Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa -päiväkirja '05
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Perjantai 16.9

Festivaali notkahtaa osaltani käyntiin ei-kovin-lupaavissa merkeissä; olen huonosti nukutun yön jälkeen herännyt aamulla rättiväsyneenä haastattelemaan Thomas Clayta, reissaillut edestakaisin kodin ja keskustan väliä ja syönyt miten sattuu. Lopputulos: nuokahtelen jatkuvasti pitkin Ghost in the Shell 2: Innocencen alkupuoliskoa, heräten aina välillä satunnaisiin, kauniiden kuvien sävyttämiin muka-filosofisiin keskusteluihin todellisuuden luonteesta. Jälkipuoliskon pysyn hereillä, mutta "yllättäen" elokuva ei tempaa enää mukaansa. Hereillä olleiden todistusten perusteella alkupuolisko ei tosin ollut sen vakuuttavampi kuin loppukaan. Vihje: jos noin joka kolmas yhden hahmon suusta tuleva lause on mystinen lainaus jostain Suuresta teoksesta, se ei takaa elokuvalle välitöntä viisauden auraa - päinvastoin. Jatkuva pateettinen kuorolaulu ei myöskään luo tunnelmaa vaan hukuttaa sellaisen. Tosin Mamoru Oshii on ilmiselvästi eri mieltä, vrt. Avalon. Olisi kuitenkin hieman idioottimaista haukkua koko elokuvaa tämän enempää näin hajanaisen katselukokemuksen perusteella, joten joudun jättämään tarkemman kommentoinnin sikseen. Kuvallisesti vaikuttava, sisällöltään ensimmäisestä osasta hyvin tuttua todellisuuden ja unen subjektiivisten rajojen pohtimista yhdistettynä räiskintään ja paisutteluun.

Kirjaimellisesti unenomaisesta animaatiosta kipitän pienimuotoisempia tunnelmia kohti Kino Engeliin - tarjolla Michael Mayerin A Home at the End of the World. Tuntien kirjoittaja Michael Cunninghamin omasta romaanistaan käsikirjoittama elokuva on pienimuotoinen, herkkä ja henkilövetoinen draama kolmen ihmisen vivahteikkaasta suhteesta. Bobby (Colin Farrell) ja Jonathan (Dallas Roberts) kohtaavat lapsina ja pysyvät ystävinä aikuisiksi asti. Jonathan on vakaan ja perinteisen perheen nörtihkö homo, kun taas varsin biseksuaalisen Bobbyn elämä on tragedian sävyttämä kaikkien perheenjäsenten kuollessa yksitellen. Isoveljeltä omaksuttu vapaan rakkauden ja suvaitsevaisuuden hippiasenne sen sijaan säilyy ja Bobbysta kasvaa lahjakas ja rakastettava, mutta liiankin herkkä ja läheisriippuvainen nuori mies. Aikuisina New Yorkiin muutettuaan pojat tapaavat Robin Wright Pennin esittämän vanhemman hippinaisen, joka sotkee parin keskinäisen suhteen. Molempia esittää kolme lahjakasta näyttelijä lapsesta teiniksi ja aikuiseksi, jotka kaikki onnistuvat tuomaan johdonmukaisen oloiseen kasvuun jotain omaansa. Colin Farrell tekee melkeinpä parhaan roolinsa aikuisena Bobbyna, ilmaisten eleillä ja kasvoillaan kaiken olennaisen. Kolmen hyvin erilaisen toisiaan rakastavan ihmisen tarina on piristävä tapaus teeskentelemättömän pienimuotoisella tavallaan. Hyvin näytelty, todentuntuinen ja jopa viisas.

