Caroline Munro

Haastattelussa: William Smith

Shock Cinema -lehden Chris Poggiali tapasi legendaarisen b-leffaikoni William Smithin. Nyt Elitistin lukijoilla on tilaisuus tutustua Smithin turinoihin ja loppumattomiin anekdootteihin mittavan uran varrelta. Kiitokset myös SC:n päätoimittaja Steve Puchalskille.

Smithin näyttelijänuran laajuus lienee tuttu useimmille alan harrastajille. Todellinen legenda bisneksessä on näytellyt ällistyttävässä määrässä elokuvia ja tv-sarjoja kattaen lähes jokaisen kuviteltavissa olevan genren; kauhua, actionia, sci-fiä, blaxploitaatiota ja niin edelleen, jättäen aina tuotoksiin oman, persoonallisen puumerkkinsä. Drive-in -yleisöjen tietoisuuteen Smith tuli aluksi biker-elokuvilla kuten Run, Angel, Run (1969) ja C.C. And Company (1970), jatkaen Late Show -suosikkeihin Invasion Of The Bee Girls (1973) ja Grave Of The Vampire (1974), vieden sitten valkokangaspahiksensa uusiin ulottuvuuksiin elokuvilla kuten The Ultimate Warrior (1975), Darker Than Amber (1970), Hammer (1972) ja TV-sarjalla Rich Man Poor Man (1976). Lisäksi Smith on lainannut jyhkeän ja lyömättömän olemuksensa isompiin studiotuotantoihin kuten The Frisco Kid (1979), Rumble Fish (1983) ja Red Dawn (1984).




CP: Biografiastasi käy ilmi, että kävit Syracusen yliopistoa?

WS: Joo, armeijaurani aikoihin. Olin venäjän kielen tulkki ja sain opetusta kuulustelu- ja vakoilutekniikoihin. Näihin tarkoituksiin oppilaitos oli olemassa. Siellä meni 14 kuukautta ja rakastin joka hetkeä.

CP: Opiskelit myös UCLA:ssa, Pariisin yliopistossa ja Münchenin yliopistossa?

WS: Joo, ja työskentelin noihin aikoihin myös CIA:lle. Se oli Korean sodan aikana, olinhan erikoistunut venäjänkielisten radiosanomien sieppaamiseen ja tulkkaamiseen. Armeijan palveluksesta päästyäni minun piti itse asiassa alkaa CIA:n hommiin, mutta sitten tulin menneeksi naimisiin ranskalaisen naisen kanssa. CIA ei antanut minulle riittävää turvaluokitusta tuon takia. Joten piti keksiä jotain muuta ja koska siskollani oli tuohon aikaan sopimus MGM:n kanssa, hän vei minut studioille koekuvauksiin ja sain kuin sainkin sopimuksen aikaiseksi. Tätä kesti v. 1958-1961 tai -62 ja isoin juttu jonka tein MGM:lle oli sarja nimeltä The Asphalt Jungle.

CP: Kaksi vuotta (v.1965-1967 välillä) Laredo-lännensarjaa tehtyäsi vaihdoit hevosen moottoripyörään?

WS: Se oli hyvin sanottu. Joo, tein jotain kuusi tai seitsemän noita outlaw-prätkäleffoja, joista ensimmäinen oli Run, Angel, Run. Elokuva kuvattiin 13 päivässä ja se maksoi jotain 85 000 taalaa. Jack Starrett oli kyllä pätevä ohjaaja, sillä rahamäärällä ja touhulla hän teki helvetin hyvää työtä. Valerie Starrett, hänen vaimonsa, näytteli elokuvassa minun vaimoani. Sitten teimme The Losersin (1970), joka jäikin viimeiseksi hänen kanssaan.

CP: Mutta hänhän ohjasi Hollywood Manin (1976), eikös vain?

WS: Aivan oikein! Miten saatoin unohtaa sen katastrofin. Se oli alun perin minun kirjoittamani käsikirjoitus nimeltä Stoker, ja saimme rahoituksen koska törmäsin tähän (nimeltä mainitsemattomaan) heppuun ja hänen veljensä järjesti rahat - he olivat mafiatyyppejä.

