Perjantai 23.9.
Vain yksi elokuva muuten mallasjuoman sisäistämiselle omistettuna päivänä. George Michael: A Different Story on outo yhdistelmä suorasukaisuutta kohteensa kautta ja sentimentaalisuutta tekijöiden puolelta. Henkilökuvana George Michaelista dokumentti toimii sinänsä hyvin, etenkin kun päähenkilö on enemmän kuin valmis puhumaan väistelemättä elämästään ja tunteistaan. Dokumenttina tuotos jää kuitenkin auttamattoman keskinkertaiseksi pohjustuksen ja kontekstin totaalisen puutteen johdosta. George Michaelista sen kummempaa tietämätön ihminen ei saa selkoa, minä vuonna mikin juttu tapahtui ja kuka kulloinkin aukoo suutaan siitä. Ei olisi ollut iso vaiva livauttaa pari vuosilukua ja selittävää tekstiä edes sinne tänne halki elokuvan. Onneksi kuitenkin Michael itse on varsin teeskentelemättömän oloinen ja kiinnostava sisintään purkaessaan. Saamastaan huomiosta jossain määrin huvittunut introvertti paljastuu nokkelaksi ja itseironiseksi ihmiseksi, eivätkä lähipiirin latteat kehut onnistu torpedoimaan koko teosta. Hauskimman hetken saa Oasiksen Noel Gallagher lyhyellä kommentillaan.
Osaltani festivaali päättyi tähän, mutta liitän loppuun vielä kommentit kahdesta jo ennakkoon näkemästäni elokuvasta, Kiss Kiss, Bang Bang sekä 4. Reteällä huumorilla varustetuista toimintakäsikirjoituksistaan (mm. The Last Boy Scout, The Long Kiss Goodnight) tunnettu Shane Black on saanut tarpeekseen ohjaajien visioista tekstiensä suhteen ja toteuttanut omansa. Runsaasti epäkorrektia komediaa sisältävä Kiss Kiss, Bang Bang onkin täyttä kasaritoimintakomediaa nykyään suosiossa olevalla postmodernilla itsetietoisuudella varustettuna.
Juonessa ei ole liiemmin järkeä, mutta meno pysyy lähes koko ajan sen verran letkeänä, ettei sellaista jää ainakaan pahemmin kaipaamaankaan. Sanailu, hahmot ja käänteet jatkavat Blackin aiemmasta tuotannosta tuttua linjaa, tosin tällä kertaa yliannostuksella itseironiaa ladattuna. Robert Downey Jr. esittää juonta pilkkaavaa kertojahahmoa ja Val Kilmer yksityisetsivää nimeltä Gay Perry. Black heittää peliin kaikki kerrontakikat takaumista niiden kommentointiin takaumina ja kompastuu pitkin matkaa muutaman kerran omaan nokkeluuteensa. Varsinaisia ongelmia tulee vastaan koskettaviksi tarkoitetuissa kohtauksissa, jotka herättävät roiman annoksen myötähäpeää ja akuutin tarpeen kelata elokuvaa taaksepäin ja aloittaa juttu uudestaan, mutta valitettavasti katsojalla ei ole samaa valtaa kuin kertojalla. Lopulta päähän ei jää edes kovin montaa irtovitsiä, mutta Downey ja Kilmer ovat hyvä pari, eikä ensimmäisen käsittämätön muutos pikkurikollisesta sankariksi ole esittäjän charmin vuoksi niin ärsyttävä kuin muuten saattaisi käydä.
4 on esikoisohjaaja Ilya Khrzhanovskyn ja radikaalikirjailija Vladimir Sorokinin (mm. kokonaan jonossa tapahtuva, pelkän dialogin voimalla etenevä Jono) absurdin huumorin, raastavan surun sekä massiivisen määrän viinaa yhteiskeitos. 4 alkaa kolmella päähenkilöllä, mutta keskittyy lopulta heistä vain yhteen. Baarissa tapaava huora-lihatehtailija-pianonvirittäjä-kolmikko valehtelee ensin toisilleen hillittömät kertomukset itsestään, ajautuen japanilaisesta viihde-elektroniikasta venäläiseen ihmiskloonaukseen. Huora, eli Marina (Mariia Vovchenko), matkaa seuraavana päivänä keskellä ei-mitään sijaitsevaan pikkuruiseen kotikyläänsä hautajaisiin. Kylässä ei enää asu muita kuin ikivanhoja mummoja, jotka elättävät itsensä kotikutoisia nukkeja myymällä. Hautajaisista muodostuu varsinainen koettelemus. 4 on rakenteeltaan merkillinen, välillä paikallaan junnaava, mutta lopulta melko palkitseva elokuva. Hautajaismenoissa juhlahumu yltyy sellaisille kierroksille, ettei heti uskoisikaan. Sorokinin teksti soljuu luontevasti absurdista traagiseen ja Khrzhanovsky kertoo neljästä kadulla makaavasta koirasta alkavan elokuvansa paikoin vimmalla, paikoin viipyilevästi, mutta koko ajan täydellä panostuksella. Ja jos olet aina halunnut nähdä elokuvan, jossa riettaat ja raihnaiset venäläismummot ryyppäävät kuin huomista ei olisi, ei sitä tarvitse enää etsiä.
Ja siinäpä se. Festarikuntoni oli selvästi laskenut, sillä näin seitsemän elokuvaa vähemmän kuin viime vuonna - johtuen totaalisesta rasituksesta viimeisenä viikonloppuna. Jo on aikoihin eletty, kun ei jaksa raahautua kotoa elokuvateatteriin. Osoituksena loogisuudestani tietysti päädyin sunnuntaina elokuvia paetessani videovuokraamoon, josta, yllätys yllätys, poimin mukaani elokuvan. Laiskuuteni vuoksi missasin myös Millenium Actressin teksteillä varustetun version sekä Anders Thomas Jensenin käsikirjoittaman Brothersin, mutta muuten ei voi valittaa. Joten: ohi on, ohi on, ja taas ensi vuonna uudestaan, onneksi tämä runsaudensarvi järjestetään vain kerran vuodessa.
kommentit
» siirry kommentoimaan artikkelia ja/tai elokuvia