Caroline Munro
Väkivaltaviihteen lähteillä: The Texas Chain Saw Massacre
sivu: 1 · 2 · 3

"My name is Buck and I'm ready to fuck"

Tobe Hooper palasi vielä kertaalleen irrationaalisen musiikin ja vääristyneiden kuvakulmien yhdistelmään muutama vuosi myöhemmin, luoden legendaarisella alkurepliikillä käynnistyvän Eaten Aliven (1977). Aliarvostetusta ja tuottajien pilalle leikkaamasta, lähes psykedeelisestä Eaten Alivesta ei ollut silti mitenkään täyttämään niitä mahtipontisia odotuksia, joita Hooperin harteille oli lastattu. Myös Hooper itse laisti ja teki väkivaltaisesta ja näyttävästä elokuvastaan paluun perinteisemmän kauhun pariin, viikatteen varastaessa keskeisen aseman modernin maailmaan brutaaleimmalta tappoaseelta: motorisoidulta sahalta. Myös seksi sai nyt paikkansa Hooperin kerronnassa. Kolmessa vuodessa tapahtunut muutos on merkittävä kahdeltakin kantilta. Ensinnäkin väkivallasta oli tullut yhä seksuaalisempaa ja toiseksi väkivallan sisältö oli rajussa muutoksessa koko 70-luvun loppupuolen kunnes päädyttiin takaisin fantasianomaiseen kauhuun. Traumat oli käsitelty, eikä peiliin ollut enää katsomista.

Ajatellaan sitten Brian De Palman loistavaa Carrieta (1976) - jolle tien oli avannut muutamaa vuotta aiemmin De Palman läpimurron oikeuttanut erinomainen Sisters (1973) - tai John Carpenterin uudestaan käynnistämää slasher-elokuvien buumia, jonka klassikoiksi muodostuivat Halloween (1978), Friday the 13th (1980) ja The Burning (1981) tai George A. Romeron yhteiskuntakriittistä Dawn of the Deadia (1978) huomataan nopeasti, ettei näillä kauhuelokuvien klassikoilla ja The Texas Chain Saw Massacrella ole kovinkaan paljoa yhteistä. Hooperin tarjoama lähes veretön väkivalta korvautuu niissä kaikissa yhä suurempia shokkiarvoja tavoittelevalla veriviihteellä tai yliluonnollisilla elementeillä. Samasta syystä The Texas Chain Saw Massacren perillisiä pitää etsiä seksploitaation suunnalta, sillä ehkä viimeinen elokuva jossa nähdään Marilyn Burnsiin kohdistuneen, puolituntia kestävän hyökkäyksen kaltaista maksimoitua ja kestoltaan venytettyä naturistista terroria on Ruggero Deodaton sadistinen raiskausfiktio The House on the Edge of the Park (1980).

Ylipäätään niin kutsuttu "traumatisoiva kauhu" katosi nopeasti taka-alalle näyttävien veriefektien ja suolenpätkien tehdessä kauhusta jälleen hallitumpaa ja etäisempää. Toisin sanoen katsojille tarjoiltiin jälleen turvallinen sivustakatsojan rooli, jossa hänen ei tarvitse sinällään osallistua väkivallan muodostumiseen, sillä kaikki tehdään hänelle valmiiksi viimeistä pisaraa myöten. Kenties ironistakin, mutta The Texas Chain Saw Massacre jäi yhdeksi viimeisistä perinteisen kauhukerronnan virstanpylvääksi, samalla kun sitä siteerataan yhdeksi modernin kauhuelokuvan luojista.

On myös sanottu, että suurimman luomisvoimansa ja tehonsa elokuva kantaa pelkässä nimessään, joka oli vielä muutama kuukausi ennen ensi-iltaa hieman ontolta kuulostava Leatherface. Esimerkiksi Suomessa The Texas Chain Saw Massacre kääntyi ensimmäisellä julkaisuyrityksellä varsin radikaaliin muotoon: Moottorisahamurhaaja, joka jo itsessään herätti sensoreiden niskavillat, kunnes 90-luvulla nimi muuttui astetta kevyemmäksi ja kaukaisemmaksi: Texasin moottorisahamurhat. Entä mitä tapahtuu, jos suomennoksesta tiputetaan pois sanat Texas ja murhat ja ajatellaan pelkästään moottorisahaa, elokuvan ja sen nimen keskeisintä elementtiä.

