Caroline Munro
SAM PECKINPAH: Kuusi elokuvaa, kuusi kuvaa elämästä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Riistetty mahdollisuus: PAT GARRETT AND BILLY THE KID (1973)


Taivaan porteilla...

Vuoteen 1881 sijoittuva Pat Garrett ja Billy the Kid on Peckinpahin katse menneisyyteen. Tällä kertaa sen kohteena ei kuitenkaan ollut niinkään aikakausi kuin ihminen itse. Hän valitsi aiheekseen monille tutun legendan William H. Bonneysta, pahamaineisesta Billy the Kidistä, jonka huhuttiin ampuneen yhden ihmisen kutakin elinvuottaan kohden, 21 kaiken kaikkiaan, ja hänen peräänsä lähteneestä lain ja järjestyksen valvojasta Pat Garrettista, Bonneyn vanhasta ystävästä. Enää ei ollut siis niinkään tärkeää miten kuolemisen väistämättömyyteen päädyttiin, siitä piti huolen motiiveiltaan tuttu aihe. Sen sijaan ohjaaja halusi vangita kamerallaan kuolemasta läpi tunkeutuvan lopullisuuden; fragiilin elämän ainoan merkittävän hetken, jona sen ääripäät, syntymä ja kuolema, lopulta leikkaavat.



Peckinpahin ajatuksen ydin osuu puolessa välissä nähtävään lyhyeen episodiin, jossa Slim Pickensin esittämä luodin vatsaansa saanut sheriffi istuu yksinään ja katsoo edessään kohoavaa mittaamatonta luontoa. Hänen vaimonsa polvistuu hänen taakseen. Kumpikaan heistä ei sano sanaakaan. Kuolema odottaa vielä hetken. Jos muistamme kuinka Hurja joukko aukeaa mustavalkoisen kuvaan, ymmärrämme menneisyyden läpi tunkeman nostalgian, johon Peckinpah tuon tuosta palaa. Hän on jo pyyhkinyt pois kuolemisen kunnian, joten jäljelle jää enää katse elettyyn elämään. Elokuvassa nähdäänkin ohjaajan mielenkiintoinen ja asetelmaltaan mystifioiva cameo arkuntekijänä, joka valmistelee välinettä katsojille tuntemattomaksi jäävän lapsen hautaamiseen. Epäilemättä Peckinpahin huolella vaalima John Fordin perintö oli tullut tiensä päähän.

...maskuliinista väkivaltaa ja Leone-vaikutin

70-luvun alussa Peckinpah joutui hankalaan asemaan, mikä edesauttoi hänen yksinäistä kuolemaansa. Elokuvakriitikko-kirjailija Molly Haskell avaa kirjassaan From Reverence to Rape tulkinnan elokuvaan vastikään syntyneen naisasialiikkeen näkökulmasta:

Haskell: "Väkivalta... on korvaamaton perusosa maskuliinista pornografiaa ollen apokalyptinen vertaus miehen viriliteetille. Mikä on hälyttävää, ei ole että vanha pervo kuten Sam Peckinpah haluaa kylpeä iltahämärän vuosinaan Pat Garrett ja Billy the Kidin kaltaisen macho-fantasian veressä, vaan että nuoret vastavalmistuneet käsikirjoittajat kuten Rudolph Wurlitzer (Pat Garrett ja Billy the Kid) ja John Milius (Jeremiah Johnsonin käsikirjoittaja ja Dillingerin ohjaaja-kirjoittaja), jotka eivät ole sidoksissa vanhan Lännen myytteihin ja "pioneeri" -mentaliteettiin, ottavat seksismin vastaan niin innokkaina." -- From Reverence to Rape, 1984, s. 363-365.