CP: Mutta sehän on elokuvan juonikuvio!

WS: Nimenomaan! Tämä tyyppi jolta rahat tulivat, oli lusinut kahdeksan vuotta kiven sisässä erään toisen mafiatyypin puolesta murhasta jota hän ei ollut tehnyt ja mafia palkitsi hepun ruhtinaallisesti tämän jälkeen. Hänelle annettiin kaksi diskoa Fort Lauderdalesta, Floridasta ja kolmen laivan höyrylaivalinja. Tiedätkö mitä laivat kuljettivat? Sementtiä. Enkä nyt vitsaile (nauraa). Tämän takia ei nyt mainita nimiä.

CP: Ok, nimet pyyhitty.

WS: Tai minut pyyhitään pois!

CP: Mutta pidän Hollywood Manista, se on kohtuullisen hyvä elokuva.

WS: No, siinä oli mukana paljon hyviä ystäviäni; Don Storud, Clay Tanner, Tom Simcox, Jennifer Billingsley, Mary Woronov - ihmisiä jotka olen tuntenut vuosia. Samoin stuntit kuten Paul Nuckles ja Bud Davis. Näyttelijät olivat hyviä ja paiskivat töitä mutta ne kirotut tuottajat, perkeleen mafiaheput roikkuivat perässä joka päivä. Persereikiä.

CP: Losersissa on yksi suosikkikohtaukseni, jossa John Garwood opettaa Houston Savagelle konekiväärin käyttöä - ja Savage oli sentään oikeassa elämässä vihreä baretti!

WS: Totta, se oli hupaisaa. Garwood on mukava tyyppi; tein hänen kanssaan leffan nimeltä The Beast, Filippiineillä jälleen, ja hän vaihtoi sen nimeksi A Taste Of Hell (1973). Se on kohtuullisen hyvä pieni elokuva.

CP: Teit yhden prätkäelokuvan Joe Namathin kanssa (C.C. And Company) ja yhden Marvin Gayen kanssa (Chrome And Hot Leather, 1971). Hieno roolimiehitys!

WS: Tiedätkö, Marvin ei halunnut kuvausten aikaan muuta kuin pelata jalkapalloa, hän halusi jalkapalloilijaksi. Hän ei halunnut laulaa, vaan kuvausten lomassa meidän täytyi heitellä hänelle palloa ihan jatkuvasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista koordinaatiota, hän ei saanut palloa kiinni, hän ei osannut juosta - mutta pojat, hän osasi laulaa.

CP: Oliko sinulla koskaan vaikeuksia Helvetin Enkeleiden kanssa tekemiesi prätkäelokuvien takia?

WS: Ei, mutta minulla oli riitaa Satan's Slaves -nimisen pyöräjengin kanssa Run, Angel, Run -elokuvan kuvausten aikaan. Tämä jengi todella omisti Santa Monican kaupungin siihen aikaan ja he luulivat elokuvassa esittämämme pyöräjengin olevan aito. Yritimme selittää asian ja että kyseessä on vain elokuva, mutta muutaman hepun kanssa tuli kahnausta. No eiväthän he sitten olleetkaan niin kovia jätkiä kuin itse luulivat.


 


CP: Olen kuullut että kuvasit Jack Starrettin kanssa koefilmin Kung Fu -sarjaa varten?

WS: Kuvasimme noin kuuden minuutin pätkän, josta tuli uskomattoman hyvä. Näytin sen myös David Carradinelle Kung Fun "The Chalice" -jakson (episodi jossa Smith vieraili 1973) kuvausten yhteydessä. David oli erittäin otettu näkemästään ja sanoi että minun olisi todellakin pitänyt saada päärooli. No, kuten tiedämme, rooli meni jostain syystä Carradinelle. Koefilmissä minulla on sellainen judopuvun tapainen, mutta ilman hihoja ja Davidin mielestä käsivarteni olivat liian isot ja lihaksikkaat. Ihmiset täällä tuntuvat ajattelevan, että jos sinulla on 18 tuuman käsivarret olet idiootti tai jotain. Ja minulla on esimerkiksi UCLA:n loppututkintoni, joten se on aika hämmästyttävää.

