Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa -päiväkirja '05
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

Keskiviikko 21.9

Tarkoituksena oli aloittaa päivä Satoshi Konin uudella elokuvalla Millenium Actress, mutta juuri ennen näytöksen alkua tuli ilmoitus, että printti on vailla tekstejä eikä niitä ole saapunut Mikkelistä. Niin, Mikkelistä. Ensimmäinen ajatus on kutakuinkin: perkele, eikä niiden toimituksen deadlinea voinut asettaa edelliselle päivälle? No, elokuvasta luvataan tekstitetty lisänäytös. Ulkoilmassa seisoskelu tuntuu oudolta, sillä asennoituminen kovasti odotetun elokuvan katseluun oli enemmän kuin vankka.

Luppoajan jälkeen Rexin kankaalle pärähtää todellinen testosteronissa ylikypsennetty annos bruckheimerismia - etelä-korealainen, tositapah- tumiin perustuva Silmido on kertomus kuolemaantuomituista vangeista, jotka armeija värvää "viiltämään Kim Il-sungin kurkun auki". Alkaa noin tunnin mittainen treenausjakso, jossa ei sadismia tai auringonlaskuja säästellä. Koska kyseessä on korealainen elokuva, saavuttaa sadismi tietysti ihan omat mittasuhteensa. Huvittavin piirre on jatkuvasti taustalla soiva, suoraan Hans Zimmerin Crimson Tide ja The Rock -soundtrackeilta revitty jytisevä paisuttelumusiikki. Käsittämättömän pateettisen patriotismin yksinkertaistavan yliampuvaan bruckheimer-estetiikkaan yhdistävä Silmido ylittää etelä-korealaisen elokuvan jo muutenkin omissa sfääreissään pursuilevan korostetun maskuliinisuuden tähänastiset rajat ja räjäyttää tiensä veren, hien ja tuskan sävyttämillä uskollisuusjulistuksillaan ynnä kansallislauluillaan suoraan keskelle katsojan nauruhermokeskuksen ydintä. Näin siis ensimmäisen tunnin aikana, sitä seuraavat tunti 15 minuuttia luulisi ajavan jo riehakkaimmankin alfauroksen tylsistyksen aiheuttamiin kouristuksiin. Silmido on kuitenkin ollut kotimaassaan ennen näkemätön jymymenestys, joten ei koskaan pidä aliarvioida kansallismielen kuplintaa keskivertomiehen aivokuoressa. Ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että oikean tapauksen osalliset olisivat ansainneet jotain muuta, kuin yksipuolisen patrioottista pullistelua. Suositellaan katsottavaksi tukevan annoksen kaljaa kanssa, mahdollisesti kuntosalilla, mutta kuitenkin vähintään miehekkäästi punnertaen.

Samassa salissa alkaa seuraavaksi kauan odottamani Todd Solondzin uutuus, Palindromes. Totaalisesti loppuunmyyty näytös on festaritunnelmaa parhaimmillaan, vaikka osa elääkin taas merkillisessä kuplauniversumissa, jossa ihan kaikki on hauskaa. Palindromes on kyllä välillä suorastaan pöyristyttävän hauska, mutta rajansa kaikella jälleen kerran.

Solondzin kyyninen riemastuttavuus saa tehdä tilaa keskinkertaiselle kauhupökäleelle, joka ei ole aivan toivoton kaikilta osin, mutta onnistuu typerryttävällä ilmeisyydellään ajamaan rauhallisen miehen irrationaalisen raivon partaalle. Kyseessä siis Spider Forest, jossa kaikki on niin selvää, ettei sitä edes näe kaiken väännetyn rautalangan takaa. Tarina on tuhanteen kertaa nähty, eikä sen käsittely osoittaudu piirun vertaa kiehtovaksi. Elokuvan alkukuva huokuu salaperäisyyttä ja mystinen metsä olisi erittäin lupaava miljöö, mutta ohjaaja-kirjoittaja Song Il-gon ei löydä tietään läpi jaanaavan labyrinttinsa. Nimessä esiintyvät hämähäkit näyttelevät myös kovin pikkuruisen mitätöntä osaa tapahtumista, ja mikä pahinta, kauhuelokuva ei ole lainkaan pelottava. Elokuvan edettyä viisi minuuttia on lopputulos jo itsestään selvä. Spider Forest on vähän kuin katsoisi keskivertoa Columbo-jaksoa vailla huumoriaspektia. Jos olette nähneet enemmän kuin 10 kauhuelokuvaa elämänne aikana, välttäkää tai katukaa.

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10