkään tietää siitä. Gein otettiin välittömästi huostaan, jonka jälkeen oli aika käydä hänen asuttamassaan syrjäisessä kartanossa. Talossa ei ollut lainkaan sähköjä, joten etsijät joutuivat turvautumaan lyhtyihin ja taskulamppuihin. Järkytys seurasi nopeasti: valojen loiste paljasti hämärästä katonrajasta roikkuvan Wordenin. Häneltä oli leikattu irti pää, samoin kuin hänen genitaalinsa anusta myöten.

Geinin tekojen koko karmivuus kävi pian ilmeiseksi. Pimeästä kartanosta löytyi Wordenin lisäksi yhdeksän naisten kasvoista ommeltua naamiota. Langanpäistä roikkui irtileikattuja huulia. Naisten nahoista oli venytetty tuolinpäällisiä ja niistä oli tehty trikoohousut. Löytyi myös kuivettuneita kutistuneita päitä, laatikollinen suolassa kieriteltyjä häpyjä, nahalla päällystetty lampunvarjostin, jääkaapillinen ihmisen elimiä ja tietenkin Geinin suurin aarre, naisten nahoista ommeltu kokovartalopuku, joka toi hänet lähimmäksi unelmaansa tulla naisen kaltaiseksi - tosin tässä tapauksessa pelkäksi irstaaksi kuolleen ihon peittämäksi sekasikiöksi. Kaiken kaikkiaan Geinin käyttöesineisiin ja maskeihin oli käytetty viidentoista eri naisen ruumiinosia. Osa niistä oli irrotettu auki kaivetuista haudoista ja osa näistä kahdesta naisesta jotka hänen tiedetään varmuudella surmanneen. Osaa ruumiinjäsenistä ei kyetty koskaan jäljittämään.

Geinin tekojen julmuus, se tunne ja kokemus, jonka etsijät kohtasivat astuessaan hänen eristäytyneeseen sairaaseen maailmaansa, heidän haistaessaan sen ihonkappaleiden, mätänevän lihan ja pölyn sekaisen löyhkän ennen kuin he löysivät katonrajasta ylösalaisin roikkuvan Wordenin ruumiin, ylittää taatusti kaiken mitä valkokankaalla on koskaan kyetty esittämään, tai mitä 80-luvun Suomessa oltiin nähty. Tosielämän Ed Gein todettiin mielisairaaksi ja hänet suljettiin loppuelämäkseen laitoshoitoon, jossa hän kuoli syöpään 77-vuoden ikäisenä. Ainoastaan valkokankaalla hänen tekonsa ovat saaneet elää, niin sairaita kuin ne ovatkin.


Rakkauden lapset, okkultismi ja viimeinen kesä

Hooper on useaan otteeseen vuosien varrella kertonut kuinka hänen sukulaisensa kertoivat hänelle pelottavia tarinoita pahasta miehestä, joka tappoi naisia ja nylki heidän nahkansa tehdäkseen niistä huonekaluja. Herran nimeä hän ei koskaan saanut tietää, ennen kuin muutama vuosi elokuvansa valmistumisen jälkeen. Ed Geinin tuomitsemisen ja Teksasin moottorisahamurhaajan väliin mahtuukin kokonainen rakkauden ja luonnonlapsien täyttämä vuosikymmen, jonka aikana fantasia sekoittui LSD:hen ja uusvanhojen pakanallisten okkulttisten uskomusten taivas aukeni jälleen konventionaalisen 50-luvun jälkeen. 60-lukua voi hyvällä syyllä kutsua psykedelian aamunkoitteeksi, vuosikymmeneksi joka toi huumeet ja vapauden, rockin ja seksin... ja myös varjonsa. Tulevat traumat poikivat nopeasti satoaan, kun yhteiskunta vei sodan kauas Aasiaan ja toi tuhansia ruumissäkkejä takaisin. Mutta myös kukkaislapsien omista piirteistä nousi demoneita, jotka toivat mukanaan täydelliseen vapauteen uskoneen Charles Mansonin ja hänen seuraajansa. Muutama vuosi myöhemmin seksuaalirikosten, raiskausten ja massamurhien määrä oli moninkertaistanut. Moni kysyi miksi, mutta kukaan ei osannut antaa tyhjentävää vastausta. Vihdoin myös elokuvateollisuus alkoi muun taiteen ohella puida koko kansan yhteisiä traumoja.

The Texas Chain Saw Massacre on ilmentymä näistä traumoista. Elokuvalavasteet heijastavat menneen vuosikymmenen uusokkultistista symboliikkaa, jota luotiin ihmisten ja eläinten luista. Näiden kuolemaa ja ihmisen haurautta symboloivien artefaktien, jotka ovat lavastaja Robert A. Burnsin virtuoosimainen taidonnäyttö, vuoro on kuitenkin vasta puolessa välissä elokuvaa. Matka inhimillisyyden rajoille on pitkä ja täynnä symboliikkaa. Jo alussa saamme nimittäin nähdä kuinka nuorten sinertävä pakettiauto ajaa ohi teurastamon, jonka aidatun pihan takana lehmät odottavat viimeistä hetkeään. Vasta puolisen tuntia myöhemmin saatamme tajuta Hooperin rakentaman kylmän vertauskuvan ja ymmärrämme miksi otos on kuvattu lehmien takaa ikään kuin ne katsoisivat nuoria, jotka matkaavat kohti väistämätöntä kohtaloaan tietämättä vielä tulevaisuudestaan.

