Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa -päiväkirja '05
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Lauantai 17.9

Lauantaina teen virheen ja aloitan päivän Maximissa sinänsä hyvältä kuulostavalla, ranskalaisen uuden aallon estetiikalla leikkivällä Á tout de suitella (Right Now). 16-millisellä rakeisella kuvalla varustettu mustavalkoelokuva kertoo 19-vuotiaan taideopiskelijatyttösen Lilin (Isild Le Besco) elämän mullistavasta kohtaamisesta parikymppisen rikollisen kanssa. Kyseinen herra, johon Lili ihastuu päätä pahkaa, ryöstää kaverinsa kanssa pankin ja pääsee vain yhden heistä kanssa hengissä pakoon - rahojen kera. Lili päästää rosvot vanhempiensa taloon ja päättää paeta yhdessä heidän kanssaan. Tähän asti elokuva on pinnistellyt kiinnostavuuden paremmalla puolella, mutta valahtaa äkkiä melko banaalille tasolle. Joukkion (toisen ryöstäjän tyttöystävä tulee myös mukaan) päästessä kiertämään Eurooppaa, alkaa elokuva vaikuttaa kunnianosoituksen tai kerrontamuodon uudelleen herättämisen sijaan uuden aallon estetiikan pinnallisesti kerrontaansa siirtävältä matkailumainokselta. Sääli sinänsä, sillä Le Bescon surumielisessä katseessa on uskottavaa kaihoa ja roolisuoritus pysyy koko ajan elokuvan kantavana voimana hahmon ja käsikirjoituksen latteudesta huolimatta.

Tämän jälkeen tarvitsen pölkkypäistä toimintaa, eikä sitä tarvitse Rexissä pyörivää Appleseedia kauempaa hakeakaan. Heti elokuvan alussa tappajarobotti puristaa miehen pään murskaksi kuin ylikypsän tomaatin ja totean hiljaa mielessäni: "Juuri tätä tarvitsinkin". Illuusio kuitenkin murskataan jo noin viiden minuutin jälkeen, eikä GitS 2:n ohella toinen ohjelmistoon kuuluva Masamune Shirown mangaan perustuva teos onnistu vakuuttamaan edellisenkään vertaa. Appleseed on aivokuollut elokuva, jonka tietokoneella luotu animaatioilme on yhtä eloisa ja fantastinen kuin keskiverto lelumainos. Ihmishahmojen iho kiiltää kuin mannekiineilla ja kuolleiden lasisilmien hytkyessä edestakaisin silmäkuoppien onkaloissa, on ensireaktio paeta tästä muovisesta utopiasta elävään todellisuuteen. Päähenkilöiden persoonallisuudet ovat kokeneet keskenmenon, eikä tavallisen naisen ja kyborgiksi itsensä muuttaneen miehen traagissävytteiseksi tarkoitetussa suhteessa ole mitään kiinnostavaa. Kestin kuitenkin Rambo-barbin ja Terminaattori-Kenin seikkailut loppuun saakka, syystä jota on vaikea perustella itsellenikään. Appleseed on pystyyn kuollut elokuvatus, vailla eloa, sielua, omaperäisyyttä tai edes jännittävästi toteutettuja toimintajaksoja. Räiskeen keskellä on vaikea muistaa, kuka minkin robottiasun sisällä lentelee ja miksi hänestä pitäisi välittää. Appleseed - istuta mieluummin pihallesi omenansiemen ja seuraa sen kasvua 102 minuutin ajan, se on takuuvarmasti jännittävämpää ja saatpahan samalla vähän raitista ilmaa.

Tästä katastrofista raahaudun taas takaisin Maximiin, Oliver Stone kun on epäonnistuessaankin takuuvarmasti kiinnostava tapaus. Parin vuoden takaiselle Castro-henkilökuvalle Comandante jatkoa muodostava Looking for Fidel on kuitenkin kaikkea muuta kuin epäonnistuminen, ja sen niin muodoltaan kuin sisällöltäänkin hyperaktiivista kerrontaa on vaikea seurata pomppimatta itsekin paikallaan. Stone tykittää jatkuvasti liikkeessä olevalla käsivarakameralla kuvatussa elokuvassa informaatiota melkein samalla tahdilla kuin salamaleikkauksiaan. Hieman haastavaa katsottavaa elokuvasta tekee se, että Stone ei juuri vaivaudu pohjustamaan esittämiään asioita, vaan olettaa katsojan olevan itsensä kanssa samalla viivalla Amerikan ja Kuuban maailmanpolitiikan sekä historian suhteen. Myönnän toisinaan olleeni pihalla kuin itsensäpaljastaja faktojen ja propagandan pyörteessä, mutta Looking for Fidel oli silti erittäin vaikuttava ja hämmentävä katselukokemus. Hämmentävä siksi, että Stonen pääsy kasvokkain Castron kanssa toistamiseen on jo melko lailla uskomatonta, mutta ohjaajan kyseenalaistaessa suorin sanoin monia diktaattorin ratkaisuja ja menettelytapoja, on ällistysmittari huipussaan. Castro on haastatteluissa selvästi puolustuskannalla, oli kyse sitten sortovallasta Kuubassa tai maan vertailusta Amerikkaan. George Bush saa viimeaikaisten toimiensa kanssa oman osansa piikittelystä, mutta Stone ei kaihda Castron suoraa haastamista esimerkiksi tämän suhteesta poliittisiin toisinajattelijoihin.