Motorisoitu saha. Työkalu jossa ei ole yhtä sileää viiltävää terää, vaan lukuisia pieniä metallisia leikkureita. Verrataan tätä työvälinettä sitten Norman Batesin tai Michael Myersin veitseen, Freddy Kruegerin veitsistä tehtyihin kynsiin, Romeron zombien hampaisiin tai Crystal Laken kairaan, huomataan miten brutaali ase motorisoitu saha oikeastaan on. Se ei tee siistejä viiltoja, joista veri pääsisi valumaan ihoa myöden, eikä se irrota lihasta pieniä suuhun sopivia palasia, tai katko sormia, sen sijaan se repii ihon ja jänteet rikki, viskelee lihanpalasia ympäriinsä ja katkaisee käden raivokkaalla sahausliikkeellä paljastaen näin luiden ytimet ja jättää jälkeensä epätasaisia rihmastoja ihoa, verta ja kudosta. Ultimaattisena teknisen kehityksen tuloksena ja ihmisen hallinnan välineenä moottorisaha vie aiheuttamansa tuhon psykologiset seuraukset vielä tätäkin pidemmälle. Ihmisyyden julma taakka on kertoa työvälineestä joka luotiin metsien kaatamiseen, mutta muuntui aseeksi jota käytetään ihmisten pilkkomiseen.


The Texas Chain Saw Massacre - viihteellistettyä väkivaltaa?

Ikävä myöntää, mutta aika on puraissut pahasti Moottorisahamurhaajaa, osittain sen jatko-osien seurauksena. Yksi asia joka Hooperia itseään harmitti aikanaan oli, etteivät katsojat ymmärtäneen The Texas Chain Saw Massacreen kätkettyä runsasta huumoria. Niinpä hän veti kymmenen vuotta myöhemmin valmistuneessa jatko-osassa kaiken niin ylitse kuin ikinä mahdollista, päättäen elokuvan korniin parodiaan Leatherfacen alkuperäisestä kuolemantanssista. Yleisö olisi kuitenkin halunnut alkuperäisen version kaltaista psykologista kauhua, joten The Texas Chainsaw Massacre 2 (1986) sai hyvin penseän vastaanoton. Tilanne ei juuri parantunut sarjan kolmannen osan Leatherface: Texas Chainsaw Massacre III:n (1990) myötä, sillä vaikka tällä kertaa palattiin karumpaan tunnelmaan, jäi Jeff Burrin luoma verinen teurastus tuottajien käsiin ja elokuva leikattiin keskinkertaiseksi kasarikauhuksi. Neljännessä osassa The Texas Chainsaw Massacre: The Next Generation (1994) toistettiin ensimmäisen osan teemoja, mutta tällä kertaa elokuvan ampui alas liian suuren egon omaava Matthew McConaughey.



Sawyerin junttimaisesta texasilaisesta perheestä oli tullut itseään toistava vitsi. Ainoastaan virallinen vuoden 2003 uusintafilmatisointi kykeni tuomaan aiheeseen jotakin uutta, mutta tälläkin kertaa kadotettiin jotakin, nimittäin alkuperäisen version raadollinen kauhu, joka korvattiin Hollywood-tyylisellä selviytymistarinalla. Kyse ei ollutkaan enää kulttuurien yhteentörmäyksestä, vaan konventionaalisesta hyvä-voittaa-pahan -tyylisestä tarinankerronnasta.

