Caroline Munro
SAM PECKINPAH: Kuusi elokuvaa, kuusi kuvaa elämästä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Suuri hiljaisuus: STRAW DOGS (1971), osa I


Kohti koston terapiaa

Playboyn haastattelussa elokuulta 1972, valottaa Peckinpah hankalaa naiskuvaansa: "...There are two kinds of women. There are women and then there's pussy... it signifies mostly that I like an honest woman, a woman who's honest with her and the people she cares about. Not infrequently, in one way or another, she turns out to be a prostitute."



Susan George, muistellessaan rooliaan Amyna vuosikymmeniä myöhemmin, palaa päiviin ennen elokuvan kohua nostattanutta väkivaltajaksoa. Hän kertoo kuinka Peckinpah suostui vihdoin lukuisten riitojen jälkeen puhumaan hänelle Amyn kohtalosta - josta oli kirjoitettu käsikirjoitukseen isoin kirjaimin ainoastaan sanat: A RAPE SCENE. George oli muutamia päiviä takaperin kieltäytynyt jatkamasta työtään, ellei saisi tietää kohtauksen tarkkaa sisältöä. He istuivat nyt ehkä viimeistä kertaa saman pöydän ääreen ja Peckinpah katsoi häntä syvälle silmiin. Hän sanoi haluavansa Susanilta raiskauksen, joka on paras koskaan kuvatuista. Sillä hetkellä kaikki loksahti paikoilleen. George loi intensiiviset silmänsä Peckinpahiin ja lupasi, että antaa itsestään sen mitä Peckinpah haluaa, parhaan koskaan kuvatun raiskauksen, mutta vain, jos saa tehdä sen omilla ehdoillaan.

"Amy is a pussy, under the veneer being a woman. Maybe because of what happens to her, she'll eventually become a woman", jatkaa Peckinpah elokuvansa analysointia. Vaikka hän vihastui lopulta syvästi Amyn hahmoon, tiedetään hänen nähtyään lopputuloksen tulleen Georgen luo, hymyilleen leveästi ja sanoneen: "You got it." Muutamia kuukausia myöhemmin hänen ystävänsä, kriitikko Pauline Kael, kirjoitti The New Yorkeriin elokuvan olevan ensimmäinen amerikkalainen fasistinen taideteos. Raikkaan viileässä merisäässä Cornwallissa kuvattuun väkivaltafiktioon oli näin isketty sen kontroversaaliseksi osoittautuneen historian ensimmäiset mielikuvat.

"The Best Rape Scene Ever"

Gordon Williamsin romaanista The Siege of the Trencher's Farm valmistunut Olkikoirat osoittaa monin tavoin Peckinpahin eri tasoista koostuvan kerronnan voimakkaan sisällön, josta on usein esitetty turhankin yksiulotteisia ajatuksia. Esimerkiksi juuri Haskell näkee Georgen runsasta henkistä kypsyyttä vaatineen roolin lumppuna, "(joka) pöykäilevästi kävelee Daisy Maen lailla maalaistollojen edessä, ja sitten se tapahtuu kerran, toisen, ja uudestaan, koska pienoinen kiusoittelija hän on", ja hän näkee elokuvan sovinistin suurena unelmana provosoivasta nymfomaanihuorasta, joka fantasioi raiskatuksi tulemisesta. Hänen mukaansa Peckinpah kuvaa Amyn - ja naisen yleensäkin - flirttailevana ikkunakarkkina, joka saa sen mitä pyysikin. Playboyn haastattelussaan Peckinpah kuitenkin muistuttaa, ettei elokuva ole kuvaus naiseudesta, vaan ainoastaan yhden tytön kohtalosta.



Amyn raiskaa hänen lapsuuden aikainen rakastettunsa, jonka kanssa hän ei koskaan ehtinyt kokea seksuaalista kanssakäymistä ennen kuin varttui ja muutti pois heidän pienestä kotikaupungistaan. Hänen nykyinen miehensä, matemaatikko David Sumners, ei ole mies, joka voisi tarjoa Amylle hänen kaipaamansa turvallisuuden tunteen. Kokiessaan nautintoa Amy antautuukin ennemmin varhaisnuoruutensa rikottuun unelmaan kuin varsinaiseen fyysiseen aktiin. Edes raiskauksen toinen taso, Amyn kokema mielihyvä, ei avaa vielä meille raiskauksen koko brutaaliutta, sillä se ainoastaan syventää teon merkitystä Amylle itselleen. Ongelmallisempi ajatus on, että tullessaan raiskatuksi, Amy itse asiassa pettää sillä hetkellä aviomiestään omasta tahdostaan. Toisin sanoen Peckinpah kääntää väkisinmakaamisen naista syyllistäväksi teoksi.