Haskellin maskuliinisen väkivaltafantasian lisäksi on Pat Garrett ja Billy the Kidiä tulkittu myös elokuvan eroottisten viitteiden pohjalta, minkä voi lukea jatkeeksi 60-luvun italialaisen spagettiwesternin poikimalle "machismo" -kulttuurille. Tulkinnan ajatuksena on kontekstoida pääosin italialaisille pojille suunnattujen mieskeskeisten elokuvien - kuten esim. peplumien ja myöhemmin spagettiwesternien - hatara naiskuva elokuvien visuaalisiin jännitteisiin, joiden laukeamispiste sijoittuu poikkeuksetta elokuvien väkivaltaisiin kliimakseihin. Innokas Queer-cinéman tutkija, kuten esim. ranskalainen Michele Lagny, saattaisikin luonnehtia Pat Garrettin ja Billy the Kidin suhdetta ja laajemmin koko elokuvan asetelmaa homoeroottiseksi.



Juuri Haskellin sanoista saamme parhaan ajatuksen siitä miten suljettuun asemaan Peckinpahia 70-luvulla ajettiin, ikään kuin hän olisi ollut historiallinen, maailmankatsomukseltaan patrioottisen elokuvan, jäänne. Haskellin kunniaksi on toki myönnettävä, että 70-luvun alussa myös amerikkalaiseen elokuvateollisuuteen piirtyi selväpiirteinen ajatus patriarkaalisesta machomiesten yhteiskunnasta, jonka keskeisimpiin viittauksiin lukeutuu Kummisedän päättävä otos Michael Corleonen vaimon silmien eteen suljettavasta ovesta. Vastaava raja miesten ja naisten välisen maailman välisestä hierarkiasta konkretisoituu Peckinpahin työhön hänen ohuen naiskuvansa vaikutuksesta. Onko tämä sitten mikään ihme? Kertoohan hän tarinansa nimenomaan miesten välisen kulttuurin katoamisesta. Aseiden laukeaminen ja veren ryöppyäminen uhrien nahoista voidaan perustellusti nähdä testosteronin ihailuna, joka palauttaa kuvaston italialaisen cineman ja etenkin Sergio Leonen orgastiseen kerrontaan.



Peckinpahin konfliktien sävyttämä maailmankuva välittyy elokuvan jokaisesta kohtaamisesta. Pat Garrettin katsellessa elokuvan alkupuoliskolla ulos piilopaikastaan astelevaa Billy the Kidiä, hiostaa kuuma auringonpaiste heidän lyhytsanaista replikointiaan, joka sitoo miehet heidän yhteiseen historiaansa. Keskustelu on sanalliselta sisällöltään tyhjä, mutta latautuu intensiivisten katseiden välityksellä täyteen räjähtävää, elokuvan loppukliimaksia ennustavaa voimaa. Kun Billy the Kid karkaa jälleen kerran hirttäjiltään on Pat Garrettin viimein lunastettava miehuutensa ja surmattava keskeisin osa omaa minäänsä, mikä langettaa hänen ylleen muistoistaan tummenneen, myös hänen omaa kuolemaansa ennustavan varjon. Lännenelokuvien perintö näyttää sulkeutuvan monin eri tavoin. John Fordin inspiroiman Kurosawan kaksi jälkeläistä ovat kohdanneet toisensa ja Leonen vaikutus amerikkalaiseen 60-luvun westerniin yhdistyy Peckinpahin japanilaisohjaajalta omaksumaan intensiiviseen leikkaustyyliin.

On kuin ohjaaja olisi halunnut sillä hetkellä haudata rakkaimman genrensä sen parhaimpine piirteineen, eikä hän peitellyt pettymystään ymmärtäessään mitä oli tapahtunut.

Aurinko laskee Länteen - "Those fucking assholes at MGM, who else?"

