Haastateltavana Harry Cleven Trouble-elokuvan pohjalta
Sain harvinaisen tilaisuuden haastatella kapinallista ohjaajaa
Harry Cleveniä. Mikä on hänen mielestään eurooppalaisen elokuvan
kohtalo?
Tarina on ollut ihmisten silta tuntemattomaan, toiveiden ja pelkojen varaan
punottu suuri pyrkimys nähdä ihmisen selviytymistä tästä päivästä, ongelmista
ja rajoitteista. Elokuva ja draama on aikamme vaikuttavinta tarinankerrontaa.
Verbaalis-visuaalinen tarinankerronta on nyt korvannut pitkälle pelkän
verbaalisen tarinankerronnan perinteen murskaavalla volyymilla. Ylikansalliset
kerrontagenret hallitsevat monelta osin ihmisten maailmankuvaa ja jopa
ihmiskuvaa.
Nykyään voidaan puhua selkeästi amerikkalaisesta ja eurooppalaisesta
tarinakerronnasta, niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti. Amerikkalainen
tarinankerronta keskittyy kokemisprosessin loppuunsaattamiseen, kun taas
eurooppalainen tarinankerronta voi ratkaisuiltaan olla prosessin käynnistämistä
katsojassa, katsojan vierailu jossakin ulottuvuudessa, tilassa, näkökulmassa ja
kamppailussa. Eurooppalaisessa tarinankerronnassa mikään ei ole lopullista,
mikään ei välttämättä muuttunut. Katsoja joutuu kokemaan jännitteellisen
todellisuuden eri näkökulmasta.
Amerikkalaisessa tarinankerronnassa tyyli ja sisältö on kuin yksi yhtälö.
Esimerkiksi kauhugenre pohjautuu rakenteellisesti melkein aina kauhukokemuksen
etäännyttämiseen, sen ulkoistamiseen katsojasta tarinakokemuksen lopuksi.
Eurooppalainen näkemys ei tätä tarvitse, vaan kauhun elementit voidaan jättää
paljaaksi ihmisen pimeän puolen esiintulemiseksi. Vapaa eurooppalainen
tarinankerronta ei eristä tarinaa kertomistekniikkojen konventioilla. Illuusion
tarkoituksena ei ole luoda erillistä saareketta viihdehetkelle vaan
dramaturginen illuusio on tarkoitettu tehostamaan muun muassa tiedostamista,
roolien käänteistämistä ja individuaatioprosessia.
Eurooppalaisessa tarinankerronnassa on mukana jungilainen ulottuvuus:
tunnustetaan prosessien jatkuvuus ja keskeneräisyys ihmisessä itsessään.
Helpoin tapa ymmärtää itseään ihmisenä ei ole julistettavan oikea tapa; ilman
oman "varjonsa", varjopuolensa tiedostamista ei voi olla persoonallista
eheytymistä. Kukaan ei voi ratkaista yksilön puolesta yksilön ongelmia.
Vaikka amerikkalainen tarinankerronta mainitaan usein yksilökeskeisen
kulttuurin ilmentymäksi, todellisuudessa se ilmentää hyvinkin arkaaista
rituaalitodellisuutta: rituaalikonventiot sankaritarinoissa ovat ikään kuin
yhteisön jäsenen puolesta ratkaistuja kaavoja ihmisen eksistentiaalisessa
olemuksessa. Tarinat ja ihmistyypit ovat kaavoitettuja ratkaisumalleja ja
rituaalisesti hyvän ja pahan rajan vetäviä yksilön puolesta. Yksilölle ei
ojenneta kontemplaatiota, pohdintaa omasta suhteesta hyvään ja pahaan vaan
vedotaan rituaaliseen selkeyteen eikä itseymmärryksen tärkeyteen.
Kävin mielenkiintoisen keskustelun ranskalaisen ohjaajan Harry Clevenin kanssa Espoo Cinén festivaalikahvilassa. Hyvin harvinainen tilaisuus jo senkin takia että ranskalaisia ohjaajia ei Suomessa usein nähdä mutta silti Cleven ei ollut suomalaisten toimittajien mielenkiinnon kohteena.
