Caroline Munro
Andrei Tarkovski ja elokuvakamera
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9

Nostalghia (1983)

Nostalgia

Nostalghia #1 Nostalghia #2

Genre

IMDb

Huolimatta siitä että Tarkovski koko uransa aikana julisti lausunnoissaan ja sivusi myös elokuvissaan rakkauttansa kotimaataan ja kulttuuriaan kohtaan, joutui hän toteuttamaan kaksi viimeistä elokuvaansa Italiassa ja Ruotsissa, kahdessa vieraassa maassa.

Jo teknisenä kokemuksena Nostalgian kuvaaminen ja toteuttaminen Italiassa italialaisen kuvausryhmän kanssa tuli avartamaan ohjaajan käsityksiä elokuvatuotantojen erilaisuudesta ympäri maailman. Tarkovskin saadessa aina riittävän ja joustavan rahallisen tuotantotuen valtiolta kotimaassaan sai hän nyt huomata italialaisten rajallisemmat budjetit ja aikataulut. Toisaalta siirtyminen ulkomaille avasi täydet mahdollisuudet elokuvan teeman laajentamiseen ja seikkoihin, jotka tekevät elokuvasta niin kivuliaan ja puhdistavan, mikä välittyi aikaisemmin jo Stalkerin lohduttomasta taiasta. Syvästä henkilökohtaisuudestaan huolimatta ja Peilistä poiketen Nostalgia ei silti ole myyttinen ja "muuntuva", unen logiikalla itsensä lausuva runo, vaan se on syvältä ohjaajan henkisyydestä juontava kaipuun, totuuden ja surun hiljainen elokuvallinen muoto.

Tarkovski toteutti Nostalgian käsikirjoituksen yhdessä Michelangelo Antonionin tärkeimmät elokuvat sekä esimerkiksi Federico Fellinin Amarcordin (1973) kirjoittaneen italialaisen Tonino Guerran kanssa. Kotimaastaan Tarkovski kutsui historiantutkijan ja kirjoittajan päärooliin laajan uran tehneen Oleg Yankovskyn, jonka hahmo Andrei Gortchakov saapuu Italiaan tutkimaan 1700-luvulla eläneen ja sittemmin Italiaan päätyneen (tosielämän) venäläissäveltäjän tuntemattomia vaiheita ja historiaa. Tulkikseen huonosti kieltä hallitseva Gortchakov on saanut nuoren italialaisnaisen Eugenian (Domiziana Giordano). Kotimaassaan italialaiseen vuosisatojen taiteeseen ja arkkitehtuuriin vain luentojensa ja valokuviensa kautta tutustunut Gortchakov saa uudessa ja vieraassa, fyysisessä, kulttuurissa ja ilmapiirissä huomata uuden syntymänsä - tilan, jollainen saattoi vallita viimeksi vastaavanlaisessa intensiivisessä muodossaan vain lapsena.

Nostalghia [1]
Nostalghia [2]

Nostalgian hiljainen voima piilee sen päähenkilössä, jonka elämä aktivoituu uuteen todellisuuteen hänen saavuttua Italiaan. Kotimaansa yhteiskunnasta, ihmisistä, kulttuurista, tuttuudesta erotettu ja irrotettu ihminen asettuu tilaan, jossa hän tahtomattaankin joutuu tarkkailemaan itseään itsestään "etääntyneenä", samalla tavalla, jolla katsoja tarkkailee kriittisesti elokuvaa, joka on etäännyttänyt hänet elokuvan toisesta todellisuudesta.

Kirjoittaja on pisteessä, joka saa ihmisen samanaikaisesti kaipaamaan ja toivomaan pääsyä takaisin kotimaahansa ja kotiinsa, mutta joka myös nopeasti saa uuden kulttuurin kaikessa rikkaudessaan saamaan hänet syntymään uudelleen, itsestään tavallaan irtautuneena, uudessa ympäristössä, joka ihmisen tahdosta riippumatta vaikuttaa häneen ja muokkaa häntä. Kirjoittaja näkee ensimmäistä kertaa elämänsä aikana fyysisesti ne Italian renessanssin ja historian kuolemattomat teokset ja monumentit, joista hän on luennoinut kotimaassaan ja joita hän on opiskellut valokuvien ja kirjojen, todellisuuden ja kulttuurin jäljennösten, kautta. Uusi ympäristö ja sen vastakohtana muisto kotimaasta vaikuttavat ihmisen syvimpään tietoisuuteen aktivoiden alitajuntaa - aiheuttaen unia.

Unijaksot ovat Nostalgiassa samanlainen ydin ja herkkyys päähenkilön sisälle ja elokuvan mentaaliseen rytmiin kuin Peilissäkin. Kumpikin elokuva leikkaa suunnattomassa rehellisyydessään aiheensa auki unessa, lahjomattomassa tietoisuudessa, muistossa ja tajunnassa, joka ehkä haluaa näkijänsä parasta näennäisestä armottomuudestaan huolimatta. Käsitykset elämästä, rakkaudesta, paluusta kotiin tai uuden hätkähdyttävän maailman mahdollisuudesta saavat kirjoittajan unohtamaan alkuperäisen tehtävänsä, työhön liittyvän elämänkerran. Kirjoittaja on kohdannut itsensä hetkellisen elämänsä radikaalissa uudessa pisteessä, toisessa maailmassa.

