Caroline Munro


Vaikka edellisellä kerralla sanoin nopeuttavani tämän spektaakkelimaisen sarjan etenemistä ja tämän lisäksi käyväni käsiksi ghettojen ihannoituihin antisankareihin, parittajiin ja kokkelidiilereihin, niin nämä lausunnot eivät osoittautuneet penninkään arvoisiksi. Ilmestymistahti on edelleen ihan mitä sattuu ja tällä kertaa pureudumme ghettojen meiningin toiseen laitaan ja jätämme jiven sikseen. On aika nostaa käsi nyrkissä ilmaan. Right on brother!


"We are advocates of the abolition of the war, but war can only be abolished through war, and in order to get rid of the gun it is necessary to pick up the gun."
- Don Cox, 26.6.1969

60-luvun lopulla Vietnamin sota oli jakamassa Yhdysvaltoja kahtia. Radikaalissa ilmapiirissä kokosivat rivinsä myös murhattujen kansalaisoikeustaistelijoiden Martin Luther Kingin ja Malcolm X:n linjaa liian pehmeänä pitävien ihmisten joukko, joista Huey P. Newtonin ja Bobby Sealen johdolla muodostui Black Panther -puolue. Ideologinen manifesti oli sekoitus maolaisuutta, islamin uskoa ja mustaa separatismia. Erityisen radikaaliksi toiminnan teki perustuslaissa määritellystä aseenkantovapaudesta kiinni pitäminen. Joidenkin keulahahmojen osalta naurettavaksi mennyt aseintoilu teki järjestöstä puolisotilaallisen ja valkoisen virkakoneiston silmissä poikkeuksellisen pelottavan. Varmaa ei kuitenkaan ole, missä määrin puolue harjoitti julkisuushakuista provokaatiota shokeeraavilla lausunnoillansa, joissa the maniä vaadittiin verivelan maksuun korkojen kera. Ensisijaisesti puolueen tarkoituksena oli kuitenkin edistää afroamerikkalaisten Yhdysvalloissa vielä erittäin huonossa jamassa olevia kansalaisoikeuksia, mutta mustien oman osavaltion perustaminen ja valkoisen rotusortovirkakoneiston tuhoamiseen tähtäävä vallankumouksellisuus olivat myös ainakin mukana joidenkin johtohenkilöiden agendassa. Pantterit järjestivät ruokailumahdollisuuden ghettojen köyhimmille ja tarjosivat opetusta afroamerikkalaisten historiasta ja Afrikan kulttuureista, yrittäen nostaa täten lähinnä orjien jälkeläisiksi itsensä tunteneiden itsetuntoa.

Ihmisoikeustilanne parani pikkuhiljaa, mutta eräiden ilmeisen oikeassa olevien väitteiden mukaan CIA:n johdonmukaisesti gettoihin pumppaama, kapinamielialan vaimentimeksi tarkoitettu heroiini sai mustan väistönosan sisällissotaan keskenään ja mustien panttereiden johtajat joutuivat joko vankilaan tai ruumishuoneelle, mitä moninaisimpien salajuonien vuoksi. Tämä räjähdysherkkä tilanne inspiroi yllättävän vähän elokuvantekijöitä, vaikka aihe sinänsä olisi ollut blaxploitaatiolle herkullinen. Mielessäni on vain kolme 70-luvulla tehtyä mustalle yleisölle suunnattua elokuvaa, jotka tarttuivat vallankumouksellisuuteen: Ivan Dixonin The Spook Who Sat by The Door, Oscar Williamsin The Final Comedown ja Lee Frostin The Black Gestapo. Mustat Pantterit ovat toki vahvasti läsnä myös ensimmäisessä Shaftissa, mutta ilmeisesti aihe oli otollisesta maaperästä huolimatta liian riskialtis rahoitettavaksi. Ylivoimaisesti paras panttereista kertova elokuva julkaistiin vuosia myöhemmin ja ohjaajana toimi Mario Van Peebles, jonka Panther-elokuva on ultimaattinen kunnianosoitus mustiin nahkatakkeihin ja baskereihin sonnustautuneille sotilaille.