Harry Cleven: Tarinat eivät ole enää vastaanottajille vaan vastaanottajat ovat nyt
mediaa varten. Enää ei ratkaise sisältö vaan muoto.
Edessäni istuu rento kapinallinen. Hänellä on ranskalainen satoja vuosia vanha
kapinaidentiteetti yhdistettynä perinteiseen ranskalaiseen ylemmyydentuntoon ja
käsittämättömään itsetuntoon. Clevenille tarinankerronnan rikkauden
puolustaminen on jatkuvaa taistelua: hänestä on luontevaa kusettaa tuottajiaan
korkeampien arvojen tähden.
Arhi Kuittinen: Mitä ovat nämä arvot ohjaajalle, joka aikoo saada tulevaisuudessa
amerikkalaista rahaa tuotannoilleen, jotka ovat sataprosenttisesti
eurooppalaisia?
Tuottajat määrittelevät kohdeyleisön ja yleisön tarpeet oman mielikuvansa
mukaan ja muotivirtausten mukaan. On käynnissä ikuinen taistelu eurooppalaisen
tarinankerronnan ja amerikkalaisen tuotetun esteettisen teollisuuden välillä.
Muotivirtaukset ovat masinoituja operaatioita, usein kysyntä luodaan
tarjonnalle. Toivon, että tämä kulttuuri joutuu umpikujaan.
Voiko massakulttuuri murtua?
Tarinankerronta on aina ollut kertojakeskeistä. Kertoja on muokannut
itsensä kautta eheän tarinan, kokonaisuuden. Ohjaaja on nykyajan kertoja. Hän
voi saavuttaa hyvin laajan yleisön ja tässä tulee mukaan tuottajien harha
siitä, että yleisömäärä voisi määrittää tarinan laadun. Tuottajakeskeinen
tuotanto ei pyri eheään, persoonalliseen teokseen. Tuottajien luoma esteettinen
tarinankerronta ei pyri katsojan oivalluksiin vaan katsojan
turvallisuudentunteisiin. Kaikki on tällöin formaattikeskeistä.
Metafyysinen ulottuvuus suljetaan pois, demoneja voi ampua lyijykuulilla ja
paha eristetään ulkopuolelle.
Ihminen pystyy kommunikoimaan vain persoonan kanssa. Jos tarina ei ole
persoonan luoma, se on vain modulaarinen kokoelma komponentteja. Ihminen taas
ei ole koskaan vakio eikä muuttumaton. Ihmisten on ymmärrettävä, että sama
ihminen voi olla eri olosuhteissa erilainen käytökseltään. Aina paljastuu
jotakin. Ihmisten täytyy nähdä naamioiden taakse - sitä on poliittinen
aktiivisuus. Rehellisyyttä ja uskallusta. Elokuvat ovat simulaatioita
äärimmäisistä tilanteista ja auttavat meitä tasaamaan kokemuksia tämän maailman
äärimmäisistä kokemuksista.
Jokaisen meistä täytyy tutustua omaan Kainiin itsessämme.
Vapaus on tragedia, meissä jokaisessa on tragedian siemen ja jos kiellämme
sen, tragedian toteutumisen mahdollisuus lisääntyy huimasti. Ihminen pystyy
kokemaan eri jännitystiloja amerikkalaisenkin elokuvan kautta mutta hän ei saa
ehyttä eli persoonallista vuorovaikutuskokemusta kertojan kanssa koska
viihdetuotanto on vain kokoelma jännitystiloja.
Ihminen voi tuntea vuoristoradalla tuntemuksia mutta jos sitä verrataan
esimerkiksi tilanteeseen, jossa ihminen kuulee paljastuksia suvustaan, ei näitä
kokemuksia voi mitenkään verrata toisiinsa?
Amerikkalainen kulttuuri vie yksilön oman näkökulman, jotta ihmiset
voisivat vertailla kokemuksiaan elokuvasta ja jopa etukäteen. Elokuvien
markkinointi on kehitetty niin pitkälle, että katsoja tietää minkä tuotteen on
ostamassa. Kuluttajalle tarjotaan tietyn tyylistä ajanvietettä ja hän saa sitä
mitä tarjotaan.
Kuten McLuhan on todennut, ihmisille täytyy ensin markkinoida heidän
tarpeensa. Näinkö myös markkinoidaan pelkoja, odotuksia ja poliittisia
asenteita? Näkökulmia?
Tunteiden ohjaaminen tai voimakkuus ei minua kiinnosta, hämmennys voi olla
parasta mitä taideteos saa aikaiseksi. Todellisuus on siksi rikas, että ihminen
itse saa kokea kokemuksensa ja vaikutelmat ovat ainutlaatuisia silloin kuin ne
ovat aitoja. Haluan että teokseni herättävät vaikutelmia, tunteiden herääminen
on hieno sivutuote mutta en halua ohjailla ihmisiä varman päälle.
Amerikkalainen kulttuuri on tavallaan varmuustuote, selkeän uskon
markkinapaikka. Jos ihmisille voidaan markkinoida pelkoja, silloinhan heille
voidaan markkinoida toiveita?
Kyllä. Odotuksien ja ratkaisumallien markkinointi on kulttuurillemme
tuhoisaa. Minä haluan tarinan ilman muottia. Katsojan täytyy nähdä tarina
itsensä kautta. Vain tarinan vastaanottaja saa antaa merkitykset tapahtumille.
Minulle on tärkeää, että katsojilla olisi eri tulkintoja. Jos joku tulkitsee
jonkin henkilön vihaiseksi, joku voi tulkita pelästyneeksi. Helpot ratkaisut
eivät kuulu tähän elämään eivätkä siksi saisi kuulua tarinankerronnan uuteen
muotoon. Elokuva imitoi pitkälle elämää: on hetkiä, havaintoja, liikettä,
aistimuksia, rytmiä, sanatonta viestintää, vain sanallista viestintää,
seuraamuksia, vihjauksia, kaikkea mikä ei ole valmiina. Ihmisen olemassaolo on
keskeneräisyyden muutosta.
Jos elokuva tai kirja on formaattituote, on modulien välillä aina oletetut
syy-seuraussuhteet eikä tarinan vastaanottaja voi katsoa omin silmin. Tuote jää
elämän ulkopuolelle, vieraaksi ja vieraannuttajaksi?
Minua ei kiinnosta ratkaisu vaan kysymys ja ristiriidat. Jos katsoja
haluaa nähdä ratkaisun, hän saa nähdä.
Eurooppalaisen tarinankerronnan määrittely tapahtuu yksilön kautta. Grimmin
satuja kantaa aina päähenkilön trauma, mikä on äärettömän yksilöllistä,
yksilöllisyyteen vetoavaa ja yksilöllisyyden kautta maailman ilmiöiden
tarkastelua.
Elokuvissani on aina sanoma vaikkakaan ei ratkaisua sanomaan. Hyvän ja
pahan ongelma on oltava aina yksilön harteilla.
Ideologisissa yhteisöissä korostetaan, että ratkaisu ei ole millään tavoin
yksilöstä riippuvaa eikä yksilöön redusoitavaa.
Yksilöltä ei saa viedä ratkaisumentaliteettia. Jokaisen on kerrottava oma
tarinansa ja selitettävä ainakin itselleen omat ratkaisunsa. Ikuiseen tai
uuteen totuuteen vetoaminen on vaarallista. Ihmisyys on itse suurin arvoitus ja
mahtavin ratkaisu. Elokuvassani Trouble päähenkilö menettää vähitellen
otteen elämäänsä sitä mukaa kun hän haluaa selvittää menneisyytensä. Koska hän
etsii ratkaisua ja varmuutta menneisyydestään, hän menettää otteensa ainoaan
todelliseen elämäänsä, tämän hetken elämään.
kommentit
» siirry kommentoimaan artikkelia ja/tai elokuvia