Nostalghia [3]
Nostalghia [4]

Keskellä Italian idyllistä ja usvaista kylää on pitkään elänyt hulluna pidetty mies, matematiikan tiedettä opettanut Domenico (ruotsalainen Erland Josephson, joka teki paljon töitä Ingmar Bergmanin kanssa), joka ulkoa saapuneen kirjoittajan silmissä alkaa edustaa kirjoittajan omaa käsitystä totuuden etsimisestä. Kyläläisten keskuudessa hulluksi julistettu Domenico avautuu toisesta kulttuurista saapuneelle kirjoittajalle paljon mielenkiintoisempana kuin hänen alkuperäinen kohteensa, venäläinen säveltäjä.

Domenicon hahmosta välittyy se suunnaton suru, joka nostaa elokuvan omalle väkevälle jalustalleen Tarkovskin tuotannossa. Domenicon kerrotaan 7 vuoden ajan lukinneen perheensä ja lapsensa pois ulkomaailmalta, kuolemalta ja epäoikeudenmukaisuudelta, jotka siellä odottaisivat. Hänen hahmostaan, joka asuu repeytyneitä aukkoja täynnä olevan vanhan ja raunioisen talonsa kylmässä sylissä, välittyy samanaikaisesti ajan paradoksaalinen suhde onneen, jota ilman elämä lienee merkityksetöntä ja olematonta.

Pitkät kuvat Domenicon kodin raunioista, veden iskeytyessä lukuisina luonnon tippoina lattialle sekä lukuisten kuluneiden pullojen ja ämpäreiden nieluun, tuovat elämän ja ajan hetkellisyyden tajuntaan armottomuudella ja totuudella, jonka ilmaiseminen olisi mahdotonta ilman täydellistä vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Talon kuolleelta katolta villinä virtana putoava sadevesi rätisee vapaaksi lasketun kipinäsuihkun tavoin sen liikkeen pysäyttävän betonin ja valon kohtauspisteessä elävyydellä, joka saattaa samanaikaisesti tilanteen laajempaan mittakaavaan, ulos Domenicon sisäisestä, pysähtyneestä maailmasta ja ahtaasta käsityksestä onnesta.

Domenicon hahmo muuttaa omassa yhteisössään fyysiseksi sen ihmiskunnan laajuudella vallitsevan toivottomuuden ja yksilön toivoman harmonian, jonka kirjoittaja Italiassa kohtaa. Näin Domenico ja kirjoittaja yhdistyvät ja kohtaavat, synnyttävät yhteisen käsityksen kaipuustaan, joka voi olla epäitsekästä ja inhimillistä halua onneen, mutta myös tungettelevaa, järjetöntä. Maailma ei ole vain epäitsekäs vaan usein järjetön.

Nostalghia [5]
Nostalghia [6]

Teema ihmisyyden perustarpeesta, kontaktista, nousee esille välittömästi Domenicossa, joka luuli tehneensä hyvää sulkiessaan läheistensä silmät ja tietoisuuden ympäröivältä maailmalta. Ihminen ei ole kokonainen ilman toista ihmistä, vasta 1 + 1 on yksi. Tämän lisäksi jokainen "1" on oma maailmansa ja kokemisensa, oma käsityksensä onnesta ja terveydestä, johon tungettelemalla näitä samoja asioita kohteelleen toivova ihminen saakin aikaan päinvastaista, epäinhimillistä ja vierasta. Domenicon hahmo on hätkähdyttävällä tavalla esimerkki hyvän ja pahan tahdon suhteellisuudesta, yhtäaikaisesta kyvyttömyydestä jatkaa elämää ja halusta pyrkiä parantamaan sitä naiivisti, lopullisesti, yhdenlaiseksi.

Loppujaksossa, Domenicon viimeisessä julistuksessa, on huomattavissa yhtäläisyydet sekä Bergmanin Personaan (1966) että Tarkovskin ihailemaan italialaismestari Antonioniin, jonka ajattomissa teoksissa Professione: Reporter (1975) ja Zabriskie Point (1970) on sama infernaalisen kasvottomuuden ja kuolleisuuden tuntu jokaisessa kuvassa, jossa suuri joukko ihmisiä kohtaa ja tungettelee, oli kyseessä sitten filmattu, jähmettyvästi tuijottavan uhrin teloitus tai opiskelijamellakat poliittisessa ruudinkatkussa.

Palava ihminen, sitä havainnollistava irvokas esitys ja ilveily tekevät Domenicon hahmosta äärimmäisen, yhteisön silmissä hulluksi ja ohitettavaksi luokittuvan, mutta pohjimmiltaan ja kirjoittajalle vain ymmärrettävän. Taustalla katselevat, erilleen toisistaan ajautuneet pienet ihmisryhmät ja -parit, ovat paikalla eri syistä, ja Domenicon peruuttamattoman tarkoituksen ja viestin saavuttavat ne, jotka pystyvät näkemään tilanteen suhteessa maailmaan ja siis itseensä, osallistujina, vaikuttajina.