Kahdessakymmenessä vuodessa oli ehtinyt muuttua moni muukin asia, joten paluu alkuperäisen elokuvan naturalistiseen väkivaltaan ei ole aivan ongelmaton. Ei riitä että jatko-osat ovat imeneet aiheen tyhjiin: elokuva on vanhentunut myös sisältäpäin ja nykyään Hooperin alun perin tarkoituksellinen koomisuus näyttää paikoitellen tahattomalta. Näin parikymmentä vuotta myöhemmin paljastuu esimerkiksi sian lailla ääntelevä ja äitiä leikkivä Leatherface lievästi ylinäytellyksi hahmoksi. Tämä ei ole mikään ihme, loihan sen vain kesäänsä tekemistä kaivannut parikymppinen amatööri. Muutenkin elokuvan hurja maine ja sen vaikutus 70-luvun kauhuun tuntuu vähän liioittelulta, varsinkin jos siirretään katse pois Yhdysvalloista ja suunnataan se Italiaan, jossa tehtiin muutamat 70-luvun raadollisimmista elokuvista jo muutama vuosi ennen kuin moottorisaha alkoi päristä.

Yksi etu The Texas Chain Saw Massacrella kuitenkin on. Se sai kantaakseen hurjan maineen, joka syntyi osittain koska se otettiin malliesimerkiksi vaarallisesta väkivaltaviihteestä muun muassa Britanniassa ja edelleen Suomessa, joissa molemmissa maissa debatoitiin laajemminkin videosensuurin tarpeellisuudesta. Tässä keskustelussa The Texas Chain Saw Massacrelle oli varattu sylkykupin rooli. Itse asiassa elokuvan maine kiiri niin kovaksi, että Suomessa elokuvan ensi-illasta lokakuusta 1974 ehti kulua yli 20 vuotta ennen kuin Hooperin pelätty ohjaustyö sai ensimmäisen virallisen näytöksensä marraskuussa 1996. Tällöinkin elokuva varustettiin K-18-merkinnällä, mikä tarkoitti että videolevitykseen elokuva pääsi vasta neljä vuotta myöhemmin idioottimaisen videosensuurin kaatuessa, eli vuoden 2000 tammikuussa. Sitä ennen ylin sallittu ikäraja videojulkaisuille oli K-16. Yhä tänäkin päivänä The Texas Chain Saw Massacre kantaa K-18-luokitusta voimakkaan psykologisen kauhunsa ja suoraan mieleen painuvan - musiikkia ja väkivaltaa yhdistävän - murskaavan irrationaalisen leikkaustyylinsä ansiosta. Tämä siitä huolimatta, että elokuvan suurin "tuhovoima" on peruuttamattomasti kadotettu.

Kysymys kuuluukin: muuttuuko väkivalta? Raaistuuko yhteiskunta vai oppivatko ihmiset lukemaan paremmin elokuvia? Veitsi näyttäisi leikkaavan molempiin suuntiin. Monet 50-60-lukujen väkivallalla säväyttäneet klassikot voidaan näyttää tänä päivänä jopa lapsille ja toisaalta monet 80-luvun alkupuolen hysteeriset pelottelut elokuvien kasvattamista tappajista tuntuvat rankasti liioitelluilta. Mitä ylipäätään on mediaväkivalta? Yleinen perustelu on, että jos väkivalta näytetään vastenmielisenä ja luonnollisessa kontekstissa, kuten esimerkiksi sotaelokuvien yhteydessä, suhtaudutaan sen esittämiseen penseämmin. Mutta jos kohteena onkin yhteiskuntaa kritisoiva Irréversible (2002) tai Baise-moi (2000), muuttuvat säännöt. Samaan aikaan lapsille näytetään kuitenkin runsaasti fiktiivistä piirrettyjen väkivaltaa, jossa väkivallan seuraukset ovat poikkeuksetta koomisia. Syvemmälle väkivallan ongelmallisuuteen päästään, kun kysytään onko väkivalta ihmiselle luonnollista, vai pitäisikö ajatus väkivallasta kieltää kokonaan. Kun kysyin eräältä kristillisdemokraattiselta kansanedustajalta voisiko väkivaltaviihteen suosio perustua ihmisten tarpeeseen käsitellä luontaista väkivaltaisuuttaan, jonka moderni yhteiskunta pyrkii tukahduttamaan, vetosi hän niihin lukuisiin tutkimuksiin jotka osoittavat väkivaltaviihteen heikentävän empatiakykyä ja alentavan väkivallan tekemisen kynnystä.

