Caroline Munro
SAM PECKINPAH: Kuusi elokuvaa, kuusi kuvaa elämästä
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Miehen matka helvettiin: STRAW DOGS, osa 2

Olkikoirien toinen puoli on David Sumnerin kasvutarina. Alun alkaenkin, kun Amy esitellään katsojille hehkeänä kauniina nuorena naisena, joka kävelee kohti kameraa katsojia kiusoitellen, huomaamme pian, että otos on kuvattu häntä katseellaan seuraavan miehen näkökulmasta. Haskellin ja Kaplanin kritiikki jää näiltä osin vajaaksi, sillä kysymys ei olekaan oikeastaan missään vaiheessa Amyn "huoraamisesta". Emme missään vaiheessa tutustu häneen itseään myyvänä kaunottarena. Sen sijaan hänen seksuaalisuutensa välittyy aina vieraan miehen katseen kautta - vieraan siinä mielessä, että katsoja ei ole hänen aviomiehensä David Sumners. Kärjistäen kritiikin voisi kääntää Peckinpahin tavaksi kuvata miehet naisen tyveä halajavina raiskaajina, jotka tilaisuutensa tullen riisuvat naisen tämän identiteetistä, alastomaksi, itseään vietteleväksi nymfomaaniksi.

Kyse ei ole siitä, että nainen huutaisi seksiä, vaan miehen fragiilista toiveesta siihen. Ehkä olisi oikeutettua jopa väittää, että Peckinpah luo hyvin yksinkertaisen, ihmisen biologiaa mukailevan ja rehellisen kuvan miehen ja naisen suhteesta, huolimatta siitä miten optimistisesti feministinen kritiikki suhtautuu ajatukseen miehen antiseksuaalisuudesta. Edelleen raiskauksen yhteydessä näemme voimakkaan näkökulmaotoksen, jossa Amyn raiskaaja tuodaan katsojien eteen fyysisellä voimallaan uhkaavana pahantekijänä, kun taas hän itse näkee Amyn kauhuissaan olevana entisenä rakkautenaan, siis naisena johon hänellä on omasta mielestään oikeus. David Sumner, eläteltyään unelmaansa rauhallisesta suhteesta vaimoonsa, huomaakin liian myöhään kuinka saaren idylli on muuttunut heidän suhdettaan rikkirepiväksi raa'aksi voimaksi.



Uuden ajan sankari on fyysinen irvikuva Villin joukon kuolevasta sukupolvesta. David Sumner on mies, joka uskoo väkivallattomuuteen. Asetelman juuret on helppo löytää jälleen syvältä yhteiskunnasta. Se avautuu Sumnerin matkana vanhalle mantereelle pois salamurhien myötä kurjuuteen vajonneista Yhdysvalloista. Maailma on kuitenkaan harvoin niin idyllinen kuin mihin hänen kaltaisensa pasifisti uskoo. Hänen vaimonsa raiskataan - ja nauttii siitä - koska Sumnerissa ei ole ollut munaa vaatia paikkaansa vaimonsa menneisyydessä, saatikka sitten saaren traditionaalisten vanhakantaisten miesten keskuudessa. Hän on lukkiutunut oman päänsä sisälle ja kieltää todellisen maailman aggressiivisuuden. Suurimpien pelkojensa keskeltä hän löytääkin lopulta omat väkivaltaiset halunsa.

Epilogi - "Deliverance"

Tänä päivänä 70-luvun alku nähdään usein anglosaksisen elokuvataiteen mielenkiintoisimpiin lukeutuvana jaksona. Jos elokuvahistoria antaisi myöten, voisi Kubrickin Kellopeliappelsiinin Alexin nähdä suorana paralleelina vuosikymmenen alun brutaalille eskapismille. Alexin egoistinen sivistystä ja mielipuolista väkivaltaa sekoittava, muista piittaamaton narsistinen elämäntyyli edustaa Kubrickin ideaalia ihmisen täydellisestä vapautumisesta yhteiskunnan säädöksistä. Peckinpahin Sumnerin kadotettua pasifistisen maailmankuvan sisällään heränneeseen petoon, yritetään samaista demonia ohjelmoida ulos Kubrickin Alexista behavioristisen tieteen avulla, näyttämällä hänelle väkivaltaa joka Kubrickin mukaan eskaloituu todellisuudeksi ihmisen ekonomisten, biologisten ja henkisten ominaisuuksien välisistä ristiriidoista. Alex, rauhanomaisen kierteensä jälkeen, herääkin Sumnerin tavoin uudelleen väkivallan mahdottomuuteen.