Looking for Fidel jää lopulta ilman mitään varsinaista punaista lankaa, mutta on siitä huolimatta kiehtova, energinen sekä ainutlaatuinen katsaus yhteen modernin maailman suureen vaikuttajahahmoon. Pirullisen terävästä Stonesta saisi todennäköisesti hyvän tutkivan journalistin, mikäli hän koskaan kyllästyy elokuvien ohjaamiseen.

Huh. Kolme elokuvaa takana ja luvassa ansaittu puolentoista tunnin tauko. Toisinaan ruokailu tuntuu kaukaiselta haaveelta festariaikataulujen yhdistyessä omaan kyltymättömään tyhmyyteen, mutta ainakin tänään poikkeustapaus onnistuu. Hyvän aterian jälkeen seuraa tapahtuman toiseksi eniten odottamani elokuva; Hayao Miyazakin ihastuttava uusi elokuva Liikkuva linna, josta ei tässä sen enempää.

Ja kas, takaisin Maximiin. Espanjalainen draamakomedia Astronautas on elokuva, josta Kim Jee-woon voisi ottaa hieman oppia: aihepiiri on rajattu, eikä esikoisohjaaja Santi Amodeo teeskentele teoksen kertovan mistään muusta, saati pitkitä sitä yli sietokyvyn. 86-minuuttinen Astronautas kertoo huumeriippuvuudestaan eroon pyrkivästä Daniel-taiteilijasta, joka laadittuaan itselleen kymmenen askeleen ohjelman kohtaa entisen naapurinsa 15-vuotiaan pikkusiskon Lauran. Keski-ikää uhkaavasti lähestyvä itsepäinen ja äkillisiin raivokohtauksiin taipuvainen mies löytää odottamattoman vastineen itselleen epätavallisesta nuoresta tytöstä, joka ei anna kenenkään sanella elämäänsä. Danielin sääntöjä surrealistisilla leikeanimaatioilla kuvittava Astronautas on sympaattinen pieni elokuva, jonka uskottavat hahmot, vankan pohjan omaavat absurdit tilanteet ja hyvin rullaava kerronta pitävät käynnissä alusta loppuun. Ei mitään ikimuistoista, mutta ei mitään kiusallistakaan.

Yksi askel eteen, kaksi taaksepäin. Enkä tällä viittaa Maxim-Rex-reissailuihini, vaan Kim Ki-dukin uuteen elokuvaan. The Bow saattaisi olla lupaava tapaus, mikäli ei ole aiemmin tutustunut ohjaajan tuotantoon. Vanha mies asuu veneessään keskellä merta ja tuo sinne maksua vastaan ihmisiä kalastamaan. Hänen elinkumppaninsa on 16-vuotias tyttö, jonka ukko aikoo naida heti tämän täytettyä 17 - ruksien päivä kalenterista juhlahetken koittoa odotellessaan. Kumpikaan ei puhu mitään. Elokuva ei ole aivan yhtä toivoton kuin Esko Javanainen antaa arvostelussaan ymmärtää, mutta lähestulkoon vailla pelastavia piirteitä. The Bow tuntuu kuluneelta pastissilta Kimin teemoista ja tyylistä, eikä ilmaise mitään uutta (toisin kuin miehen toinen uutuus Rautakolmonen). Mikäli elokuva kestäisi 10 minuuttia ja olisi jonkun toisen tekemä, voisi sitä pitää jopa nerokkaana parodiana ylistetyn etelä-korealaisen ohjaajan tuotannosta. Tällaisena elokuva on taiteellinen umpikuja, varsinainen Saari Light.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10