Caroline Munro

Elitistien pikkujoulujen hurmiotunnelmissa (The Lukewarm.) ja minä päätimme tehdä HYY:n elokuvaryhmän Tallinnan leffafestarimatkan lisäksi reissun myös tuleville Tromsøn kansainvälisille elokuvafestareille 18. - 23.01. Matkaa ei tarvinnut itse juurikaan säätää, sillä Lapin yliopiston sisarleffaryhmä Cinema ry organisoi koko homman. Ongelmaksi tuli se, että bussi lähti kuudelta aamulla Rovaniemeltä, jonne ei yöjunilla ehditty.



Lähtöpäiväksi tuli torstai 21. päivä kello 16.00 junalla. Luvassa oli 7 tuntia rattoisaa matkustelua Helsingistä Ouluun, josta 3,5h bussilla köröttelyä Rovaniemelle. Junassa yritimme parhaamme mukaan tiedottaa kanssaväelle paikalla olevista elokuvaelitisteistä, keskustelemalla kovaäänisesti Eraserheadin alkuperäisestä kuvasuhteesta ja Sam Fullerin merkityksestä elokuvataiteelle. Ensimmäisen matkustuspäivän ja -yön matkat menivät onneksi vielä suhteellisen kivuttomasti ja nopeasti, ja kuinka ollakaan olimme pian jo Rovaniemellä kello kolme yöllä. Lähistöllä ei näkynyt alkuperäisväestöä, joten turpiin saamisen mahdollisuus näytti pieneltä. Selviydyimme linja-autoaseman läheisyydessä 24h auki olevalle monikansalliselle riistohuoltoasemalle lukuisten poromiesten ja lehmipoikien seuraksi. Paikallisväestöllä näytti olevan tapana tulla pelaamaan kolikkopelejä arkiöisin kello kolmen ja viiden välillä, sillä jengiä lappasi masiinakarsinaan jatkuvalla syötöllä. Emme keksineet tälle mitään erityistä syytä, mutta kenties joillekin ilmenee tässä piilevä antropologian graduaihe. Lopulta bussin lähdön aika koitti ja taas oli edessä matkustelua yhdeksän tunnin verran. Olo alkoi jo lähennellä hirveää ja koomailin koko matkan siihen saakka, kunnes päästiin Norjan puolelle, jolloin maisemat muuttuivat tylsästä, ikuisesti jatkuvasta metsästä komeisiin ja jylhiin tuntureihin joita useimmiten ympäröivät järvet, meri tai joet. Lopulta lukuisten tuntureiden jälkeen alkoi pilkottaa suurempaa asutusta ja saavuimme kauniiseen Tromsøhon. Majoittauduimme pieneen mökkikylään, josta oli n. 30 min kävelymatka keskustaan. Matkalla joutui ylittämään julmetun pitkän sillan (villi veikkaus, 500m - 1km), mikä oli öisin aika tukalaa johtuen kauheasta viimasta, mutta tarjosi kaikkina vuorokauden aikoina hienot näkymät kummallekin puolelle kaupunkia. Heti mökkikylään saavuttuamme suuntasimme LW:n kanssa ainoisiin paikkoihin, missä voimme kokea jonkin sortin tuttuuden tunnetta näin pohjoisessa paikassa: elokuvateattereihin.

Sessio 1

Festari näytti olevan norskien suuressa suosiossa, sillä monet näytökset olivat loppuunmyytyjä, mutta tietenkään emme olleet jättäneet mitään sattuman varaan ja täten olimme ostaneet lippumme netistä. Haettuamme lippumme ja tehtyämme ruokakulttuurillisen tutkimusmatkan lähistön Burger Kingiin, suuntasimme isoimpaan local multiplexiin Fokukseen katsomaan ensimmäistä elokuvaa: Zhang Lun Tang Poetrya. On kovin ikävä reissata 24 tuntia elokuvafestivaalin takia ja aloittaa se umpipaskalla tekeleellä. Elokuva on käytännössä sarja loputtoman pitkiä staattisia kuvia asunnossa istuvasta miehestä, joka aina välillä saa nuoren naisen vieraakseen. Silloin tällöin ovikellon soidessa hän hyvin hitaasti vaivautuu ovelle, vain löytääkseen ulkopuolelta vakuutuskaupparatsun. Katalogia lukemalla selvisi, että kyseessä on varas, joka kuuntelemalla omasta WC:stään naapurin tekemisiä on suorittamassa viimeistä keikkaansa naisavustajansa kanssa - mutta elokuvaa katselemalla en tätä ainakaan tajunnut. Välillä elokuvassa tuli (yllätys yllätys) vanhaa tang-runoutta, mikä ei herättänyt minkäänlaisia tunteita tai elämyksiä. Järkyttävä alku festareille ja oltuamme eri teattereissa tapasin aulassa LW:n, jolle elokuva oli myös ollut kova pala. Loppufestarin aikana lentäväksi lauseeksi muodostuikin: "Mutta helvetti se Tang Poetry oli paska!"



