Caroline Munro
Eurooppalaisen tarinankerronnan reunalla - haastattelussa: Harry Cleven
sivu: 1 · 2

Eheys vai valhe?

Arhi Kuittinen: Psyyken eheyttä yksilö ei saavuta uskomalla eheyteen vaan kohtaamalla vieraannuttavat kokemuksensa.
Harry Cleven: Kyllä, taide on suuri eheyttävä voima mutta se ei saa tarjota eheyden illuusioita. Illuusioiden kulissien takana on kaaos ilman sitovia voimia.
Onko kulttuurin tärkein funktio itseymmärrys?
Totuuskulttuurit ovat vieraannuttavia, pelottavia. Ne luovat pelko ja kauhukuvia, joiden mukaan on toimittava. Demonisoiva politiikka on sodankäynnin politiikkaa. Suvaitsematon politiikka luo sotaisia ja luokittelevia lapsia.
"Jaakko ja pavunvarsi" -sadussa äiti on pikkupoikansa varsinainen piiskuri mutta pikkupoika osoittaa kekseliäisyydellä selviävänsä aikuisten karusta maailmassa, jopa äitinsä kynsistä.
Eurooppalaiset sadut ovat aina sisäistä kamppailua. Amerikkalainen kulttuuri on pelkojen hallinnan kulttuuria, fundamentalistista todellisuuden jakamista. Splitti hyvän ja pahan välille luo kuitenkin mahdottoman ihmiskuvan ja mahdottoman minuuden. Varmuuden hakeminen on ihmisenä olemisen traagisimpia puolia.
Ihmiset tekevät järjettömyyksiä mustavalkoisen selvyyden vuoksi, jopa siinä määrin että toimivat periaatteittensa vastaisella tavalla periaatteittensa puolesta, päämäärä pyhittää ikään kuin keinot. Tulkitsenko väärin, jos näen elokuvassasi Trouble päähenkilöissä Kainin ja Aabelin tarinan?
Aluksi ajattelin jopa laittaa elokuvan nimeksi Kain ja Aabel, aivan totta.
Elokuvassasi Trouble katsoja joutuu kohtaamaan Kainin ja Aabelin perusongelman aivan tämän päivän henkilöhahmojen kautta ja ymmärtämään henkisen väkivallan seuraamukset fyysisen väkivallan mahdollistajana. Isä, joka on ihanteillaan demonisoinut toisen poikansa, on murskannut oikeastaan molemmat poikansa ihannekuviensa alle. Isä on katkera aikuisille pojille, etteivät nämä täyttäneet hänen toiveitaan, tulleet hänen kuvitelmiensa kuvien kaltaiseksi. Pojille on jäänyt vain viha jäsentämään identiteettiä, riittämättömyyden tunne. Toinen on uhka kun itse ei riitä.
En lue Raamattua erityisenä uskonnollisena teoksena mutta koska kristinusko ja juutalaisuus on muokannut kulttuuriamme, luen sitä niiden silmälasien läpi, kulttuurisena avainteoksena - kuitenkin etsien ihmisyyttä ja ihmisyyden peruskysymyksiä. Mutta kaikki täytyy purkaa. Raamattua täytyy lukea jotta sen vaikutus selviäisi, jotta lumous haihtuisi.
Voisiko yhteiskunta toimia ilman uskontoa?
Oh, se on melkein mahdoton tilanne että uskonto menettäisi otteensa mutta tietysti. Se olisi hienoa.
Eheys eheyden takia ja moraali moraalin takia ovat periaatteina ikään kuin eettisiä Hammurabin lakeja, velvoitteita ja muotteja.
Kaikenlaisia ihanteita ja ihannekuvia luodaan, joiden tehtävä ei ole eheyttää toimintakykyiseksi yksilöksi vaan murjoa nöyräksi, häpäistä osaksi systeemiä.


