Caroline Munro
SAM PECKINPAH: Kuusi elokuvaa, kuusi kuvaa elämästä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

SAM PECKINPAH: Kuusi elokuvaa, kuusi kuvaa elämästä


"Minulla on myös tarinani"

Katharsis: Tragedian synnyttämä tunteiden puhdistuminen, kliimaksin jälkeinen selkeneminen ja vapautuminen.

Muistan joskus kuulleeni sensuuriviranomaisen lainauksen, jonka mukaan 70-luvun taitteessa maailmaan tuotiin kaksi sairasta elokuvaa, jotka tuhosivat taiteen visuaalisen puhtauden. Mielipuolisen Alexin itseriittoinen ja sadistinen maailmankuva oli näistä jälkimmäisessä nähty ohjaaja Stanley Kubrickin suora kämmenen isku aikansa individualismia korostaneen ja yhä väkivaltaisemmaksi muuttuneen kulttuurin kummallekin poskipuoliskolle. Uuden ajan omaleimainen kaksinaamainen liberaalius lähes tukehtui Kellopeliappelsiinin kyyniseen sanomaan omnipotentin ihmisen luontaisesta vallanhimosta ja välinpitämättömyydestä, ja toisaalta sen keinoihin kuvata tieteellistä keskustelua leimannutta behaviorismia. Toisen elokuvan ydin syntyi hieman toisenlaisista lähtökohdista ja oli ohjaajansa mukaan ihmisille uudenlainen mahdollisuus purkaa ulos sisäänsä patoutuneita viettejä.

Kieltämättä Hurjassa joukossa havisevat historian lehdet. Se antoi aikalaisille lahjana uuden brutaalin kuvan amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sen verellä lunastetuista juurista, jotka repesivät riekaleiksi elokuvan intertekstuaalisissa viitteissä. Warren Oates, neljään eri otteeseen Peckinpahille näytellyt kovanaama, on kertonut eräästä elokuvan kaoottisista näytöksistä, Nassaussa Floridassa: "It shocked the hell out of a lot of moralistic weirdo pinko liberals... The ladies-all these critics and people who'd flown in there for this event-half of them booed and stormed and screeched and shouted when The Wild Bunch was on. It pissed Sam off something fierce; he got up and yelled at them, or whatever he did." Väkivaltaa ihannoineen ja sittemmin myös misogyyniksi syytetyn päihdeaineita ylikäyttäneen ohjaajan vastaus oli jo kuitenkin tuolloin yksinkertainen: "I'm a great believer in catharsis."

Kaikesta kohusta huolimatta olisi silti arveluttavaa luonnehtia Peckinpahin kuvaa väkivallasta pelkästään suoraviivaiseksi, sillä se syntyi usein vasta monien hyvin hankalien motiivien ja sosiaalisten konstruktioiden kautta, niin itse elokuvien sisällössä kuin niiden valmistelemisessa. Hänen tiedetään piinanneen seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuvaa näyttelijäänsä kyyneliinkin saakka saadakseen valkokankaille haluamansa lopputuloksen - tässä tapauksessa luodakseen 70-luvun alun rajuimman raiskauksen. Peckinpahin mukaan tapa tarjota pelkkiä viitteitä väkivaltaan oli ollut vielä 60-luvullakin sisällöltään petollista, minkä takia hän halusi paljastaa katsojien odotukset tekemällä väkivallasta näkyvää. Elokuvan ja todellisuuden suhde onkin ohjaajan mukaan kaikkea muuta kuin selvä: "You're not going to tell me the camera is a machine; it is the most marvelous piece of divinity ever created."


Kaksiosainen artikkelimme on näistä aineksista syntynyt itsensä näköinen tarina. Sen päämääränä on kertoa ohjaajan tuhoutuneesta elämästä, hänen yhteiskunnastaan ja hänen työstään kuuden eri elokuvan kautta.

Kunniakas kuolema: The Wild Bunch (1969) avaa kolmessa erillisessä luvussa myytin villin lännen kuolemisesta; valitusta tiestä, joka muutti immortaalisen hyvän hajoaviksi ihmiskehoiksi. Se on samalla kertomus amerikkalaisen yhteiskunnan kuolevasta perinnöstä, kuolemisen kulttuurista ja sen kunniakkaasta kuvaamisesta.

Riistetty mahdollisuus: Pat Garrett and Billy the Kid (1973) kertoo paitsi Peckinpahin katseesta menneisyyteen myös hänen hankalista riidoistaan, Queer-cinémasta ja kasvaneesta päihteiden käytöstä. Elokuvasta tuli monessa mielessä ohjaajan uran henkilökohtaisin kuva ihmisestä ja hänen muistostaan.

Suuri hiljaisuus: Straw Dogs (1971) tuo eteemme yhden elokuvahistorian monisäikeisimmistä raiskauksista ja valottaa meille Peckinpahin hankalaa naiskuvaa ja suhdetta Susan Georgeen. Elokuva ja Playboyn haastattelu vuodelta 1972 olivat unohdettuna kuolleen ohjaajan omin käsin arkkuunsa lyömiä nauloja.

Kuvani minusta: Bring Me the Head of Alfredo Garcia jäi ohjaajan henkilökohtaisimmaksi elokuvaksi. Se valmistui, kun läpi löi uudenlainen elokuvantekemisen ideologia. Peckinpah ajautui nyt modernin tuotantokulttuurin ulkopuolelle. Monet elokuvan teemoista olivat aikalaisille liian karvaita nieltäväksi.

Jaakko Pieni: The Cross of Iron sisältää jo alkuteksteissään Peckinpahin monisyisen ikonografian ytimen. Elokuva on näyttävä osoitus ohjaajan elokuviinsa kätkemistä viitteistä ja rinnastuksista. Suorasukaisesta sotaelokuvasta kasvaa katse ihmiskunnan mielenvikaisuuteen.


Lehti Peckinpahin kohtalossa kääntyi lopullisesti vasta kymmenen vuotta hänen hautaamisensa jälkeen, 90-luvun puolessa välissä, kun hänen pääteoksensa sai uusintakierroksen Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa 70mm:n formaatissa - 60-luvulla kiertäneen 35mm:n Panavisionin sijaan - ohjaajan omalla leikkauksella, ja esitettiin täysille saleille. Jo aiemmin oltiin kuultu soraääniä, mutta nyt kääntyi myös laajemman massan huomio hänen tuotantoonsa ja innokkaimmat yhtyivät Paul Seydorin näkemykseen hänestä amerikkalaisen elokuvateollisuuden suurimpana vedenjakajana sitten Orson Wellesin Citizen Kanen.

Peckinpah itse, saapuessaan maaliskuussa 1968 kuvausryhmänsä kanssa pienen Parrasin kaupungin paahtavan auringon alle, epäilemättä tiesi jo tuolloin luovansa jotakin suurta. Kesti kuitenkin pieni ikuisuus ennen kuin yleisö sai siirrettyä katseensa elokuvan visuaalisesta väkivallasta väkivallan takaa löytyvään sosiaaliseen kontekstiin. Kun Hurjan joukon ensimmäisten esitysten jälkeen kävi selväksi elokuvan ympärille velloneen keskustelun suunta, tiedetään tyytyväisen ohjaajan todenneen, että huolimatta elokuvan provosoivasta vaikutuksesta amerikkalaiseen kulttuuriin, oli sillä myös tarinansa.

Tarina vain sattui olemaan pahoista miehistä.

Sivu:

1 2 3 4 5