The Spook Who Sat by the Door (1973)

The Spook Who Sat by the Door (1973) perustuu Sam Greenleen samannimiseen romaaniin (1969), joka ei tuolloin saanut Yhdysvalloissa juurikaan levitystä. 70-luvun hyvinä taistolaisen solidaarisuuden aikoina, jolloin Ben Zyskowicz ei vielä hyppinyt silmille, kirja kuitenkin julkaistiin Suomessa Werner Söderströmmin toimesta nimellä Musta nyrkki. FBI:n painostuksen alla elokuva vedettiin Yhdysvalloissa ohjelmistosta vain muutaman viikon jälkeen ja haudattiin syvemmälle kuin vuotta aiemmin veivinsä heittänyt johtaja Hoover. Se oli viime vuoteen asti saatavana land of freedomissa vain erilaisina bootleg-julkaisuina. Onneksi 80-luvun nakkikioskivuokraamokulttuuri toi elokuvan Suomessa julki useammankin pienjulkaisijan toimesta nimillä Agentti joka iski takaisin ja Harlemin armoton. Ei voi kuin ihmetellä jälleen kerran, mistä nämä videoajan pioneerit oikein onnistuivat haalimaan kaikkea kivaa ja harvinaista pölyttymään huoltoasemien vuokrahyllyjen alariville. Nykyään Amerikassa eletään aikaa, että peltoneekereilläkin on mahdollisuus julkaista elokuvia ja niinpä tämäkin harvinaisuus on saatu markkinoille restauroituna erikoispainoksena.

Ohjaaja Ivan Dixon tunnetaan parhaiten mestarillisesta Trouble Man -elokuvastaan, joka odottaa vielä julkaisuansa DVD:llä. Spook Who Sat by the Door kertoo poliittisen painostuksen ja vaalivehkeilyn avittamana CIA:n koulutukseen päässeestä ensimmäisestä mustasta agentista. Paskaa sataa tietysti koko ajan niskaan ja hommana on lähinnä papereiden siirtely pinkasta toiseen ja esimiehille pokkurointi. Vuosien palveluksen jälkeen Lawrence Cookin esittämä agentti Freeman (!) sanoo esimiestensä iloksi lopettavansa Firmassa ja palaavansa omiensa pariin. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Freeman ryhtyy kouluttamaan mustaa sissiarmeijaa, joka ryhtyy sissisotaan valkoista sortovaltaa vastaan.



Elokuvassa on useita katsojan täysin ällikällä lyöviä kohtauksia. Ritarirehti käy huorissa ja rupeaa ylistämään tummaa ilotyttöä jonkun afrikkalaisen kuningattaren kaksoisolennoksi. Hieman myöhemmin suhde pitkäaikaiseen tyttöystävään katkeaa, koska nainen on löytänyt itselleen lääkärin puolisoksi. Sankarimme toteaa surullisen näköisenä, että tiesin tämän päivän koittavan, lopetetaan tämä oikealla tavalla (ja eiku sänkyyn lusimaan). Koulutusjaksolla Freeman opettaa mm. miten poliisijohtajan piippukokoelma pöllitään siivoojaksi naamioituneena. Tämän jälkeen selvästi täysin kaukasialainen sissijoukkion jäsen Prettie Willie rupeaa vaahtoamaan, miten hän on mustin kaikista ja kuinka hän vihaa valkoisia.

Allekirjoittaneelle on jäänyt epäselväksi, mikä on ollut elokuvan tekijöiden motiivi, tehdä kuvaus mustan vastarintaliikkeen voimasta vai sen naurettavuudesta. Toisaalta mukana on sellaisia elokuvahistorian suurimpia motherfucker-hetkiä, että vastaavaan ei olla myöhemmin ylletty. Yleistunnelmaa vesittää elokuvan tekninen kankeus, vaikka leikkaajana toimi Steven Spielbergin luottosaksikäsi, kolminkertainen Oscar-voittaja Michael Kahn (mm. Saving Private Ryan, Indiana Jones -elokuvat, jne). Budjetin pienuuskaan ei riitä selittämään sitä, että koko ajan luulee katsovansa lavastettua tv-studiota. Näyttelijät tekevät kauttaaltaan laadukasta työtä, etenkin Freemania esittävän Lawrence Cookin vähäeleinen kivikasvoisuus on erittäin vakuuttavaa.

