Caroline Munro
Tarvitsen elokuvia: R&A 2004 -festivaalipäiväkirja
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12

1. päivä: Perjantai 17.9

Ohjelmiston sallimat neljä elokuvaa olisi tarkoitus saada katsottua. Suuntaan ensimmäiseksi kohti Maximia ja Guy Maddinin Saddest Music In the Worldia, josta tiedän vain että sen pitäisi olla outo ja Isabella Rosselinilla on kaljalla täytetyt lasijalat. Kuulostaa hyvältä avaukselta ja osoittautuukin sellaiseksi. Maddinin elokuva on kaukana mestarillisesta ja hiukan epätasainen, mutta vaikka sumean ylivalaistua mustavalkokuvausta (värit vain fantasia- ja hautajaisjaksoissa!) voisi helposti syyttää kikkailevaksi, tuntuu se tässä tapauksessa täysin luonnolliselta keinolta ohjaajalle. Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä ja 30-luvun Kanadaan sijoittuva maailman surullisimman musiikin kilpailun ympärillä pyörivä draama jaksaa kiinnostaa. Lopulta päähän ei kuitenkaan jää paljoa.

Seuraavaksi luvassa etukäteen visuaalifiestaksi suitsutettu efektispektaakkeli Casshern Forumin epämukavilla penkeillä. 136 minuuttia samankaltaisten kohtausten muodostamaa järjettömyyttä tuottaa henkistä ahdinkoa muutamasta hupaisasta kohtauksesta huolimatta. Loppuvaiheissa melkein kädet penkkiä puristaen rukoilin elokuvan jo päättyvän, usean minuutin ajan. Casshern on sisällöltään ja toteutukseltaan yksi teini-ikäisimpiä elokuvia jonka olen nähnyt. Tunteet puristetaan melodramaattisiin äärimmäisyyksiin käytännössä katsoen jok'ikisessä kohtauksessa; jos joku ei itke, joku kuolee, jos joku ei kuole joku toinen itkee edellistä kuolemaa. Jos ei vetistellä ja huudeta maailmantuskaa, niin ohjaaja turvautuu aina yhtä käteviin sotatakaumiin - luonnollisesti hidastettuna. Paljon hehkutettu visuaalinen loisto on välillä ihan komeaa, mutta koko ajan samanlaista eli turruttavaa. Mukana on muutamia hekumallisen pöhköjä kohtauksia, mutta koska Casshern on niin käsittämättömän pitkä eivät ne kauas kanna. Leikkaukset ovat etenkin toimintakohtauksissa aivan mitä sattuu eikä mistään saa mitään selvää. Ei innosta, ei kiinnosta. Takaisin Maximiin ja vuorossa on Aaltra, taas elokuva josta minulla ei ole etukäteen muuta tietoa kuin että siinä on pyörätuolimiesten matka Belgiasta Suomeen ja joku Kaurismäki-yhteys. Aaltra osoittautuu mukavaksi yllätykseksi riemastuttavan mustalla huumorillaan. Ohjaajien itse esittämät kaksi päähenkilöä joutuvat onnettomuuden jälkeen molemmat pyörätuoliin. Koska kyseessä kuitenkin oli jo valmiiksi kaksi itsekeskeistä tolloa, ei herrojen suhtautuminen maailmaan ja ihmisiin muutu pyörätuolissakaan.

Sitten eniten odottamani elokuva koko festareilla eli Takashi Miiken Gozu. Olen koko päivän psyykannut itseäni Miike-mielipuolisuuden perään. Parin minuutin kuluessa käy ilmi ettei japaninkielisessä elokuvassa ole lainkaan tekstitystä johtuen väärästä printistä. Kiroilen koko matkan kotiin. Huono päätös ensimmäiselle päivälle.


Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12