Hädin tuskin tästä toivuttuani alkoikin jo uusi elokuva Friðrik Þór Friðrikssonin Niceland. Lukewarmin ja minun yhteiset näytöksemme loppuivat jo tässä vaiheessa, sillä emme olleet synkronoineet lippujen ostoa. Tämähän ei tietenkään ole edes vieraassakaan maassa mikään ongelma ja onhan elokuvankatselu aina loppujen lopuksi yksilölaji. Niceland osoittautui hyvin piristäväksi kuvaukseksi nuoresta parista, jonka feminiini osapuoli Chloe kärsii musertavan menetyksen sen jälkeen, kun miesprotagonisti Jed on kosinut häntä. Tästä epätoivosta johtuen Chloe kadottaa elämänsä tarkoituksen ja vajoaa koomaan. Luonnollisesti Jed haluaa herättää hänet koomasta ja kuulee, että se voi tapahtua ainoastaan, jos hän keksii Choelle uuden syyn elää. Tästä muodostuu pienimuotoinen odysseia, kun Jed lähtee etsimään elämän tarkoitusta. Lopulta Jed ajautuu kaatopaikalle asuvan miehen nimeltä Max luo, joka televisiohaastattelussa kehuskelee tietävänsä sen.



Elokuva on tarkoituksellisen naiivi niin kuin ehkä nimestäkin voi jo päätellä. Sen tapahtumapaikkana ei ole kuitenkaan mikään suuri fantasiamaailma, vaan joku tuntematon paikka, missä ihmiset puhuvat islantilaisittain englantia, vaikkakin osa näyttelijöistä on perusbrittejä. Muutama hauska kohta ja yleinen lämminhenkisyys nostavat elokuvan keskivertoa korkeammalle, vaikkakin naiivius ja ylenmääräinen "What is the purpose of life" hokeminen on välillä melkein jo liikaa.



Tämän jälkeen lähdin hakemaan ns. rush-lippuja, eli ylijäämiä akkreditoinneilta. Sain ne 40 minuutin jonottamisen jälkeen elokuvaan, joka oli perulainen parodia saippuaoopperoista: Alvardo Velarden Destiny Has No Favorites. Juoni on yksinkertainen: porvaripariskunta asuu hyvässä naapurustossa isossa omakotitalossa kahden palvelijan kanssa. Mies on koko ajan työmatkoilla ja edistääkseen omien maissipeltojensa tulevaisuutta, antaa palvelijoittensa riemuksi ja rouvan harmiksi saippuaoopperasarjan käyttää taloansa kuvauspaikkana. Turhamainen hienosto kotirouva päättää eräänä päivänä antaa ohjaajalle läksytyksen puutarhansa huonosta kohtelusta, mutta ohjaaja otaksuu hänen olevansa vain yksi monista sen päivän koekuvaukseen tulleista naisista, jotka ovat hakemassa uuden pahan ex-tyttöystävän roolia ja pitää häntä ilmiselvänä valintana rooliin. Tästä syntyy melkoinen soppa, kun rouva ei halua paljastaa todellista identiteettiään ja kierot palvelijat alkavat kiristää häntä roolien toivossa. Kaiken kaikkiaan erikoinen hulluttelu hauskoilla saippuaoopperakliseillä varustettuna.