Ikävintä elokuvassa on kuitenkin se tapa, miten se on sovitettu mainiosta ja suhteellisen törkeästä kirjasta. Greenleen ja Melvyn Clayn elokuvakäsikirjoitus epäonnistuu täysin tiivistämään kirjan sanoman ja agentti Freemanin ajatusmaailman. Monet kirjankin tapahtumat näyttävät elokuvassa täysin typeriltä ja syövät tehokkaasti poliittista sisältöä. Monet elokuvaan tehdyt muutokset, esim. Pretty Willien hahmo ei kirjassa ollut valkoinen vaan vaaleapigmenttinen musta, muuttavat elokuvaa ikävästi komediaksi. Ohjaamalla resurssit oikein, olisi elokuvasta tullut varmasti vuosikymmenen päräyttävimpiä. Nykyään on varmasti aivan turha toivoa uudelleenfilmatisointia, vaikka kirja on erittäin filmauksellinen. Ajat ovat muuttuneet ja keskiluokkainen afroamerikkalainen, joka oli kirjassa agentti Freemanin vihollinen numero yksi, ei ole enää albiinoneekeriin verrattava harvinaisuus.



Levyllä on laadukkaan elokuvajulkaisun lisäksi mukana kirjailija Greenleen haastattelu, jossa hän meuhkaa mustan nuorison bling-bling-kulttuuria vastaan kuin vanha jalkaväkikenraali. USA Todayn kolumnisti DeWayne Wickhamin johdanto, sekä "unohdetun" elokuvan esille kaivamisessa auttaneen näyttelijä/ohjaaja Robert Townsendin haastattelu. Kaikki kolme ovat mielenkiintoisia ja valottavat oivasti tämän teoksen historiaa. Elokuvan hienosta soundtrackista, joka niin ikään julkaistiin hiljattain uudelleen, vastaa Herbie Hancock.

The Final Comedown (1972)

Spook Who Sat by the Doorin ohella Oscar Williamsonin ohjaama, tuottama ja käsikirjoittama, ainakin Brentwoodin "What It Is... What It Was!" -boksissa julkaistu The Final Comedown esittää militantit kansalaisoikeustaistelijat sankareina. Se on takaumin tapahtuma kertomus nuoresta radikaalista Johnny Johnsonista (myöhemmin Tähtien sodassa Landoa näytellyt Billy Dee Williams), joka kokoaa ryhmän systeemiin kyllästyneitä mustia veljiä rinnallensa taistelussa poliisia vastaan. Elokuvan pääpaino on erilaisilla poliittis-eettisillä keskusteluilla ja täten käsikirjoitukseen on panostettu tavalla, joka on harvinaista exploitaatioelokuvalle. Toki keskusteluiden sisältö on sitä peruskauraa, joka on selvää jokaiselle 60- ja 70-lukujen radikaaliliikkeitä tuntevalle. Williamsonin tarkoituksena onkin varmasti ollut lähinnä levittää mesitsiä tynnyrissä kasvaneille ghetto-nuorille. Uutuusarvoa lisää valkoisten radikaalinuorten mukaanotto. Heidät nähdään lähinnä pelkureina, jotka aluksi yllyttävät kapinaan, mutta eivät tosipaikan tullen uskalla tarttua aseeseen vaan jäävät huutamaan solvauksia poliiseille kauas etulinjan taakse.

Oscar Williamsonin ura eteni melko surullisesti The Final Comedownin jälkeen, seuraava elokuva oli bläkkärikomedia Five on the Black Hand Side, mutta sen jälkeen vuorossa olikin lähinnä Al Adamsonin mieleen tuova Black Belt Jonesin "jatko-osa" Hot Potato. Muutamassa vuodessa maailma oli muuttanut Williamsonin kokeellisesta ja rohkeasta nuoresta ohjaajasta Terrence Hill-Bud Spencer -elokuvia apinoivaksi kehäraakiksi, joka lopetti uransa ennen kuin vuosikymmen ehti vaihtumaan.



The Final Comedownin kuvanlaatu on taas perinteisen brentwoodmainen täyskuvallinen lumisadelähetys. Jos elokuva ei olisi vielä muutama vuosi sitten ollut niin harvinainen, kehottaisin boikotoimaan koko roskaa. Hyviä leffoja kuitenkin kannattaa katsoa vaikka ihan nostalgiamielessä joskus surkeallakin kuvalla.