CP: Sinähän osaat itsepuolustuslajeja, eikö vain?

WS: Opiskelin kung fua kahdeksan vuotta. Itse asiassa Bruce Lee lensi tapaamaan ja haastattelemaan minua The Last American Hero (1973) -elokuvan kuvauspaikalle rooliin jota John Saxon esitti Enter The Dragonissa (1973). Hän oli oikeastaan jo valinnut minut, mutta edellä mainitun elokuvan kuvausten takia olin kaksi viikkoa kiinni, joten rooli meni Saxonille.

CP: Mielenkiintoista, koska tiedän että työskentelit Enter The Dragon -ohjaaja Robert Clousen kanssa muutamaan otteeseen.

WS: Joo, Robert oli nasta tyyppi. Teimme yhdessä Darker Than Amberin ja The Ultimate Warriorin.

CP: Darker Than Amberissa oli raju rooli sinulle. Tappelusi Rod Taylorin kanssa...

WS: Aika moni stunt-tyypeistä pitää sitä kaikkien aikojen parhaana matsina. Televisiokanavien näyttämässä versiossa ei ole yleensä mukana tappelua kokonaisena... siis se oli todella verinen taisto. Minä mursin Rodin nenän, hän mursi kolme kylkiluutani. Helvetin hauskaa! (Nauraa) Elokuva minun makuuni!

CP: Black Samsonin (1974) lopetus on hieno. Kaikki ne huonekalut ja muu roina lentää päällesi ja tappelet Rockne Tarkingtonin kanssa.

WS: Joo, tuo on oikein hyvä myös! Ja helvetin vaarallistakin se oli. Suurin osa tyypeistä oli mustia ja he yrittivät tosissaan osua valkoisiin tyyppeihin huonekaluilla, joustinpatjoilla ja niin edelleen. Mutta Rockne oli helvetin mukava tyyppi. Tietenkin on sitten tappelukohtaus Clint Eastwoodin kanssa Any Which Way You Can (1980) -elokuvassa, joka on pisin filmattu kahden miehen nyrkkitappelu ilman sijaisnäyttelijöitä.

CP: Se oli pitkä. Miten kauan kohtaus kesti filmata?

WS: Kohtaus kuvattiin vajaassa puolessatoista päivässä. Clint ei sählää joutavia ja elokuva valmistui viisi päivää etuajassa. Ainoa huono puoli oli se, että poltin tuohon aikaan ja elokuva kuvattiin Wyomingissa 8200 jalan korkeudessa. Eli happi uhkasi välillä loppua, mutta Clintin kanssa oli nastaa työskennellä.

CP: Entäpä Fred Williamson? Teit hänen kanssaan kaksi leffaa, Hammerin ja Boss Niggerin (1975).

WS: Loistotyyppi myös, todella hieno mies. Kerronpa sinulle Hammer-tarinan; kun olin kuvaamassa The Last American Hero -leffaa Charlottessa, Pohjois-Carolinassa en ollut vielä nähnyt Hammeria valmiina ja menimmekin paikalliseen teatteriin nähdäksemme elokuvan. Menin elokuvateatteriin muistaakseni kuvaustiimin meikkaajan kanssa. Charlotten väestöstä on noin 65% mustia ja sisällä teatterissa luku oli kai 100%, paikalla ei ollut lisäksemme muita valkoisia. Hammerissa tapan elokuvan aikana kahdeksan eri mustaa tyyppiä ja puolivälissä elokuvaa alkaa teatterissa perkeleenmoinen huuto; "Saatanan mulkku! Leikatkaa sen kyrpä irti ja työntäkää se sen persereikään! Man, tappakaa se!" Mustat tyypit salissa kävivät todella kuumina. No, kuvausten alla olleessa TLAH-leffassa minulla oli viikset, Hammerissa ei ja se luultavasti oli ainoa syy siihen, että pääsimme salista ehjinä ulos. Jos he olisivat tunnistaneet minut, olisi edessä luultavasti ollut melkoisen paha ilta.