Tragedian voima

Jos vertaa itseään koko ajan mahdottomaan esikuvan, silloin on voimassa sama tilanne kuin alkukantaisella heimouskonnolla, jossa esi-isien viha ja tuomio oli jatkuva uhka, selitys kaikkeen, tauteihin, nälkään, kuolemaan.
Niin, elämää ei ole ilman tragediaa. Ihminen kaipaa rajoja pakkomielteisyyteen saakka.
Kuinka sinä määrittelet tragedian?
Tragedia on ehkä siinä hyvän odottamisessa, pakkomielteisessä toivekuvassa, johon ihmiset takertuvat eivätkä voi siksi muuttaa päämääriään ja omakuvaansa. Muista ihmisistä tulee siten esteitä tai sitten portaita, välineitä.
Oidipus-tarinassa vanhemmat eivät vain toivo ja tee kaikkea lapsensa parasta ajatellen vaan käyvät uskonnollisen auktoriteetin, ennustajan luona ja uskoessaan tämän papittaren puheita he toteuttavat sen pahan uhkan, mistä papitar puhuu.
Ihmisellä on toiveita onnellisesta lopusta. Ihmisen on vaikea erottaa pakkomielteet ja vastuu toisistaan. Ihmisen on vaikea uskoa että elämä on itsessään tarkoitus, ei mikään saavutusten tai rituaalien toteuttaminen. Tarinankerronnassa yksi esimerkki tragedian tehokkuudesta on siinä, että vastaanottaja näkee koko ajan mahdollisuudet ja heijastaa omat toiveensa ja traumansa tarinaan vaikka ongelmia ja umpikujia ilmestyykin koko ajan lisää.
Elokuvassasi Trouble on voimakas jungilainen aspekti...
Millä tavalla näit jungilaisia ajatuksia elokuvassani?
Koska päähenkilö oli minusta sekä elokuvan alussa että lopussa syvässä torjunnan tilassa, koska hän vieraantui itsestään kohdatessaan kaksoisveljensä, jota ei ollut aikaisemmin tavannut. Hän ei siis saavuttanut eheyttä vaan rakensi jopa tietoisia valheita hyvän elämänsä kulisseiksi. Hänelle paljastui hänen vaimostaan piirteitä, jotka hän vain pyrki unohtamaan ja tilkitsi elämänsä roolivalheilla, jotta puitteet olisivat ihanneperheen mukaiset.
Kyllä, hän joutui kohtaamaan pelkonsa mutta ei tehnyt mitään johtopäätöksiä ja tavallaan muuttui "pahan" kaksoisveljensä kaltaiseksi vastustaessaan tätä ilman ymmärrystä ja eheyttä. Painajaiset ikään kuin tavoittivat hänet.
Juoniselostus elokuvan lopusta: päähenkilö valitsee lopussa näytellä kaksoisveljeään vaimolleen, sillä hänen vaimonsa ihastui kaksoisveljeen, eli päähenkilö saavuttaa vaimonsa ideaalisen hyväksynnän esittäessään molempien veljeksien kaikkia parhaita piirteitä ilman totuutta ja molempien pimeitä puolia ja vajavaisuuksia. Päähenkilö ei kerro veljensä vakavista ongelmista vaan omaksuu veljensä aktiivisemman ja feminiinisemmän hyvän puolen.

Pako oli päähenkilölle ensin tiedostamatonta ja sitten tiedostettua?
Aivan.
Jungilaisittain ihmisen täytyy sulauttaa varjohahmonsa itseensä. Jungilainen eheys tarkoittaa siis omien pimeiden puolien havaitsemista, rakentavaa tietoisuutta. Rajoituksia ei voi siis voittaa ellei niitä tiedosta. Elokuvasi oli mielestäni jungilaisin elokuva mitä olen nähnyt.
Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista. Olen Jungin kanssa varmaankin samaa mieltä. Yleisin tragedia on... traagisinta esittää jotain muuta kuin on.
Onko sinulla näkemystä uskonnosta?
Uskonnolla ja rituaaleilla on minusta ensisijainen tai ihanteellinen tehtävä tuoda ihmisestä hyvät puolet esiin ja suojella ihmistä mutta se ei ole paras itsetiedostamisen muoto. Uskonto antaa valmiita puitteita elämänhallintaan mutta jos olet vain näiden välineiden varassa, olet hukassa ja manipuloitavissa ilman ymmärrystä. Ihmisen pimeää puolta ei voi peittää ja jos uskonnollisesti luodaan mielikuvaa täydellisen hyvistä suorituksista ja rooleista, täydellisissä kulisseissa, ihminen voi pyhittää yllykkeitään valtavalla koneistolla ja kullatulla ihmiskuvalla ja kaikki elämän voima kuluu kulissien pyörittämiseen.
Kulisseista muodostuu helposti uhrialttari. Tolstoi on sanonut, että ihminen voi menettää myötätunnon kykynsä vain silloin kun hän perustaa instituution.
Ihminen on taitava jalostamaan pelkojaan motiiveiksi ja kulttuurisiksi käsityksiksi, asenteiksi. Pimeän puolen kieltäminen myrkyttää silloin kaiken. Ei voi olla totuutta, ei voi olla oikeaa ideologiaa. Identiteetti ei voi perustua hyväksynnän rituaaleille. Minulle tarinankerronta on monikerroksisuuden avaamista ihmisille ilman oikeaa ratkaisua, ilman selkeää loppuratkaisua. Seksuaalisen identiteetin jatkuvaa muuttumista ei esimerkiksi voi supistaa ratkaisumalleihin ja vastakkainasetteluihin. Puhtausajattelu on mielen halkaisemista, kuin lobotomiaa. Rooliratkaisu kaupallisessa mediassa hyvään ihmiseen ja pahaan ihmiseen on pimeän puolen torjumista mutta samalla sen vahvistamista.
Oidipus lähtee tarinassaan pakoretkelleen suojellakseen ideaalisen hyviä ottovanhempiaan, luullessaan heidän olevan oikeat vanhempansa päätyykin lopulta tappamaan oikean isänsä ja naimaan äitinsä.
Ideologia on pohjimmiltaan pelkästään pahan pois manaamista, rajan piirtämistä leirin ulkopuolelle. Arkaaista ja sokeaa. Ideologia on aina myymistä, yksinkertaistamista. Hyvä, eurooppalainen tarinankerronta ei voi olla ideologiaa, tuotteistamista.
Oidipus-tarinakaan ei ole yhden tulkinnan varassa.
Ei todellakaan. Elämä on kompleksista, monitahoista, hyvä tarina on kompleksinen. En halua taivutella katsojaa tyytyväiseksi tai helppoon ymmärryksen tilaan. Yksinkertaisuus, yksiulotteisuus on vaarallista.