Nykyjenkki-indie-elokuvan ruumiillistuma Thumbsucker toimii, koska aiemmin musiikkivideoita tehnyt ohjaaja-kirjoittaja Mike Mills ymmärtää hyvin kuvaamiensa nuorten eristäytyneisyyden tunteen, eikä tee päähenkilön peukalonimemisestä halpaa tai helppoa komediaa. Elokuvan hahmot suhtautuvat asiaan vakavana ongelmana, eikä katsojalle tarjota mahdollisuuksia nauraa Lou Puccin hienosti esittämän nuorukaisen stressinpurkusyndroomalle. Etsiessään keinoa päästä eroon tavastaan Pucci päätyy kokeilemaan kaikenlaisia näennäisratkaisuja hypnoosista lääkkeisiin, ymmärtämättä vain korvaavansa yhden ongelman toisella. Tätä näkökulmaa lukuun ottamatta Thumbsucker ei juuri erotu edukseen viime vuosina nähdyistä amerikkalaisista syrjäytyneiden nuorien arjen vaikeutta puivista draamakomedioista. Thumbsucker pujahtaa helposti samaan lokeroon kuin esimerkiksi Ghost World, Igby Goes Down tai Donnie Darko (ilman yliluonnollisia ilmiöitä luonnollisesti), eikä Millsin taipuvaisuus suodattaa lähes kaikki tapahtumat sielukkaan akustisen pop-musiikin kautta ainakaan vähennä vaikutelmaa. Thumbsucker on silti ehdottomasti katsomisen arvoinen, sillä se käsittelee oikeita ihmisiä ja oikeita ongelmia toteavan humoristisella otteella. Sivuosista löytyy mm. Vincent D'Onofrio, Tilda Swinton sekä Keanu Reeves, joka voisi new age -hammaslääkärin roolissaan jo melkein esittää kasvanutta versiota Bill and Ted -sekoilujen hahmostaan.

Illan viimeisenä elokuva on kovasti odottamani A Bittersweet Life, kaksi vuotta sitten festareilla nähdyn A Tale of Two Sistersin ohjaajan Kim Jee-woonin uusi elokuva. Enemmän katkera kuin suloinen tapaus alkaakin lupaavasti luksushotellin "ongelmanratkaisijana" toimivan päähenkilö Sunwoon (Lee Byung-hun) saadessa kutsun heittää öykkäröivä vierasjoukko ulos talosta. Sen Sunwoo tekeekin, ja räjähtävästi, hakaten sakin henkihieveriin napakasti ohjatussa, brutaalissa kohtauksessa. Varsinainen juoni käynnistyy Sunwoon pomon Kangin pyytäessä tätä vahtimaan nuorta tyttöystäväänsä kolmen päivän ajan. Jos tyttö on uskoton, on hänet sekä rakastaja tapettava.

Sen enempää juonesta kertomatta (kaikki tosin arvannevat mihin suuntaan tapahtumat lähtevät kulkemaan...), Sunwoo on totellut Kangia ehdottomasti seitsemän vuotta. Kang suhtautuu luottomieheensä kuin koiraan - ja jos koira ei tottele, on sitä rankaistava. Ihminen vaan ei ole liekaansa tyytyväiseksi koulittu koira, ainakaan tietyn pisteen jälkeen...

A Bittersweet Life ei ole visuaalisesti yhtä kiehtova kuin A Tale of Two Sisters, mutta kuitenkin näyttävästi kuvattu. Ansiot jäävät valitettavasti siihen, sillä mitä pitemmälle elokuva etenee, sitä laimeammaksi se muuttuu. Dynaamista ja intensiivistä kohtausta, jossa Sunwoo yrittää paeta noin kymmenpäiseltä joukolta aseenaan palava puunkarahka, lukuun ottamatta Kim ei tavoita mustan komediallisella räiskintätappelukostomyräkällään erityisen olennaisia tunnelmia. Erityisesti venäläisten asekauppiaiden ympärillä pyörivä jakso kestää loputtoman kauan lisäämättä elokuvaan oikeastaan yhtään mitään. Päähenkilö muuttuu lopussa aika lailla kuolemattomaksi yli-ihmiseksi vailla mitään näennäistä syytä, eikä tilanteen käsittely ota tästä näennäisestä voittamattomuudesta mitään sen kummempaa irti. Loppu venyy venymistään ja lipsahtaa parodian puolelle, tahallisesti vai tahattomasti on vaikea sanoa. Kuvitelkaa Oldboy vailla sisältöä, juonta, kerronnallista draivia tai karismaattista pääosasuoritusta ja olette lähellä.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10