Ei ole myöskään sattumaa, että bensasta muodostuu yksi elokuvan kerronnallisista välineistä, elettiinhän noina vuosina kasvavan laman keskellä. Repaleinen unohdettu hippiteltta ja sen lähistöllä olevista oksista roikkuvat esineet puolestaan muistuttavat kadotetusta vapaudesta.

Aatteellisesti, jos ajatellaan puhtaasti elokuvaa taiteena, oli Hooperille ja monille aikalaisohjaajille samainen matka alkanut jo vuonna 1960, kun Psycho ja Peeping Tom määrittelivät vuosiksi eteenpäin suunnan kauhuelokuvia leimanneelle voyerismille. Heidän varttuessaan aika oli yhtäkkiä kypsä, rakkauden viimeinen kesä oli jo takana, ja he antoivat vuosia itäneen väkivallan siemenen puhjeta lopulliseen kukkaansa ja kasvattivat sen edelleen vuosikymmenen mittaiseksi pahaksi uneksi. Anthony Perkinsin esittämä sairas mutta hillitty Norman Bates oli enää kaukainen muisto kun Gunnar Hansenin esittämä lapsenmielinen Leatherface tarttui moottorisahaansa.

Palataan vielä hetkeksi ajassa taaksepäin ja tarkastellaan eroottisen subgenren alkua. Aina 40-luvun lopulta saakka oli elokuvia alkanut leimaamaan kohti vapautumistaan pyrkivä eroottisuus. Yksi ensimmäisistä eroottisista sensaatioista oli italialaisen Giuseppe De Santisin Riso amaro (Bitter Rice, 1949), joka merkitsi osaltaan neorealistisen liikkeen loppua. Seitsemän vuotta myöhemmin vuoron sai Ingmar Bergman elokuvallaan Sommaren med Monika (1953), joka nousi suureen suosioon kun siitä tuotettiin jenkkimarkkinoille dialogin osalta puolisen tuntia lyhennetty versio, jolle annettiin nimeksi sen suurempia siekailematta Monika, the Story of a Bad Girl. Elokuvasta tuli alastonkohtauksiensa ansiosta välitön menestys, samoin kuin seuraavasta kansainvälisestä eroottisesta hitistä, Roger Vadimin Et Dieu... créa la femmesta (...And God Created Woman, 1956). Vihdoin vuosikymmenen jälleen vaihtuessa amerikkalaiset vastasivat eurooppalaisen esittämään haasteeseen, pioneereinaan nyt Russ Meyer, Doris Wishman ja Radley Metzger, jotka johdattavat meidät jälleen 60-luvun alkuun, Psychon ja Peeping Tomin vuosikymmeneen. 60-luvun suurimmasta sysäyksestä vastasi kuitenkin jälleen Bergman. Hän näytti elokuvassaan Jungfrukällan sen, minkä muun muassa samana vuonna valmistunut Vittorio De Sican La ciociara (Two Women) jätti vielä kiltisti kuviensa ulkopuolelle: raiskauksen.



Seksistä oli tulossa eksplisiittistä ja eksploitaatioelokuvat valmistelivat tulevaa maihinnousuaan. Kesti kuitenkin vielä yli kymmenen vuotta ennen kuin The Last House on the Left summasi koko paketin kasaan ja toi jenkkimarkkinoille yhden elokuvahistorian brutaaleimmista surmista, yhdistäen fyysisen, henkisen ja seksuaalisen väkivallan tavalla, joka puhuttelee yhä tänäkin päivänä. Silti Craveninkin esikoinen tarjoaa selkeän lopetuksen pahalle unelle. Sen sijaan Hooper hylkää kokonaan selitykset. Hän antaa lapsuudestaan juontuvien painajaismaisten kertomusten ja 60-luvun halki kukoistaneiden pakanauskontojen sulautua Texasin kuumassa kesässä. Kirkkaimmillaan tämä painajainen nousee esille Marilyn Burnsin hahmossa. Hänen roolityönsä ja Hooperin ohjaustyylin osoittama armottomuus tiivistyy täydellisimmillään siihen hetkeen, jona Sally juoksee kohti auringonnousua samalla kun hänen selkäänsä viillellään pitkiä, verta vuotavia haavoja. Outoa kyllä, mutta tämä Hooperin tavoittama puhtaan raadollinen - liki seksuaaliton - impakti kadotettiin nopeasti erotiikkaa tihkuvien eksploitaatioelokuvien syvään mereen. Yksi The Texas Chain Saw Massacren outouksista nimittäin on se, ettei Sallya missään vaiheessa alisteta seksuaalisesti.

Sivu:

1 2 3