Jumalan kuva

Voiko eurooppalaista elokuvaperinnettä ja tarinankerrontaa tehdä kiehtovaksi sisällöstä luopumatta?
Uskoisin niin. Haluaisin uskoa niin. Itse pyrin siihen. Tämäkin elokuvani on tehty trillerimäiseen muotoon mutta ei harhauttaakseen katsojaa vaan että katsoja kokisi olevansa matkalla, vuoristoradassa. Sitähän elokuvakokemukselta haetaan nykyisin. Katsojan täytyy kokea jännitteet itsessään, samaistuminen on tärkeä, tietysti. Minusta on hauska aloittaa kerronta yksinkertaisella selkeydellä ja sitten sysätä katsoja epävarmuuden ja aavistamattomien tunteiden kurimukseen. Elokuvassani on ulkoisesti "happy ending", mutta karmaisevalla tavalla. Nykyisin katsojat haluavat että heitä huijataan elokuvissa. Tuottajalleni kerroin elokuvan tarinasta sen osan siinä muodossa kuin hän halusi kuulla ja itse tein sitten kokonaisuuden oman makuni mukaan, jenkkikaavoja hyväksikäyttäen, jotta elokuvaa voitaisiin markkinoida trillerinä.
Tämä kapitalismimme on aika paranoidinen kulttuuri ja ihmiset leikittelevät paranoidisuudella vähintäänkin viihteen kautta?
Jo pelkästään uutiset ovat aika masokistinen viihteen muoto. Suuret tarinat ovat tosiaan viihdekulttuurin käsissä ja siksi suuria tarinoita voi välittää enää vain viihdekulttuurien tiettyjä lainalaisuuksia ymmärtäen ja hyväksi käyttäen. Viihdekulttuuri on kuin suuri kasvatuslaitos, ei voi enää tehdä erikseen taide-elokuvia ilman kulttuurisen kerronnan muutoksia ymmärtämättä.
Onko Euroopassa elokuvakulttuuri hyvin tuettu - ja ymmärretty?
Ei, tuottajat ovat pahasti harhautuneet jenkkikulttuurin ja markkinointinäkemysten kvantitatiiviseen viidakkoon. Taiteilijat, käsikirjoittajat ja ohjaajat joutuvat tekemään hurjasti töitä vakuuttaakseen tuottajia erilaisuuden ja ainutlaatuisen ilmaisutavan tärkeydestä. Paine samankaltaisuuteen on murskaava. Sitä ei voi kokonaan väistää mutta sitä voi käyttää hyväksi.
Ainutlaatuisesta eurooppalaisesta kerronnasta voisi tehdä hyvän brändin.
Aivan, mutta kokoava päämäärätietoisuus, rohkeus ja ylpeys puuttuu. Ja sen mukana raha. Ei ole poliittista tahtoa ja näkemystä vaikka EU:ssa onkin kaikenlaisia rahakanavia.
Voisiko Da Vinci -koodi -elokuva olla jollain tapaa mahdollisuus eurooppalaisen ja ikivanhan mysteerikerronnan uudelle tulemiselle?
Kyllä, todellakin voisi olla, mutta en oikein usko, että niin tapahtuu. Olen hieman toivoton. Eurooppalaiset tuottajat häpeävät jostakin syystä kulttuuriemme rikkautta vaikka juhlapuheissa niitä puolia kehuttaisiinkin. Minulla on yhteistyötä nyt uuden "Little but hope" -tuotantoyhtiön kanssa ja se kertoo jotakin mielialastani. Yritämme saada New Yorkissa jalansijaa eurooppalaisille näkemyksille - toivoa on, mutta sitä on vähän.

Tuleeko Trouble Suomen elokuvakankaille? Tätä ei valitettavasti kukaan tiedä. Mutta onneksi elokuvassa on tarpeeksi trillerimäistä kuvastoa, että sitä voi odottaa dvd-julkaisuna. Elokuva on ehdotonta nautittavaa kaikille, jotka ihmettelevät, voiko eurooppalainen elokuva kehittyä ja kamppailla tunnottoman amerikkalaistuotannon rinnalla.

Sivu:

1 2