Sunnuntai 18.9
Sunnuntai alkaa lauantaita paremmin pienimuotoisella sekä sympaattisen omintakeisella Yoshino's Barbershopilla. Naoko Ogigamin kirjoittama ja ohjaama pikkupoikien kasvutarina sisältää kaikkea, mistä kyyninen elokuvafriikki varoitti: se on sydämellinen, naiivi, teemoiltaan ilmeinen ja päähenkilöt ovat lapsia. Ogigami saa kuitenkin yllättävän paljon irti nuoresta näyttelijäkaartistaan ja elokuvan sisällön yksinkertaisuus ei ala rassaamaan ennen pariakymmentä viimeistä minuuttia. Pieneen vuorten ympäröimään kaupunkiin sijoittava elokuva pyörii parturiliikkeen ympärillä, jossa kaikki kaupungin poikalapset joutuvat leikkauttamaan itselleen samanlaisen pottakampauksen. Kouluun eräänä päivänä ilmestyvällä uudella pojalla on kuitenkin erilainen kampaus, joka sohaisee yhteisön muurahaispesää ja herättää lapset kyseenalaistamaan perinteitä ja aikuisten näennäisesti järjettömiä sääntöjä.
Idyllisestä pienkylästä keskelle CGI-suurkaupunkia; ylistetyn sarjakuvataiteilija Enki Bilalin omista töistään muokkaama Immortel: ad vitam olisi ollut saatavilla dvd:nä jo pitemmän aikaa, mutta päätin odottaa teatteriesitystä paljon puhutun visuaalisen loiston toivossa. En itse ole Bilalin sarjakuvien ylin ystävä, teknisesti taitavia vaikka toki ovatkin. Bilalin jäljessä on samaa staattista elottomuutta ja yhden muotin mukaan piirrettyjä ihmishahmoja kuin Milo Manaran seksiseikkailuissa. Elokuvaksi siirrettynä ja osin jopa oikeilla ihmisillä kansoitettuna Bilalin visiot sen sijaan vakuuttavat huomattavasti paremmin, vaikka juoni onkin yhtä pseudomystistä hölynpölyä. Merkillisin piirre Immortelissa on osan ihmishahmoista luominen kokonaan tietokoneella ilman mitään näennäistä syytä. Hahmot erottuvat räikeästi oikeista näyttelijöistä, eikä voi kuin kummastella herra Bilalin aivojen mutkaisia sokkeloita. Outoa kyllä, ratkaisu ei silti häiritse aivan niin paljon kuin voisi kuvitella; elokuvan vaihtoehtoinen New York, sen loputtomat harmaan sävyt ja mytologisten sekä selittämättömien hahmojen virta takaavat teoksen maailman niin omaksi todellisuudekseen, että CGI-kammotukset on helpompi hyväksyä lähes luontevaksi osaksi tarinaa. Visuaalisesti Immortel onkin sitten (etenkin isolta kankaalta nähtynä) suorastaan tolkuttoman komea ja Bilalin hourupäisyydet siinä määrin kiehtovia, että elokuvan olemassaolosta voi olla vain iloinen. Tällaisen kaman rahoittaminen näin suurella mittakaavalla on ihailtavan kaistapäistä. Ei kuitenkaan suositella ensitreffeille äärifeministin kanssa, ellei välttämättä omaa tarvetta selittää miksi nainen ihastuu raiskaajaansa...
Tässä välissä keho ilmoittaa aivoille ravinnontarpeesta, mutta ikävä kyllä aivot ovat jo laatineet muuta ohjelmaa. Punk: Attitude on juuri sitä mitä nimi lupaa - katsaus punk-asenteen kehitykseen sekä eri ilmenemismuotoihin ja punk-rockin suuriin vaikuttajanimiin. Itse elokuvasta olen suurin piirtein samaa mieltä kuin arvon monsieur Tohka, joten en puutu sisältöön sen enempää. Punkista tietämättömälle (lue: tämän kirjoittajalle) elokuva toimii kuitenkin hyvänä yleissivistyspakettina ja paras asia mitä sen puolesta voi sanoa on, että teoksen nähtyään tulee tarve mennä heittämään tiiliskivi eduskuntatalon ikkunasta sisään.
90-luvun alun amerikkalaisessa independent-elokuvassa omaksi osiokseen muovautuneen New Queer Cineman päänimiin lukeutunut Gregg Araki jatkaa epäkorrektin omaperäisellä linjallaan uudessa elokuvassaan Mysterious Skin, jossa paneudutaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön psyykkisiin vaikutuksiin kahden pojan kokemusten kautta. Toinen sulkee seksin kokonaan elämästään ja kuvittelee kauheuksien tilalle ufokokemuksia, toinen taas päätyy ylikorostamaan seksuaalisuuttaan ja huoraa halki koko pikkukaupungin himokkaan miespopulaation. Elokuva on raju, koskettava, hauska, erittäin omaperäinen ja täynnä hyviä havaintoja ihmisyydestä.
Ja koska hömppäkiintiö ei ole vielä lähellekään täynnä, on aika mennä töllöttämään House of Furya, eli Spy Kids goes Hong Kong. Anthony Wongin esittämä perheenpää haikailee kuollutta vaimoaan ja kyllästyttää sekä nolostuttaa kaksi teini-ikäistä lastaan turisemalla loputtomia kertomuksia vuosistaan kung fu-taitoisena superagenttina. Tarinat vain sattuvat olemaan totta ja kun vanha vihollinen ilmestyy kokovartalohalvaantuneena kostamaan, joutuvat nuoret paitsi pelastamaan isänsä, myös arvioimaan tämän uudelleen. Elokuva on umpiälyvapaa, eikä sitä kestäisi varmaankaan toista kertaa katsoa. Tästä huolimatta aika kuluu tapauksen parissa melko sutjakkaasti, Yuen Woo-pingin koreografioimissa tappeluissa on energiaa ja pääpahis on paikoitellen varsin riemastuttavalla tavalla yliampuva riehuessaan pyörätuolissaan.
Illan viimeisenä saa toimia James Tobackin When Will I Be Loved. Tobackin aiemman tuotannon näkeminen rajoittuu kohdallani pelkästään rotuteemaa improvisaatioon nojaten käsittelevään Black & Whiteen, joka jäi melko alikehittyneeksi kokonaisuudeksi hyvistä näyttelijöistä huolimatta. When Will I Be Loved on kuitenkin huomattavasti eheämpi ja täyteläisempi tapaus, joka yllätti paitsi toimivuudellaan, myös Neve Campbellin oikeasti pätevällä näyttelijäsuorituksella. Seksin, kontrollin ja neuvottelun (eli paskan jauhamisen) ympärillä pyörivä elokuva etenee kuin musiikki, vuorotellen hahmojen, sävyn ja teemojen virtaavassa kokonaisuudessa. Kaikki yrittävät kusettaa kaikkia, ainakin jollain tapaa. Teksti on mukavan nokkelaa ja epäkorrektia, ja Toback pitää intensiteetin komeasti yllä koko tiiviin elokuvan keston ajan.
kommentit
» siirry kommentoimaan artikkelia ja/tai elokuvia