Seuraavaksi olikin vuorossa harmikseni festivaalin ainoa japanilaiselokuva Nakano Hiroyukin Stereo Future, jonka jonain vuonna olin R&A:ssa onnistunut missaamaan. Ilmenikin, että tämä Samurai Fictionin tekijä on todellakin silmälläpitämisen arvoinen japanilaisohjaaja. Juoni rakentuu kahden entisen rakastavaisen välille, joita seurataan nykyhetkessä ja välillä heidän menneessä suhteessaan. Mukana pyörii myös päähenkilönaisen TV-ympäristöohjelmia tekevä sisko ja sekä miehen että naisen seuraavat ihmissuhteet. En ollut pitkään aikaan (jos koskaan) nähnyt japanilaista elokuvaa, jossa olisi ollut näin kauniita naisia ja Stereo Future nousee varmasti ykköspallille, jos tämä toimii ainoana indikaattorina. Muutenkin elokuvassa oli raikas lookki, erittäin hauskoja kohtauksia Nakanon parodioidessa samuraielokuvia, kun päähenkilö mies ajaa näyttelijäunelmaansa tekemällä samuraielokuvaa. Elokuvasta löytyy myös melko paljon ympäristötematiikkaa, lähinnä toimittajasiskon toimittamasta ympäristöohjelmasta, happibaarista sekä lähes ylitsevuotavasta puiden ihaillusta ja halaillusta. Parasta elokuvassa kuitenkin oli sen romanttinen sisältö. Päähenkilöt tajuavat kaipaavansa toisiaan ja päätyvät - niin kuin kuuluu - lopulta takaisin yhteen. Kuitenkin elokuvassa on niin paljon muutakin, että tämä tekee siitä melkoisen runsaudensarven. Tämän jälkeen kello oli noin puoli kolme yöllä ja olo oli helvetin väsynyt, johtuen edellisestä unettomasta yöstä, joten reippailin suorinta tietä mökkiini nukkumaan.

Sessio 2

Heti herätyskellon soitua olikin taas aika painua elokuvia katsomaan, ja päivä alkoi Mike Leighin vakavalla ja nyt Oscar-ehdokasdraamalla Vera Drake. En tarkkaan tiennyt elokuvan teemaa, mutta ilmeni, että kyseessä oli kannanotto aborttien lainmukaisuudesta, jota se ei ollut elokuvan tapahtuma-aikana 50-luvun Lontoossa ja jota se ei ole vieläkään (enää?) esim. Irlannissa. Elokuva myös asettelee vastakkain rikkaan ja köyhän maailman, sillä rikkailla oli mahdollisuus toteuttaa abortti kovalla valuutalla, kun taas köyhät joutuivat pakon edessä turvautumaan laittomiin puoskareihin ja kotikeinoihin. Elokuva kuitenkin esittää tällä kertaa puoskarin hyväsydämisen Vera Draken muodossa, jonka motiivi teoille on vain puhtaasti ihmisten auttaminen. Pääosanesittäjä Imelda Staunton tekee uskomattoman roolin energisestä, iloisesta ja kaikkien rakastamasta Verasta epätoivoiseen ja niin henkisesti kuin fyysisestikin musertuneeseen Veraan, jota jopa oma poikakin alkaa hyljeksiä. Hän on totisesti Oscarinsa ansainnut.



Seuraavaksi oli taas mitä kovimman elokuvan vuoro eli Marcus Mittermeierin Quiet as a Mouse. Tässä jo Tallinnan reportaasissa mehustetussa elokuvassa päähenkilö Mux pitää itseään koko Saksan virallisena lainvalvojana ja ottaa tehtäväkseen käännyttää kansalaisia lain oikealla polulle. Mux antaa lainrikkojille omia sakkojaan, millä pikku hiljaa pystyy palkkaamaan työttömän Gerdin kuvausassistentikseen kuvaamaan pirun rikolliset itse teossa. Mux mm. spreijaa graffiti-maalaajien kasvot heidän omilla maaleillaan, ahdistelee lapsipornoa ostavia vanhuksia, kyselee matkalippuja metroissa ja raitiovaunuissa, pysäyttää ylinopeutta ajavia ja tekee kaikkea, mitä nyt oikean lainvalvojan kuuluisikin tehdä. Lopulta Mux ajautuu omassa parisuhteessaan sellaiseen kriisiin, josta ei enää ole paluuta. Quiet as a Mouse on tehty hyvin pienellä budjetilla, mutta tämä sopii elokuvan juoneen ja tyyliin, koska Gerd kuvaa Muxin viereltä hänen taisteluaan yhteiskunnan syöpäläisiä vastaan. On vaikea sanoa elokuvasta enempää muuta, kuin että sen aihepiiri ja toteutustapa ovat hyvin mielenkiintoisia. En lähde nyt kiistelemään siitä onko Muxin arvomaailma oikein vai väärin, mutta elokuva antaa ainakin sille selkeän tuomion.