CP: Tapahtuiko vastaavaa paljonkin?

WS: Kun esitin Falconettia Rich Man Poor Man -sarjassa, minua ammuttiin kahdesti, eräs nainen löi minua pullolla - koska tapoin Tom Jordachen (Nick Nolte) ja lisäksi minua ammuttiin teatterin lavalla Etelä-Afrikassa! Esitin Kivettynyt metsä -näytelmässä Duke Manteeta, Bogartin tutuksi tekemää hahmoa ja näytelmän juoneen kuuluu esityksen lopussa ammuskeleva ja esiin rynnistävä poliisijoukko. Esityksessä käytettiin vahaluoteja ja feikkilasia ikkunoina, ja siinä minä lausun repliikkejä ja väistelen luoteja tuttuun tapaan, kunnes kuuluu vähän erilaiselta kuulostava "bäng"; luoti ohitti pääni vajaan 10 cm:n päästä jatkaen valeikkunan läpi! Salin perällä näen sitten tyypin ase kourassaan, turvamiesten (yleinen käytäntö Etelä-Afrikassa tuohon aikaan) lamppujen jo osoittaessa häneen. Tyyppi ehti ampua vielä toisen kerran ennen kuin turvamiehet saivat hänet napattua kiinni. No, saan myöhemmin samana päivänä, ennen illan toista näytöstä, kutsun saapua paikalliselle poliisiasemalle ja paikalle saavuttuani näen tämän sekopään: "Mikä helvetti sinua vaivaa, mies?" sanon tyypille. "Sinä tapoit Tom Jordachen!" mies vastaa. "Saatanan mulkku, se on TV-sarja! Jeesus!" jatkan. "Sinä tapoit Tom Jordachen!" mies jankuttaa. "Hän veti minulta silmän kuopastaan! Silmä silmästä, vitun idiootti!" oli pakko todeta lopuksi. (Nauraen) En tiedä mitä tyypille loppujen lopuksi tapahtui, ainakin hän joutui vankilaan. Mutta saman illan toisessa näytöksessä olin niin kauhuissani, etten katsellut vastanäyttelijöitäni lainkaan, vaan vilkuilin koko näytöksen ajan hermostuneena yleisön puolelle siltä varalta että näitä idiootteja on lisää liikenteessä.

CP: Miten kauan sen jälkeen, kun sarja oli esitetty USA:ssa tuo tapahtui?

WS: Noin kymmenen kuukautta myöhemmin, luulisin. Se oli Etelä-Afrikassa katsojatilastojen ykkönen, tosin siellä oli vain yksi tv-kanava tuohon aikaan. (Nauraen) Mutta kaunis maahan se on. Menin sinne vielä takaisinkin ja tein elokuvan nimeltä Platoon Leader (1988). Aaron Norris ohjasi ja Michael Dudikoff oli pääroolissa. Dudikoff on nasta tyyppi ja teinkin hänen ja Andrew Stevensin kanssa joitakin aikoja sitten elokuvan nimeltä The Shooter (1997, O: Fred Olen Ray).


 


CP: Runo Bill Lustigin Uncle Samissa (1997)?

WS: Kyllä. Kirjoitin (Smith myös lausuu runon elokuvassa suom.huom.) lopputekstien rullatessa tulevan runon. En ole nähnyt elokuvasta kuin yhden kelan, mutta se näytti tehokkaalta. Lustigin tapasin Maniac Copin (1988) tekemisen yhteydessä.

CP: Grave Of The Vampiressa oli joitakin pelottavia hetkiä.

WS: Joo, se ei ollut paskempi. Kyseessä oli 50 000 taalan elokuva, joka kuvattiin yhdessätoista päivässä. Mike Pataki osasi sellaisen, loistotyyppi.

CP: Sinähän teit Patakin kanssa muutakin...