"I'm suing every goddamn one of them - Jennifer Mulberry. Dorothy Carrot - every fucking one of them." -- Peckinpah

Ongelmat alkoivat pian kuvausten alettua. Jo uransa alkuajoilta Peckinpahilla oli katkera muisto ideoimastaan menestyneestä, lopulta viiteen tuotantokauteen venyneestä lännensarjasta The Rifleman (1958-1963). Tuottajien tuhottua ohjaajan sarjaan suunnitteleman nuoren pojan kasvutarinan katkeraan miehuuteen, ryöstivät he sarjan konseptin ja kuorivat sen kaikesta traumaattisesta, minkä tehtyään lähettivät Peckinpahille ohjeistukseksi muistion, jonka hän kehysti ja ripusti toimistonsa seinälle. Muistiossa luki: "Remember we're doing this for children." Ohjaajalle viesti oli hyvin selvä. Hän irtisanoutui sarjasta heti syksyllä 1959. Hänen vastauksensa oli: "I am not doing this for children; I'm doing this for me."

Haudatessaan "omaa lastaan" tiedetään Peckinpahin sortuneen pulloon yhä useammin ja ampuneen kertaalleen kuvansa peilistä pirstaleiksi revolverillaan, jota hän oli alkanut kantaa mukanaan. Kesti kuitenkin vielä muutamia vuosia ennen kuin hän lopullisesti tuhosi terveytensä The Killer Eliten yhteydessä aktiivisella kokaiinin käytöllä. Päissään oleva ladatun aseen kanssa kiertelevä perfektionistinen ja lausunnoissaan äkkipikainen ohjaaja ei ollut omiaan herättämään suuria ystävyyssuhteita, mutta hänen onnistui välittää visioonsa tärkeää itsetuhoisuuttaan: "...kun aurinko laskee sen hämärään Jumalan hylkäämään maailmaan, tuntuu se myös katoavan kokonaan, ja lopullisuuden tunne on musertava", kuvailee Paul Seydor elokuvan läpi leikkaavaa melankoliaa. Who the Fuck is Bob Dylanin ensimmäistä kertaa kuullut ikivihreät, ohjaajansa suuresti miellyttäneet sävelet kertovat nekin yhtä paljon:

"Mama take this badge from me
I cant use it any more...

...Mama put my guns in the ground,
I can't shoot them any more,
That long cold black cloud is coming down,
I'm feelin like I'm knocking on heaven's door."

Tuomarien sukuun, Kalifornian Fresnossa helmikuussa 1925, syntyneestä tilallisen pojasta, nuoresta Peckinpahista, oli kypsynyt elämää nähnyt mies. Hän eli elokuvissaan roolihahmojen ja luomien maailmojensa välityksellä katoavia lapsuuden muistojaan: "nostalgiassa jota ei enää ollut." On kulunut reilut kolme vuosikymmentä siitä, kun hänen henkilökohtaisin elokuvansa särkyi MGM:n leikkauspöydälle häntä kohtaan syvää vihaa tunteneen tuotantoyhtiön silloisen presidentin James T. Aubreyn toiveesta, ja vasta nyt se on alkanut saada kaipaamaansa huomiota, parikymmentä vuotta ohjaajansa kuoleman jälkeen. Ensi-iltaviikolla toukokuussa 1973 aurinko sen sijaan laski säteensä puolityhjiin saleihin. Sittemmin Pat Garrett ja Billy the Kid kiersi maailmaa neljällä erilaisella lopetuksella, Aubreyn lanseeraaman "menestyskonseptin" mukaisena nopeana rahastuksena.



"Mitä se teki hänelle, uskon, se sulki ulos kaiken paskan, jota tapahtui hänen ympärillään, kaikki ongelmat ja kaaoksen, niin että hän saattoi keskittää huomionsa ainoastaan kohtaukseen", kuvaili Pat Garrettia näytellyt James Coburn ohjaajan juomista kuvauksissa. Jatkuvat ristiriidat, taistelut ja epäilykset olivat epäilemättä alkaneet kuluttaa Peckinpahia jo loppuun muutama vuosi takaperin. Pat Garrett ja Billy the Kidin jälkeen niistä oli tullut hänen elämänsä lopullinen suunta.

Sivu:

1 2 3 4 5