Kohtauksen rakenteellista jännitettä voidaan kritisoida edelleen siitä, että Amyn keho välineellistetään hänen aviomiehensä kasvutarinaan. Kysymys ei siis lopulta olekaan missään vaiheessa hänestä. Toisin kuin monen muun aikalaisensa - kuten esim. Wes Cravenin ja Michael Winnerin - onnistuu Peckinpah silti luomaan raiskauksesta halki yhteiskunnan leikkaavan kuvauksen niin Amyn henkilöhistoriasta, sen sosiaalisesta kontekstista kuin myös laajemmin ihmisen psykologiasta. Hänen kuvaansa maailmasta sopii, että tarve seksuaaliseen väkivaltaan kasvaa yhteiskuntaan iskostetusta tabusta koskien ihmisen seksuaalisuutta, josta on kypsynyt ihmiselle luontaisen biologisen vietin sijasta monenlaisten keinotekoisten järjestelmien, säännösten ja instituutioiden riivaama pakkomielle. Onkin hyvä muistaa, että elokuvataiteen suuri salaisuus, jonka mm. Robert Bresson hyödynsi viitisen vuotta aiemmin, on ylittää kuvan pinnalliset tasot:

"Jos elokuvistani löytyy analyyseja ja psykologiaa, tapahtuu se kuvien välityksellä, kuin ne olisivat maalattuja henkilökuvia." - Robert Bresson



Kun Bressonin yhteiskunnasta syrjäytynyt alaikäinen Mouchette kietoo kätensä raiskaajansa ympärille, ei ohjaaja sillä hetkellä kerro niinkään tytön kokemasta mielihyvästä, vaan mielihyvän sosiaalisesta sisällöstä: syrjäytymisen syistä ja seuraamuksista. Raiskaus ei ole teko, joka olisi hyväksytty tai torjuttu mahdollisuus. Se on ohjaajalle keino välittää ihmiselämään kirjattu, ulkoisilta puitteiltaan usein niin hiljainen, mutta sisällöltään suuri kärsimys. Tähän näkökulmaan verrattuna Haskellin sanat osoittautuvat turhan sukupuolikeskeisiksi, ikään kuin kohtauksen kauheus olisi siinä, että Amy on nainen, tai että se olisi selitettävissä tekojen ja syiden sijaan ohjaajan sovinistisesta persoonasta käsin.

Feministisen kritiikin yksiulotteisuuden vahvistaa Stony Brookin yliopistossa vaikuttava kriittikkokirjailija E. Ann Kaplan: "Last Tango in Paris ja Straw Dogs lisäävät tietyn piirteen siihen kuinka nainen (joutuessaan seksuaalisen väkivallan kohteeksi elokuvissa Peeping Tom ja A Clockwork Orange) antaa väkisinmakaamisensa aikana periksi raiskaukselle, koska hänen seksuaalisuutensa herää. Hänen käytöksensä, toisin sanoen, vahvistaa mielipuolisten murhaajien huomion siihen, että kaikki naiset kaipaavat seksiä." -- Women & Film, Both Sides of the Camera, 1985.

Ja edelleen Haskell: "Ohjaajat jotka vuonna 1962 syyllistyivät ainoastaan vaihvihkaiseen misogynismiin (Stanley Kubrickin Lolita) tai hyväntahtoiseen välinpitämättömyyteen (Sam Peckinpahin Ride the High Country) tulivat ilmeisiksi vuonna 1972 väkivaltaisen hyväksikäytön ja brutalisoinnin myötä elokuvilla A Clockwork Orange ja Straw Dogs... Romantiikan korvaaminen väkivallalla ja seksuaalisuudella poisti tarpeen jännittäville ja mielenkiintoisille naisille: kuka tahansa terhakka nymfi kävi, kunhan hänen kurvinsa näyttivät hyvältä ketsupissa."

Elokuvan ensimmäinen raiskaus, joka herätti aikoinaan runsaasti keskustelua, kääntyy toki Amyn ja hänen raiskaajansa menneisyyden sovittamaksi hellyydeksi, mutta ironista on, että elokuvan sisältämä toinen raiskaus, joka kääntää raiskaamisen raa'aksi ja julmaksi eläimelliseksi vietiksi, johti lopulta elokuvan täydelliseen kieltämiseen Britannian videomarkkinoilla 80-luvun loppuun mennessä. Se leikattiin niin ikään lähes kokonaan pois ensi-iltansa joulukuussa 1971 saaneesta amerikkalaisesta R-rated versiosta. Kuitenkin liki kahdenkymmenen vuoden mittaisen pannan jälkeen, kun kolme seksuaaliseen väkivaltaan erikoistunutta psykologia katsoivat elokuvan BBFC:n järjestämässä erikoisnäytöksessä, totesivat he juuri tämän toisen raiskauksen olevan se syy miksi elokuvaa ei pitäisi enää leikata: se kun mitätöi täydellisesti ensimmäisen raiskauksen tarjoaman illuusion fantasiasta.

Sivu:

1 2 3 4 5