WS: Sweet Jesus Preacher Man (1973), mukana myös Roger E. Mosley, mukava heppu hänkin. Rogerilla ja minulla oli hyvät roolit vanginvartijoina yhdessä Longstreet-sarjan jaksossa ("The Shape of Nightmares", 1971). Hän teki myös vuosia Magnum P.I. -sarjaa, jossa minä taas en ollut mukana koskaan.

CP: Olit mukana myös Hawaii Five-O -sarjassa.

WS: Joo, tulin James MacArthurin tilalle, joka lopetti sarjassa koska Jack Lord ei antanut hänelle omaa pukuhuonetta. Jack, levätköön rauhassa, ei ollut mikään mukava mies. En tiedä mikä hänen ongelmansa oli; hänellä oli koko maailma jalkojensa juuressa, mutta ei tullut toimeen kenenkään kanssa. Koko muu näyttelijäkaarti tuli Jackin takia päivittäin töihin asenteella "taas tiedossa paska päivä paratiisissa!" Hän järjesti luaun (havaijilainen ruokajuhla) joka kuukauden lopulla isossa ravintolassa Honolulun pääkadulla ja hän oli järjestänyt yhden kabinetin valkoisille sekä toisen samoalaisille ja tahitilaisille. Todellista rotuerottelua, rasismia. Kaikki autokuskit olivat samoalaisia heppuja ja samoalaisethan ovat sellaisia 140-kiloisia ja 190-senttisiä, noin suurin piirtein. Autokuskien nokkamies oli nimeltään Earl Miller ja eräänä päivänä kysyin Earlilta "miksi siedätte tuollaista syrjintäpaskaa?" ja Earl vastasi että "en astu lompakkoni päälle, brah!" (Nauraa) He kutsuvat kaikkia braheiksi. Mutta se oli aikanaan kaikkien aikojen kolmanneksi kauimmin pyörinyt sarja. Gunsmoke, Bonanza ja Hawaii Five-O, siinä järjestyksessä.

CP: Olit mukana myös ensimmäisessä Rockford Files -sarjan jaksossa ("Rockfordin paperit").

WS: Joo, tein pilotin. James Garner ("Jim Rockford") kertoi Johnny Carson Showssa, että pilotti meni kaupaksi vain minun roolihahmoni ansiosta. Enkä esiintynyt sarjassa enää uudelleen! Mutta kun Garner teki Mel Gibsonin kanssa Maverickin (1994), hän palkkasi kaikki meidät vanhat cowboyt mukaan; Doug McClure, Bobby Fuller, Leo Gordon... olin valkokankaalla luultavasti noin 45 sekuntia ja kuvaukset veivät kahdeksan viikkoa! Mutta hauskaa se oli.

CP: Kerropa jotain muista ohjaajista joiden kanssa olet työskennellyt, kuten Robert Aldrich, Francis Ford Coppola...

WS: Aldrich oli helvetinmoinen tyyppi, minä todella nautin työskentelystä hänen kanssaan. Tein pienen roolin Twilight's Last Gleaming (1977) -elokuvassa ja sen jälkeen hän antoi minulle mukavan osan Frisco Kidissä. Coppola taas oli monella tapaa... ööh, häntä ei juuri näkynyt kuvauspaikalla. Hänellä oli tämä valtaisa kapistus jota hän kutsui nimellä Silverfish. Sen sisällä oli ainakin 20 TV-monitoria ja hän itse asiassa ohjasi sieltä käsin, vajaan 200 metrin päästä kuvaajasta ja näyttelijöistä. Hän oli pyytänyt meidät kaikki viikkoa ennen Rumble Fishin kuvauksien alkamista harjoittelemaan roolejamme ja harjoituksien päätyttyä kysyin häneltä "millaisena näette tämän Patterson-hahmoni, herra Coppola?" Hän vastasi "tiedätkö mikä on spectre (näky, aave)?" "Joo, sellainen synkkä, kummitusmainen hahmo" sanoin. Coppola sanoi "olet siis spectre". Mitä näyttelemiseen tulee, hän ei enää puhunut aiheesta sanaakaan kanssani. Mutta tiistaisin ja torstaisin hän kokkasi meille, hän on loistava italialaisruoan kokki.

