Sunnuntai 18.9
Sunnuntai alkaa lauantaita paremmin pienimuotoisella sekä sympaattisen
omintakeisella Yoshino's Barbershopilla. Naoko Ogigamin
kirjoittama ja ohjaama pikkupoikien kasvutarina sisältää kaikkea, mistä
kyyninen elokuvafriikki varoitti: se on sydämellinen, naiivi, teemoiltaan
ilmeinen ja päähenkilöt ovat lapsia. Ogigami saa kuitenkin yllättävän
paljon irti nuoresta näyttelijäkaartistaan ja elokuvan sisällön yksinkertaisuus
ei ala rassaamaan ennen pariakymmentä viimeistä minuuttia. Pieneen vuorten
ympäröimään kaupunkiin sijoittava elokuva pyörii parturiliikkeen ympärillä,
jossa kaikki kaupungin poikalapset joutuvat leikkauttamaan itselleen
samanlaisen pottakampauksen. Kouluun eräänä päivänä ilmestyvällä uudella
pojalla on kuitenkin erilainen kampaus, joka sohaisee yhteisön muurahaispesää
ja herättää lapset kyseenalaistamaan perinteitä ja aikuisten näennäisesti
järjettömiä sääntöjä.
Idyllisestä pienkylästä keskelle CGI-suurkaupunkia; ylistetyn
sarjakuvataiteilija Enki Bilalin omista töistään muokkaama
Immortel: ad vitam olisi ollut saatavilla dvd:nä jo pitemmän aikaa,
mutta päätin odottaa teatteriesitystä paljon puhutun visuaalisen loiston
toivossa. En itse ole Bilalin sarjakuvien ylin ystävä, teknisesti
taitavia vaikka toki ovatkin. Bilalin jäljessä on samaa staattista
elottomuutta ja yhden muotin mukaan piirrettyjä ihmishahmoja kuin
Milo Manaran seksiseikkailuissa. Elokuvaksi siirrettynä ja osin jopa
oikeilla ihmisillä kansoitettuna Bilalin visiot sen sijaan vakuuttavat
huomattavasti paremmin, vaikka juoni onkin yhtä pseudomystistä hölynpölyä.
Merkillisin piirre Immortelissa on osan ihmishahmoista luominen kokonaan
tietokoneella ilman mitään näennäistä syytä. Hahmot erottuvat räikeästi
oikeista näyttelijöistä, eikä voi kuin kummastella herra Bilalin aivojen
mutkaisia sokkeloita. Outoa kyllä, ratkaisu ei silti häiritse aivan niin paljon
kuin voisi kuvitella; elokuvan vaihtoehtoinen New York, sen loputtomat harmaan
sävyt ja mytologisten sekä selittämättömien hahmojen virta takaavat teoksen
maailman niin omaksi todellisuudekseen, että CGI-kammotukset on helpompi
hyväksyä lähes luontevaksi osaksi tarinaa. Visuaalisesti Immortel onkin
sitten (etenkin isolta kankaalta nähtynä) suorastaan tolkuttoman komea ja
Bilalin hourupäisyydet siinä määrin kiehtovia, että elokuvan
olemassaolosta voi olla vain iloinen. Tällaisen kaman rahoittaminen näin
suurella mittakaavalla on ihailtavan kaistapäistä. Ei kuitenkaan suositella
ensitreffeille äärifeministin kanssa, ellei välttämättä omaa tarvetta selittää
miksi nainen ihastuu raiskaajaansa...
Tässä välissä keho ilmoittaa aivoille ravinnontarpeesta, mutta ikävä kyllä aivot ovat jo laatineet muuta ohjelmaa. Punk: Attitude on juuri sitä mitä nimi lupaa - katsaus punk-asenteen kehitykseen sekä eri ilmenemismuotoihin ja punk-rockin suuriin vaikuttajanimiin. Itse elokuvasta olen suurin piirtein samaa mieltä kuin arvon monsieur Tohka, joten en puutu sisältöön sen enempää. Punkista tietämättömälle (lue: tämän kirjoittajalle) elokuva toimii kuitenkin hyvänä yleissivistyspakettina ja paras asia mitä sen puolesta voi sanoa on, että teoksen nähtyään tulee tarve mennä heittämään tiiliskivi eduskuntatalon ikkunasta sisään.
90-luvun alun amerikkalaisessa independent-elokuvassa omaksi osiokseen
muovautuneen New Queer Cineman päänimiin lukeutunut Gregg Araki jatkaa
epäkorrektin omaperäisellä linjallaan uudessa elokuvassaan
Mysterious Skin, jossa paneudutaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön
psyykkisiin vaikutuksiin kahden pojan kokemusten kautta. Toinen sulkee seksin
kokonaan elämästään ja kuvittelee kauheuksien tilalle ufokokemuksia, toinen
taas päätyy ylikorostamaan seksuaalisuuttaan ja huoraa halki koko
pikkukaupungin himokkaan miespopulaation. Elokuva on raju, koskettava, hauska,
erittäin omaperäinen ja täynnä hyviä havaintoja ihmisyydestä.
Ja koska hömppäkiintiö ei ole vielä lähellekään täynnä, on aika mennä
töllöttämään House of Furya, eli Spy Kids goes Hong Kong.
Anthony Wongin esittämä perheenpää haikailee kuollutta vaimoaan ja
kyllästyttää sekä nolostuttaa kaksi teini-ikäistä lastaan turisemalla
loputtomia kertomuksia vuosistaan kung fu-taitoisena superagenttina. Tarinat
vain sattuvat olemaan totta ja kun vanha vihollinen ilmestyy
kokovartalohalvaantuneena kostamaan, joutuvat nuoret paitsi pelastamaan isänsä,
myös arvioimaan tämän uudelleen. Elokuva on umpiälyvapaa, eikä sitä kestäisi
varmaankaan toista kertaa katsoa. Tästä huolimatta aika kuluu tapauksen parissa
melko sutjakkaasti, Yuen Woo-pingin koreografioimissa tappeluissa on
energiaa ja pääpahis on paikoitellen varsin riemastuttavalla tavalla yliampuva
riehuessaan pyörätuolissaan.
Illan viimeisenä saa toimia James Tobackin When Will I Be Loved.
Tobackin aiemman tuotannon näkeminen rajoittuu kohdallani pelkästään
rotuteemaa improvisaatioon nojaten käsittelevään Black & Whiteen, joka
jäi melko alikehittyneeksi kokonaisuudeksi hyvistä näyttelijöistä huolimatta.
When Will I Be Loved on kuitenkin huomattavasti eheämpi ja täyteläisempi
tapaus, joka yllätti paitsi toimivuudellaan, myös Neve Campbellin
oikeasti pätevällä näyttelijäsuorituksella. Seksin, kontrollin ja neuvottelun
(eli paskan jauhamisen) ympärillä pyörivä elokuva etenee kuin musiikki,
vuorotellen hahmojen, sävyn ja teemojen virtaavassa kokonaisuudessa. Kaikki
yrittävät kusettaa kaikkia, ainakin jollain tapaa. Teksti on mukavan nokkelaa
ja epäkorrektia, ja Toback pitää intensiteetin komeasti yllä koko
tiiviin elokuvan keston ajan.
kommentit
» siirry kommentoimaan artikkelia ja/tai elokuvia