Quiet as a Mousen hekuman jälkeen oli aika taas palata draamaan venäläisellä My Stepbrother Frankensteinilla. Elokuva oli kuvaus sodassa henkisesti itsensä raunioittaneiden nuorten miesten (tässä tapauksessa vain yhden) vaikeasta paluusta yhteiskunnan normeihin. Päähenkilöinä toimii perhe (isä, äiti, tytär ja poika), joka yllättäen saa uuden jäsenen, kun ilmenee, että isällä on toinenkin poika jonka äiti on kuollut ja joka nyt armeijasta kotiuduttuaan tarvitsee uuden majasijan. Nyt jo nuori mies lopulta muuttaa heille, mutta koska hän ei ole ehtinyt elää paljon muualla kuin sodassa eikä osaa sopeutua normaalielämään, nousee tästä jatkuvia konflikteja synkkään loppuun asti. Melkoisen masentavaa katseltavaa, mutta hyvä kannanotto Venäjän jatkuvasta sodasta, joka saattaa länsimaissa helposti unohtua.



Festarien viimeiseksi elokuvaksi jäi varsinainen energiapaukku korealainen Seung-wan Ryoon Arahan - the urban martial arts movie. Niin kuin nimestä voi päätellä kyseessä oli jo tutuksi tullutta itä-aasialaista häröilytoimintaa, mutta niin koomisella touchilla, että on vaikeaa olla pitämättä tästä. Juoni on melko älytön, mutta kerrotaan silti sen verran, että viidellä kung fu/tao -mestarilla on oma koulunsa, jonka oppilaspuutteen vuoksi he päättävät alkaa tehdä televisiopromootiota sen hyväksi. Samaan aikaan sattuma heittää heidän eteensä nuoren poliisin, joka ihastuu erään mestarin tyttäreen ja päättää aloittaa raskaan treenin koulussa. Mukaan tarvitaan tietenkin pahis, yhden entisen mestarin muodossa, jonka luola löydetään rakennusmaalta ja jonka sinetti tai ym. taika rikotaan, niin että hän pääsee takaisin maailmaan. Kaikki tämä tapahtuu tietenkin korealaisessa suurkaupungissa.

Arahan oli varsin energinen, hauska ja viihdyttävä elokuva ja hyvä lopetus festariurakalle. Tästä painuimme festariklubille ja voi olla, ettei LW halua, että raportoin illan tapahtumista sen enempää, mutta sanotaan sen verran, että jouduimme "poistumaan" kyseiseltä klubilta.



Tromsøn elokuvajuhlat olivat kokonaisuudessaan aikamoinen kokemus sekä maisemallisesti että elokuvallisesti. Pitkät matkustusajat olivat vaan aika rasittavia, jos miettii esimerkiksi sitä, että neljänä peräkkäisenä yönä nukuin vain kahdesti. Elokuvat olivat kaikki kovaa tasoa paitsi yksi, joten valinnatkin menivät nappiin. Kovin kalliiksi tuli kyllä koko matka, ja Norja on yksi helvetin riistolandia ja siksi ensi vuonna tarkoituksenani on lähteä Tromsøn sijaan Rotterdamiin.

Yhteenveto artikkelissa käsitellyistä elokuvista:

 JSJMMEJS*MK*TKALKA
1.Stereo Future (2001).........4.0...4.002.00
2.Muxmäuschenstill (2004)3.54.0...4.0...4.00...
3.Vera Drake (2004)4.0......3.5...3.753.93
4.Niceland (Population. 1.000.002) (2004).........3.0...3.00...
5.El destino no tiene favoritos (2003).........3.0...3.00...
6.My Step Brother Frankenstein (2004).........3.0...3.00...
7.Arahan (2004)......3.53.02.02.832.00
8.Tang Poetry (2003).........1.0...1.00...
 JSJMMEJS*MK*3.072.64
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!