CP: Katselin Invasion Of The Bee Girlsin uudelleen hiljattain...

WS: Voi herranjumala! (Nauraa) Siinäpä vasta outo viritelmä... mutta se oli hienoa. Kaikki ne alastomat mimmit juoksemassa ympäriinsä, se puoli oli mahtavaa. Mutta niiden mehiläisten kanssa oli ongelmansa. Yksi mimmi oli peitetty kermavaahdolla ja sokerilla ja hänen kimpussaan oli jotain 300 000 mehiläistä syömässä sitä sokeria! Mehiläisten kasvattajaa pisti ainakin 15 mehiläistä ja hänet jouduttiinkin viemään sairaalaan. Tein noihin aikoihin jonkin toisenkin hämärän pienen budjetin elokuvan, en nyt muista nimeä. No, Dr. Minx (1975) oli myös hieman outo leffa.

CP: Sen teit Edy Williamsin kanssa.

WS: Joo. Ja mikä koettelemus hän oli, jeesus... miten joku oli ajatellut että hän osaisi näytellä? Aina kun hän sanoi vuorosanansa, vaikutti kuin hän lukisi sen ensimmäistä kertaa. Aivan kuin hän olisi viisivuotias tai jotain, samalla yksitotisella nuotilla. Tein saman ohjaajan (Howard Avedis) kanssa vielä Scorchyn (1976). Mukana oli Connie Stevens, joka oli erittäin jees.

CP: The Swinging Barmaids (1975)...

WS: No, sen nimeähän minä yritin muistella! Jeesus, siinäpä villi vitun elokuva! Joo, se oli eräänlaista hupia.

CP: Olit myös muutamassa Lee Frostin leffassa noihin aikoihin.

WS: Joo, Chrome And Hot Leather ja pieni rooli The Thing With Two Heads (1972) -leffassa.

CP: Hän ohjasi myös Policewomen (1974) -elokuvan.

WS: Aivan, ja yksi niistä mimmeistä nuijii minut. Tein siinä elokuvassa muuten yhden korkeimmista suoran jalan potkuista joita on koskaan tehty. Olin jotain 15 senttiä tytön pään yläpuolella, minulla on kuva siitä. Lee ei kuvannut stillejä, mutta hän otti pätkän filmistä ja teki minulle still-kuvia. Hieno otos vaikka itse sanonkin.

CP: Ja luultavasti muistettavampi kuin mikään muu tuossa elokuvassa.

WS: (Nauraa) Luulenpa, että minun täytyy olla samaa mieltä kanssasi. Mutta olen tehnyt niin paljon elokuva- ja TV-rooleja, että ne ikään kuin sulautuvat yhdeksi ajan myötä. Varsinkin jos on tehnyt paljon sivurooleja, kuten minä suurimman osan aikaa, niistä tulee kuin yksi... iso... elokuva.

CP: Mitään suosikkeja tuolta ajalta?

WS: Yksi elokuva josta pidin erittäin paljon oli Gentle Savage (aka Camper John, 1973), jonka puoliksi käsikirjoitin, tuotin ja avustin ohjauksessa. Joe Flynn, Gene Evans, Barbara Luna - kaikki tekivät minulle palveluksen ja työskentelivät liiton minimipalkoilla. Pidän elokuvasta erittäin paljon. Teimme sen 125 000 dollarilla, Peter Brown tuotti ja tyyppi nimeltä Sean MacGregor ohjasi.

CP: Olet saanut tilaisuuden puhua venäjää muutamassa elokuvassasi, kuten Bulletproof (1988) ja Red Dawn.