The Black Gestapo (1975)

Useissa erilaisissa halpisfirma Brentwoodin bokseissa julkaistu klassikko The Black Gestapo on aiemminkin arveluttavia elokuva tehtailleen Lee Frostin näkemys Mustat Pantterit -liikkeestä. Heti elokuvan alussa katsojaa hellitään mahtavilla alkuteksteillä, joissa natsiarmeija marssii Hitlerin tervehtiessä heitä negatiivikuvana. Ällistyttävän epäkorrektia kamaa. Todennäköisesti kaikkea muuta kuin mustaa vallankumousta haluava ohjaaja Frost halusi tuoda esiin oman näkemyksensä Mustat pantterit -liikkeestä hieman samaan tapaan kuin John Wayne Vietnamin sodasta elokuvallaan Vihreät baretit. Itse elokuva ei valitettavasti yllä alkutekstiensä tasolle, vaikka nuhruista väkivaltaa kastraatioineen ja muine ilkeyksineen on tarjolla yllin kyllin. Poliittista kontekstia mietittäessä ei elokuvaa voi ohittaa pelkästään rasistisena soopana (jota toki monet bläkkärit edustavat), sillä elokuva on lähinnä naiivi kuvaus vallan myrkyttävästä vaikutuksesta. Vastakkain ovat jälleen kerran Hollywoodin rakastamat ei-anglosaksiset riitapukarit, mafia ja mustat militantit. Vaikka mafiosoilla on tyypilliset italialaiset nimet, ovat he ulkoisesti lähinnä rekkamiehen tai talonmiehen näköisiä punaniskoja. Joukon pomona toimii ohjaaja Frost itse. Hänen hahmonsa on outo sekoitus homoseksuaalia luikeroa (äijä taputtelee koko ajan sylissään olevaa puudelia) ja tiukkaa kummisetää, jonka vieressä nukkuu joka kerta eri nainen (joidenka tisseihin muistetaan välillä zoomata kesken pitkästyttävän keskustelun). Elokuvan mustien militanttien järjestön nimi on People's Army ja johtajien päässä on SS-upseereiden lakki.

Monella tasolla nerokkaan elokuvan juonikuvioiden kertaaminen tässä yhteydessä olisi turhaa ja antaisi elokuvasta liian blatantin kuvan. Kenellekään ei kuitenkin pitäisi elokuvan jälkeen jäädä epäselväksi, miten nerokas äijä Lee Frost oikein on ja jossain vaiheessa otamme arvosteluun hänen toisenkin, Nobelin elokuvapalkinnon ansaitsevan riemuvoittonsa The Thing with Two Headsin, jonka elokuva-arkistoensi-illan jälkeen koneen käyttäjä tuli marisemaan "että hän ei ole koskaan joutunut ajamaan Orionissa yhtä huonoa elokuvaa." Onneksi Black Gestapo (tai Ghetto Warriors, kuten elokuvan vaisu amerikkalainen nimi kuuluu) on Brentwoodin mittapuulla kelvollinen julkaisu. Kuva on toki rakeinen ja äänet yhtä puuroa, mutta onneksi julkaisu on ainakin melkein oikealla kuvasuhteella.

Kiehtovan poliittisen elokuvan maailmasta siirrytään valon nopeudella etenevässä sarjassamme jo aiemmin lupailtuun suureen parittaja/huumekauppiastribuuttiin, mikäli uutiset uusista alagenrejulkaisuista eivät jälleen kerran saa sormea osoittamaan muualle DVD-hyllyssä.

Yhteenveto:

 JSATMETPMMSMPITKALKA
1.The Black Gestapo (1975)3.53.01.53.02.04.02.02.863.23
2.The Final Comedown (1972)3.02.5...............2.753.00
3.The Spook Who Sat by the Door (1973)...2.0...............2.002.25
 JSATMETPMMSMPI2.542.83
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!

kommentit

odota...
Meller kommentoi (4.2.2012 13:56:02)
user avatar Final Comedown on tosiaankin kiinnostava elokuva puutteistaan huolimatta, etenkin jos vakavammalla otteella ja edes nimellisesti kantaa ottava blaxploitaatio kiinnostaa yhtään.
DVD:lle on tullut sitten artikkelin kirjoittamisen pari muutakin julkaisua, jenkkilästä Platinumin DVD (ilmeisesti täyskuvallinen, ei omia kokemuksia laadusta) ja Elstree Hillin brittipainos, myös täyskuvallinen.
Elstree Hillin levyssä on muuten OK kuvanlaatu, mutta tässä julkaisussa on ehkä kamalin ikinä näkemäni PAL-NTSC-käännös: kuvassa on järkyttävää häntimistä aina kun mitä tahansa liikettä tapahtuu ruudulla. Älkää siis herraisä ainakaan Elstree Hilli levyä hankkiko, ellei ole ihan ehdoton hinku ja pakko nähdä tämä niin nopeasti kuin pystyy, eikä muuta vaihtoehtoa ole tarjolla.
vastaa »

kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia