Caroline Munro
Eurooppalaisen tarinankerronnan reunalla - haastattelussa: Harry Cleven
sivu: 1 · 2

Eurooppalaisen tarinankerronnan reunalla



Haastateltavana Harry Cleven Trouble-elokuvan pohjalta


Sain harvinaisen tilaisuuden haastatella kapinallista ohjaajaa Harry Cleveniä. Mikä on hänen mielestään eurooppalaisen elokuvan kohtalo?


Tarina on ollut ihmisten silta tuntemattomaan, toiveiden ja pelkojen varaan punottu suuri pyrkimys nähdä ihmisen selviytymistä tästä päivästä, ongelmista ja rajoitteista. Elokuva ja draama on aikamme vaikuttavinta tarinankerrontaa. Verbaalis-visuaalinen tarinankerronta on nyt korvannut pitkälle pelkän verbaalisen tarinankerronnan perinteen murskaavalla volyymilla. Ylikansalliset kerrontagenret hallitsevat monelta osin ihmisten maailmankuvaa ja jopa ihmiskuvaa.

Nykyään voidaan puhua selkeästi amerikkalaisesta ja eurooppalaisesta tarinakerronnasta, niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti. Amerikkalainen tarinankerronta keskittyy kokemisprosessin loppuunsaattamiseen, kun taas eurooppalainen tarinankerronta voi ratkaisuiltaan olla prosessin käynnistämistä katsojassa, katsojan vierailu jossakin ulottuvuudessa, tilassa, näkökulmassa ja kamppailussa. Eurooppalaisessa tarinankerronnassa mikään ei ole lopullista, mikään ei välttämättä muuttunut. Katsoja joutuu kokemaan jännitteellisen todellisuuden eri näkökulmasta.

Amerikkalaisessa tarinankerronnassa tyyli ja sisältö on kuin yksi yhtälö. Esimerkiksi kauhugenre pohjautuu rakenteellisesti melkein aina kauhukokemuksen etäännyttämiseen, sen ulkoistamiseen katsojasta tarinakokemuksen lopuksi. Eurooppalainen näkemys ei tätä tarvitse, vaan kauhun elementit voidaan jättää paljaaksi ihmisen pimeän puolen esiintulemiseksi. Vapaa eurooppalainen tarinankerronta ei eristä tarinaa kertomistekniikkojen konventioilla. Illuusion tarkoituksena ei ole luoda erillistä saareketta viihdehetkelle vaan dramaturginen illuusio on tarkoitettu tehostamaan muun muassa tiedostamista, roolien käänteistämistä ja individuaatioprosessia.

Eurooppalaisessa tarinankerronnassa on mukana jungilainen ulottuvuus: tunnustetaan prosessien jatkuvuus ja keskeneräisyys ihmisessä itsessään. Helpoin tapa ymmärtää itseään ihmisenä ei ole julistettavan oikea tapa; ilman oman "varjonsa", varjopuolensa tiedostamista ei voi olla persoonallista eheytymistä. Kukaan ei voi ratkaista yksilön puolesta yksilön ongelmia.

Vaikka amerikkalainen tarinankerronta mainitaan usein yksilökeskeisen kulttuurin ilmentymäksi, todellisuudessa se ilmentää hyvinkin arkaaista rituaalitodellisuutta: rituaalikonventiot sankaritarinoissa ovat ikään kuin yhteisön jäsenen puolesta ratkaistuja kaavoja ihmisen eksistentiaalisessa olemuksessa. Tarinat ja ihmistyypit ovat kaavoitettuja ratkaisumalleja ja rituaalisesti hyvän ja pahan rajan vetäviä yksilön puolesta. Yksilölle ei ojenneta kontemplaatiota, pohdintaa omasta suhteesta hyvään ja pahaan vaan vedotaan rituaaliseen selkeyteen eikä itseymmärryksen tärkeyteen.



Me olemme se, mitä meidän sanotaan olevan

Kävin mielenkiintoisen keskustelun ranskalaisen ohjaajan Harry Clevenin kanssa Espoo Cinén festivaalikahvilassa. Hyvin harvinainen tilaisuus jo senkin takia että ranskalaisia ohjaajia ei Suomessa usein nähdä mutta silti Cleven ei ollut suomalaisten toimittajien mielenkiinnon kohteena.


Harry Cleven: Tarinat eivät ole enää vastaanottajille vaan vastaanottajat ovat nyt mediaa varten. Enää ei ratkaise sisältö vaan muoto.

Edessäni istuu rento kapinallinen. Hänellä on ranskalainen satoja vuosia vanha kapinaidentiteetti yhdistettynä perinteiseen ranskalaiseen ylemmyydentuntoon ja käsittämättömään itsetuntoon. Clevenille tarinankerronnan rikkauden puolustaminen on jatkuvaa taistelua: hänestä on luontevaa kusettaa tuottajiaan korkeampien arvojen tähden.


Arhi Kuittinen: Mitä ovat nämä arvot ohjaajalle, joka aikoo saada tulevaisuudessa amerikkalaista rahaa tuotannoilleen, jotka ovat sataprosenttisesti eurooppalaisia?
Tuottajat määrittelevät kohdeyleisön ja yleisön tarpeet oman mielikuvansa mukaan ja muotivirtausten mukaan. On käynnissä ikuinen taistelu eurooppalaisen tarinankerronnan ja amerikkalaisen tuotetun esteettisen teollisuuden välillä. Muotivirtaukset ovat masinoituja operaatioita, usein kysyntä luodaan tarjonnalle. Toivon, että tämä kulttuuri joutuu umpikujaan.
Voiko massakulttuuri murtua?
Tarinankerronta on aina ollut kertojakeskeistä. Kertoja on muokannut itsensä kautta eheän tarinan, kokonaisuuden. Ohjaaja on nykyajan kertoja. Hän voi saavuttaa hyvin laajan yleisön ja tässä tulee mukaan tuottajien harha siitä, että yleisömäärä voisi määrittää tarinan laadun. Tuottajakeskeinen tuotanto ei pyri eheään, persoonalliseen teokseen. Tuottajien luoma esteettinen tarinankerronta ei pyri katsojan oivalluksiin vaan katsojan turvallisuudentunteisiin. Kaikki on tällöin formaattikeskeistä.
Metafyysinen ulottuvuus suljetaan pois, demoneja voi ampua lyijykuulilla ja paha eristetään ulkopuolelle.
Ihminen pystyy kommunikoimaan vain persoonan kanssa. Jos tarina ei ole persoonan luoma, se on vain modulaarinen kokoelma komponentteja. Ihminen taas ei ole koskaan vakio eikä muuttumaton. Ihmisten on ymmärrettävä, että sama ihminen voi olla eri olosuhteissa erilainen käytökseltään. Aina paljastuu jotakin. Ihmisten täytyy nähdä naamioiden taakse - sitä on poliittinen aktiivisuus. Rehellisyyttä ja uskallusta. Elokuvat ovat simulaatioita äärimmäisistä tilanteista ja auttavat meitä tasaamaan kokemuksia tämän maailman äärimmäisistä kokemuksista.
Jokaisen meistä täytyy tutustua omaan Kainiin itsessämme.
Vapaus on tragedia, meissä jokaisessa on tragedian siemen ja jos kiellämme sen, tragedian toteutumisen mahdollisuus lisääntyy huimasti. Ihminen pystyy kokemaan eri jännitystiloja amerikkalaisenkin elokuvan kautta mutta hän ei saa ehyttä eli persoonallista vuorovaikutuskokemusta kertojan kanssa koska viihdetuotanto on vain kokoelma jännitystiloja.
Ihminen voi tuntea vuoristoradalla tuntemuksia mutta jos sitä verrataan esimerkiksi tilanteeseen, jossa ihminen kuulee paljastuksia suvustaan, ei näitä kokemuksia voi mitenkään verrata toisiinsa?
Amerikkalainen kulttuuri vie yksilön oman näkökulman, jotta ihmiset voisivat vertailla kokemuksiaan elokuvasta ja jopa etukäteen. Elokuvien markkinointi on kehitetty niin pitkälle, että katsoja tietää minkä tuotteen on ostamassa. Kuluttajalle tarjotaan tietyn tyylistä ajanvietettä ja hän saa sitä mitä tarjotaan.
Kuten McLuhan on todennut, ihmisille täytyy ensin markkinoida heidän tarpeensa. Näinkö myös markkinoidaan pelkoja, odotuksia ja poliittisia asenteita? Näkökulmia?
Tunteiden ohjaaminen tai voimakkuus ei minua kiinnosta, hämmennys voi olla parasta mitä taideteos saa aikaiseksi. Todellisuus on siksi rikas, että ihminen itse saa kokea kokemuksensa ja vaikutelmat ovat ainutlaatuisia silloin kuin ne ovat aitoja. Haluan että teokseni herättävät vaikutelmia, tunteiden herääminen on hieno sivutuote mutta en halua ohjailla ihmisiä varman päälle.



Kulttuurisotaa

Amerikkalainen kulttuuri on tavallaan varmuustuote, selkeän uskon markkinapaikka. Jos ihmisille voidaan markkinoida pelkoja, silloinhan heille voidaan markkinoida toiveita?
Kyllä. Odotuksien ja ratkaisumallien markkinointi on kulttuurillemme tuhoisaa. Minä haluan tarinan ilman muottia. Katsojan täytyy nähdä tarina itsensä kautta. Vain tarinan vastaanottaja saa antaa merkitykset tapahtumille. Minulle on tärkeää, että katsojilla olisi eri tulkintoja. Jos joku tulkitsee jonkin henkilön vihaiseksi, joku voi tulkita pelästyneeksi. Helpot ratkaisut eivät kuulu tähän elämään eivätkä siksi saisi kuulua tarinankerronnan uuteen muotoon. Elokuva imitoi pitkälle elämää: on hetkiä, havaintoja, liikettä, aistimuksia, rytmiä, sanatonta viestintää, vain sanallista viestintää, seuraamuksia, vihjauksia, kaikkea mikä ei ole valmiina. Ihmisen olemassaolo on keskeneräisyyden muutosta.
Jos elokuva tai kirja on formaattituote, on modulien välillä aina oletetut syy-seuraussuhteet eikä tarinan vastaanottaja voi katsoa omin silmin. Tuote jää elämän ulkopuolelle, vieraaksi ja vieraannuttajaksi?
Minua ei kiinnosta ratkaisu vaan kysymys ja ristiriidat. Jos katsoja haluaa nähdä ratkaisun, hän saa nähdä.
Eurooppalaisen tarinankerronnan määrittely tapahtuu yksilön kautta. Grimmin satuja kantaa aina päähenkilön trauma, mikä on äärettömän yksilöllistä, yksilöllisyyteen vetoavaa ja yksilöllisyyden kautta maailman ilmiöiden tarkastelua.
Elokuvissani on aina sanoma vaikkakaan ei ratkaisua sanomaan. Hyvän ja pahan ongelma on oltava aina yksilön harteilla.
Ideologisissa yhteisöissä korostetaan, että ratkaisu ei ole millään tavoin yksilöstä riippuvaa eikä yksilöön redusoitavaa.
Yksilöltä ei saa viedä ratkaisumentaliteettia. Jokaisen on kerrottava oma tarinansa ja selitettävä ainakin itselleen omat ratkaisunsa. Ikuiseen tai uuteen totuuteen vetoaminen on vaarallista. Ihmisyys on itse suurin arvoitus ja mahtavin ratkaisu. Elokuvassani Trouble päähenkilö menettää vähitellen otteen elämäänsä sitä mukaa kun hän haluaa selvittää menneisyytensä. Koska hän etsii ratkaisua ja varmuutta menneisyydestään, hän menettää otteensa ainoaan todelliseen elämäänsä, tämän hetken elämään.


teksti © Arhi Kuittinen, julkaistu: 12.10.2005
Sivu:

1 2