WS: John Milius oli kirjoittanut minulle hienon kohtauksen Red Dawniin, ja minä käänsin sen venäjäksi. Milius valaisi ja lavasti kokonaisen laakson kolmeksi-neljäksi päiväksi, ja Ron O'Neal, joka esitti kuubalaista... hän oli vähän sekaisin. Minä olin eversti, hän oli majuri ja jos puhutaan venäjää, kuuluu sanoa "herra" ennen everstin nimeä. Hänen ei olisi tarvinnut sanoa käveltyään luokseni kuin [puhuu venäjää], joka tarkoittaa "herra eversti", mutta Ron oli vähän "pois tolaltaan" tuona iltana. Hän käveli luokseni ja sanoi [puhuu venäjää] "runkkari!" No, Milius poltti kääminsä täysin, koska oli käyttänyt kohtauksen tekemiseen ja lavastukseen niin paljon aikaa ja vaivaa ja Ron vain jatkoi hoippumistaan sekavan näköisenä. Milius jätti sitten koko kohtauksen pois elokuvasta.

CP: Milius taitaa olla ohjaaja, jonka kanssa on mielenkiintoista työskennellä.

WS: Hän on todellinen kiväärimies, kuuluu NRA:n ja kaikkea sellaista. Conan Barbaaria (1982) tehtäessä Milius halusi ampua dallinlampaan. Olimme vuoristossa lähes 2800 metrin korkeudessa, kaikilla oli helvetin kylmä ja Milius lähtee aamuisin dallinlampaan jäljille ja palaa kuvaushommiin vasta klo 11 jälkeen. Kun tuottaja Dino De Laurentiis kuuli tästä, hän saapui paikalle kiristämään tahtia ja laittamaan Miliusin aisoihin. Dino on lyhyt pikku kaveri, joka oli naimisissa yhden suosikkinäyttelijättäreni, Silvana Manganon kanssa. Conan Barbaaria tehtäessä sain istua pari iltaa illallispöydässä Silvanan vieressä. Hän puhui sujuvaa ranskaa kuten minäkin ja juttuni naurattivat häntä, muiden lähinnä ihmetellessä mistä on kyse. Elämäni parhaita hetkiä elokuvanteossa.

CP: Kuulin että väänsit kättä Arnold Schwarzeneggerin kanssa Conan Barbaaria tehtäessä.

WS: Ei, itse asiassa väänsin kättä hänen kanssaan ennen kuvausten alkua, päivä sen jälkeen kun hän saapui Euroopasta tänne Amerikkaan - ja minä päihitin hänet. Hän painoi lähes 130 kg ja minä olin 92-kiloisten sarjan kädenväännön maailmanmestari kolmena vuotena peräkkäin tuohon aikaan. Sitten sain hyviä arvosteluja suorituksestani Conan Barbaarissa, eräässä niistä sanottiin että elokuva muuttui huonommaksi kun minä lakkasin puhumasta ja häivyin kuvasta. No, olen käynyt treenailemassa World Gym -punttisalilla, jonka Arnold omistaa Joe Goldin kanssa: Arnold ei ole sen jälkeen koskaan työskennellyt kanssani tai tarjonnut rooleja tuotannoissaan ja Joe kertoi ettei se johdu niistä arvosteluista, vaan siitä että päihitin hänet kädenväännössä! Joo, hän ei tosiaankaan näyttänyt tyytyväiseltä tappionsa jälkeen. Arnold puhui hädin tuskin lainkaan englantia noihin aikoihin ja vääntömme jälkeen Arnold lähti kävelemään, mutta kääntyi ovella ja sanoi vahvasti saksaksi murtaen "mutta minusta tulee elokuvatähti". Ja hänestähän tuli.

CP: Bill, voisin kysellä lisää koko päivän! Hienoja tarinoita.

WS: Ja ne ovat kaikki tosia. Olen tosissani miettinyt kirjan kirjoittamista jonain päivänä. Olen kirjoittanut myös runoutta jo vuosikausia ja voittanut muutamia palkintojakin. Ajattelin julkaista pienen runokirjan, ehkä 25-30 runoa, mukaan äänite jolla luen niitä ja myyntiin internetiin sekä lehtiin. Ehkäpä laitan Falconettin kuvan kirjan kanteen.




Haastattelu: Chris Poggiali · käännös: Mika Helminen

(Haastattelu julkaistu alunperin Shock Cinema -lehden numerossa 12. Teksti käännetty suomeksi ja julkaistu Chris Poggialin ja Shock Cineman päätoimittaja Steve Puchalskin luvalla.)