Omana aikanaan väärin ymmärretyn vuosikymmenen katse kääntyi tiukasti menneisyydestään toipumassa olleeseen yhteiskuntaan ja sen sisäiseen kriisiin. Kesti vielä tovi ennen kuin amerikkalainen ideologia palasi trumanilaiseen hyveeseen, hyläten näin 70-luvun alun itsensätutkimisen, ja uudelleenarvioi traumojensa lähtökohdat 80-luvun reaganilaisessa yhteiskuntajärjestyksessä. Itse asiassa Peckinpahin kuoleman aikoihin, joulukuussa 1984, kriittinen väkivallan analyysi palasi sen vanhoille juurille, jolloin väkivallasta tuli jälleen oikeutettua, kunhan sen sisältämät ristiriidat rinnastettiin ihonväriin tai ideologiaan. Sumnerin kotiaan etsineestä pasifistimiehestä, samoin kuin väkivallan riivaamasta Alexista, kasvoi reilussa kymmenessä vuodessa uuden ajan John Wayne, vihreä baretti, joka matkasi Vietnamin armottomiin viidakkoihin teurastaakseen vuosikymmenen takaisia haamuja.


Peckinpahin raivokasta kerrontaa tai hänen perintöään jälkipolville on vaikea ymmärtää, ellei hänen elokuviaan sijoita oikeisiin raameihin, eli kulttuuriin joka kävi läpi syviä konflikteja. Aikalaisensa Kubrickin tavoin, Peckinpah käsitteli 70-luvun yhteiskuntaideaalia ikään kuin kauniina maalauksena, jonka alta paljastuu alkuperäinen, mädännyt ihmisen kuva. Amyn hahmoa ei tulisi siksikään tulkita kovin ahtaista lähtökohdista, sillä hänet voi kokea oman aikansa näköiseksi liberaaliksi naiseksi - aivan kuten Dustin Hoffmanin näyttelemä David Sumner näyttäytyy modernina pasifistina - joka kohtaa paitsi sivistyneen ja väkivallattoman kulttuurin taakse kätketyn ruraalin ja ihmisen biologialle luontaisen todellisuuden, myös itsensä. Tämä tosin ei sulje pois ohjaajan vaikeaa, jatkuvia konflikteja etsivää persoonaa, jolle ominaisia olivat usein tarpeettomankin suorasukaiset kommentit, etenkin kun keskustelu kääntyi vastakkaiseen sukupuoleen.

Olisi ollut kuitenkin mielenkiintoista nähdä Peckinpahin alkuperäinen haave James Dickeyn Syvän joen filmatisoinnista. Epäilemättä hänen raiskauksensa olisi tällöin herättänyt täysin toisenlaisia syytöksiä.


Yhteenveto käsitellyistä elokuvista:

 JSJMKKJM*METPMMSMMK*EMPITMTKALKA
1.The Wild Bunch (1969)4.05.05.05.04.54.53.54.04.0...5.04.04.424.31
2.Straw Dogs (1971)4.04.54.04.04.54.03.54.04.54.04.04.04.084.20
3.Pat Garrett & Billy the Kid (1973)4.04.0...5.04.0...2.53.53.54.04.02.03.654.02
 JSJMKKJM*METPMMSMMK*EMPITM4.054.18
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!

Lähdeluettelo

Painetut lähteet:

  • Garner Simmons (1982): Peckinpah - A Portrait in Montage. University of Texas Press, Texas.
  • Paul Seydor (1997): Peckinpah - The Western Films. A Reconsideration. University of Illinois Press, Illinois.
  • Philip French (1977): Westerns. Secker and Warburg Limited, London
  • John Fiske (1993): Merkkien kieli. Gummerus, Jyväskylä.
  • Lee Clark Mitchell (1996): Westerns- Making the Man in Fiction and Film. The University of Chicago Press, Chicago.
  • Leonard Quart, Albert Auster (1984): American Film and Society Since 1945. Macmillan Publishers Ltd, London.
  • Molly Haskell (1987): From Reverence to Rape: The Treatment of Women in the Movies. The University of Chicago Press, Chicago.
  • E. Ann Kaplan (1985): Women & Film: Both Sides of the Camera. Menthuen & Co. London.
  • (Ed.) JackStevenson (2002): Fleshpot: Cinema´s Sexual Myth Makers & Taboo Breakers. Headpress, Manchester.
  • Keith Reader (2000): Robert Bresson. Manchester University Press, Manchester.
  • Olivier Razac (2003): Piikkilangan poliittinen historia. Gummerus, Jyväskylä.

Lehdet:

  • Playboy - elokuu, 1972.
Sivu:

1 2 3 4 5