Nostalghia [7]
Nostalghia [8]

Nostalgian kuuluisa loppukohtaus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan ja rauhallisuudessaan jälleen yksi esimerkki Tarkovskin elokuvien kyvystä tavoittaa äärimmäisiä sisäisiä tilanteita ja taisteluita, jotka päähenkilö joutuu käymään. Pienen kynttilän kantaminen ei ole hengenvaarallinen tehtävä, mutta kohtauksen kyky tiivistää ihmisen elämä yhteen katkeamattomaan otokseen on suorastaan fyysinen.

Liekki, joka syttyy ihmisen tekojen lahjomattomuudesta silloin kun tekijä uskoo vilpittömästi asiaansa, ei sammu kuolemankaan jälkeen. Pienen kynttilän suunnattoman heikko liekki on lähes näkymätön laajassa maailmassa ja alituisessa tuulessa, mutta se säilyy niin pitkään kuin ihmisen toivo ja usko asiaan elää. Mitä vähemmän nämä toivo ja usko ovat tungettelevaa luonnetta lähellä (liekki esiintyy runsaslukuisena ensimmäisen kerran elokuvan alun uskonnollisessa kulkueessa), mitä pienemmällä todennäköisyydellä se kaikuu takaisin omassa aggressiivisessa muodossaan, sitä enemmän tuon liekin raskas ja vaivalloinen kantaminen merkitsee. On vain yksi elämä ja mahdollisuus kantaa ja toteuttaa tuota liekkiä, mutta samoin yksikin vääränlainen ja kapeakatseinen liekki voi saada oman tai vieraan elämän sammumaan. Ihminen on sitä lähempänä totuutta mitä paremmin hän näkee omat (ja samat) puutteet itsessään muiden sijasta, muiden kulttuurien sijasta, sen mukaisesti toimien ja eläen.

Tässä lopun kohtauksessa, jossa kirjoittaja kantaa Domenicon kautta itselleen sytyttämäänsä liekkiä, välittyy myös yksilön rohkeus nousta erilleen vallitsevasta massasta ja yhteisön käsityksestä hulluudesta. Sisäinen vakaumus saa ihmisen toimimaan ympäristön tarkkailusta ja tuomitsemisesta välittämättä: takki ei suojaakaan enää kynttilää ihmisten ymmärtämättömiltä katseilta vaan tuulelta. Parannusta mihinkään ei voi tapahtua ilman aloitetta, ja jokainen ihminen kantaa jonkinlaista liekkiä.

Nostalghia [9]
Nostalghia [10]

Tarkovskin kuvaajana Nostalgiassa toimi italialainen Giuseppe Lanci, joka Luciano Tovolin estyttyä osoitti Tarkovskille lahjakkaan elokuvailmaisun löytymisen Neuvostoliiton ulkopuoleltakin. Tovoli kuvasi samana vuonna 1983 Tarkovskin ja Guerran dokumentin Tempo di viaggio, joka seuraa Nostalgian kuvauksia ja valmistumista.

Nostalgia on muodoltaan ja ympäristöltään lähellä myös Dreyeriä ja hänen viimeisiä elokuviaan, jotka Nostalgian tavoin hyödyntävät uskomattomia, pitkiä otoksia ja siitä entisestään pakottuvaa tarkkaa kohtausten mentaalista rytmiä. Dreyerin viimeinen elokuva Gertrud hyödyntää leikkausta vielä totuttuakin vähemmän, mikä saa kummassakin teoksessa (Gertrudin käsitellessä rakkauden ja onnellisuuden potentiaalisesti aikaansaamaa vallitsevaa onnettomuutta) aikaan massiivisuuden, vakuuttavuuden ja intensiivisyyden tunnun jokaiselle, joka uskaltaa ja haluaa astua ihmisyyttä saavuttavan teoksen sisälle, itsenäisesti ja janoavana.

Myös Nostalgia asettaa rakkauden, tuon mainitun kontaktin, esille sekä kauniin Eugenian että kotona ja unissa odottavan kirjoittajan vaimon muodossa. Tarkovskin 7 elokuvasta Nostalgia on haikeamielisin ja siinä mielessä myös hyvin fyysinen. Siinä näkyvät tietyt yhtäläisyydet ja arvokas inspiraatio Antonionin ja muiden elokuvan mestareiden saavutuksista, ja samanaikaisesti se peilaa ohjaajansa ajatuksia, tunnetta ja totuutta ainutlaatuisella voimallisuudella.

Pituudeltaan elokuva on vain kaksituntinen, mikä ehkä osaltaan tiivistää pitkiin otoksiinsa kaiken hämmästyttävällä epäitsekkyydellä ja välittömyydellä.

*****
keskiarvo
toimitus
4.33/5.00 (6)
 JSJMJM*MMPITM
  4.5 4.5 5.0 4.0 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.36/5.00 (7)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  13 (13)
100%
Nostalghia (1983)  Nostalghia (1983)Nostalgia  
Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9