Nähdäkseni molemmat näkökulmat puolustavat paikkaansa.


Yhteenvetona: Täydellinen, brutaali... tulevaisuus?

2000-luvun alkupuoli on osoittautumassa mielenkiintoiseksi ajanjaksoksi. The Texas Chain Saw Massacresta on tehty uusintaversio. Lisäksi markkinoille on tullut joukko muita idealtaan samanlaisia elokuvia ja suoranaisia kunnianosoituksia Hooperin alkuperäisteokselle. Näitä ovat mm. Wrong Turn (2003) ja Haute tension (2003), jotka ovat molemmat omalla sarallaan varsin onnistuneita, joskin kärsivät edelleen nykymaailmaa leimaavasta yksinkertaisesta hyvä-voittaa-pahan -näkökulmasta. Tosin Haute tension osoittaa tässä suhteessa varsin suurta pidättyväisyyttä, joten on harmi että elokuva tuhotaan täysin tarpeettomalla juonenkäänteellä. Ikään kuin tekijöiden luottamus omaan visuaaliseen kerrontaansa tai ylipäätään kauhuelokuviin genrenä ei olisi ollut tarpeeksi suuri. Toisaalta on syntynyt myös joukko vaikeasti lähestyttäviä väkivallan analyysejä, joista jo mainitut Baise-moi ja Irréversible lienevät tärkeimmät. Ei ole kenties kuin ajan kysymys, kun nämä kaksi elementtiä yhdistyvät - ruraali kauhu ja perustelematon väkivalta - ja syntyy uuden ajan omaleimainen raadollinen terrorielokuvien klassikko, jossa hylätään silmää miellyttävät väripinnat ja traditionaalinen juonenkulku.

Mitä taas tulee väkivaltaviihteeseen ja sen kehittymiseen, niin sanotun tietokonepelien ja mediaväkivallan keskellä varttuneen passiivisen sukupolven aikuistumiseen, ja yhteiskunnan ja väkivaltaviihteen suhteeseen - lopetamme ajatuksia herättävään lainaukseen Screamin (1996) käsikirjoittajalta Kevin Williamsonilta: "Violent movies don't create psychos, they just make psychos more creative."


 JSJMJM*METPMMSMJLMK*EMPITMTKALKA
1.The Texas Chain Saw Massacre (1974)3.54.55.04.04.04.04.03.54.04.54.53.54.084.12
2.The Texas Chainsaw Massacre (2003)1.53.52.53.02.5...2.53.5...2.0......2.632.59
3.Leatherface: Texas Chainsaw Massacre III (1990)3.02.51.5............2.0............2.501.88
4.The Texas Chainsaw Massacre 2 (1986)3.51.51.03.52.53.0.........1.53.0...2.442.97
5.The Return of the Texas Chainsaw Massacre (1994)1.52.0......1.01.5......1.51.02.0...1.501.54
 JSJMJM*METPMMSMJLMK*EMPITM2.632.62
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!

Sivu:

1 2 3

kommentit

odota...
hatsikeuhko kommentoi (16.2.2016 12:46:35)
user avatar Se moottorisaha kirjoitetaan englanniksikin yhteen, eli chainsaw eikä chain saw.
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (16.2.2016 13:10:31)
lainaus:
Se moottorisaha kirjoitetaan englanniksikin yhteen, eli chainsaw eikä chain saw.
user avatar Näinhän se nykykieliopillisesti menee, mutta elokuvaa on siitä huolimatta levitetty nimellä, jossa Chain ja Saw ovat oma erillinen sanansa.
vastaa »
Neon Maniac kommentoi (16.2.2016 18:06:57)
user avatar Kristus, mistä näitä ortografiafasisteja sikiää? Kuten ylläpitokin jo totesi, on leffa levitetty tuossa kirjoitusmuodossa sen ilmestymisajankohdasta lähtien, joskin ko. sana on sittemin "korjattu" elokuvan joidenkin julkaisujen kansilehteen kuten myös julisteisiin - kaltaisesta kitisevien riemuksi.
vastaa »

kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia