Caroline Munro
Idiootti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10


Otsikko ei viittaa Fjodor Dostojevskin kirjallisuusklassikkoon tai edes Zen Cafén kappaleeseen, vaan mainoksista alkunsa saaneeseen ja sittemmin yhdeksässä koko illan elokuvassa esiintyneeseen, Jim Varneyn (1949-2000) ruumiillistamaan Ernest-hahmoon. Kaikkien elokuvataidetta vihaavien punaniskojen virallinen sankari Ernest on klassinen esimerkki hyväntahtoisesta hölmöstä, jonka sähläilyt saavat hänet pulaan, mutta jonka hyvä sydän ja aikeet kuitenkin pelastavat joka kerta. Toki hän on myös Forrest Gumpin kaltainen sairas keino näyttää, että amerikkalainen unelma onnesta todellakin koskee myös vammaisia ääliöitä. Ernestit ovatkin monella tapaa kuin katsoisi Gumpia riisuttuna kaikesta sen teknisen kompetenssin luomasta sisällöllisen rikkauden illuusiosta. Varneyn sähläily ja naamanvääntely ovat omiaan lapsille ja kehitysvammaisille, mutta on vaikea visioida päässään sitä aikuista ihmisolentoa, joka onnistuu nauramaan Ernest P. Worrellin tempauksille vilpittömästi niistä nauttien (ehkä muutamaa Elitistin toimittajaa lukuun ottamatta). Jos haluaa hakea vastaavaa hahmoa, niin Suomesta löytyy tietysti Uuno Turhapuro, vaikkei hahmon funktio olekaan samanlainen. Ernest on hyvää tarkoittava ja epäitsekäs tollo, Uuno taas itsekäs ja laiskotteleva venkoilija. Kumpienkin elokuvien katsominen tuntuu ruosteisilta lihakoukuilta sielun tärkeimmissä sopukoissa, mutta Uuno on Ernestiin verrattuna ihmiskunnan suurimpiin saavutuksiin lukeutuva virstanpylväs. Lähempi sielunkumppani löytyykin Timo Koivusalon Pekko aikamiespoika -hahmosta, jonka käsittelyyn eivät enää lihakoukut riitä. Onko mitään harmillisempaa kuin harmiton huumori?

Ernestin lisäksi otsikko viittaa tietysti myös tämän jutun kirjoittajaan, koska allekirjoittanut avasi suunsa väärässä paikassa väärään aikaan ja ilmoitti ns. puolihumoristisesti olevansa valmis katsomaan sekä arvostelemaan kaikki Ernestin seikkailut, mikäli joku ne hänelle sponsoroisi. Yhtä Petri Kopakkala -nimistä mielipuolta myöhemmin, tässä sitä ollaan: kaulaa myöten paskassa, vailla armoa tai pakokeinoja (no, paketin kylkiäisenä tuli sentään huomaavaisesti pullo yrttilikööriä). Seuraavilla sivuilla käsitellään kaikki saatavilla olevat Ernest-elokuvat, paitsi Ernest Goes to School, jonka hankkiminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi sponsoroinnin aikoihin. Ikävää, etenkin koska kyseinen luomus on ainoa Ernest-seikkailu, jota hahmon keksinyt übermaestro John Cherry ei ole ohjannut - toisen miehen visio kaikkien aikojen säheltäjästä lienee vähintään kiinnostava tuttavuus. Täydellistä Ernest-ilmiötä kaipaaville voin ehdottaa vain lisäsponsoroinnin mahdollisuutta...



Elokuvien pisteytysjärjestelmän laatiminen tuotti huomattavasti tavallista enemmän vaikeuksia, sillä jo järjestään enemmän kuin yhden tähden (tai edes sen) antaminen millekään kyseessä olevista hirvityksistä sotisi enemmän luonnonlakeja vastaan kuin Varneyn kuminen naamavärkki. Ernesteillä ei ole elokuvallisia arvoja, ne eivät ole hauskoja, niillä ei ole kalkkuna-arvoja, niissä ei ole mitään hyvää, ne vain kerta kaikkiaan ovat sitä, mitä pahimmillaan tapahtuu kun tyhmät ihmiset luulevat saaneensa hyvän idean. Asetelma on kuin kehitysvammaisen kertoma huono vitsi; ensimmäisellä kerralla ehkä vielä jaksaa höröttää sympaattisesti mukana, mutta sitten kertoja tajuaa saaneensa huomiota, haluaa miellyttää lisää ja vitsi tulee uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan, kunnes tilanne ei ole enää söpö, hauska tai edes siedettävän rajoilla, mutta juttu vaan jatkuu jatkumistaan. Olisi kuitenkin tylsää antaa kaikille sama arvosana, sillä jotenkin teokset on toisistaan laadullisesti eroteltava, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Heitän siis järjen viimeisetkin hivenet romukoppaan, purjehdin uusille uljaille aivottomuuden ulapoille ja arvotan elokuvat tilaisuutta varten kehittämälläni, elokuvakritiikin maailmalle käänteentekevällä Ernest-mittarilla. Eli tavallisten laatu- tai kiinnostavuuskriteerien sijaan elokuva saa sitä enemmän pisteitä, mitä paremmin se tavoittaa Ernestin perimmäisen olemuksen. Toisin sanoen: mitä enemmän Ernest sekoilee, sitä enemmän pisteitä elokuva ansaitsee. Jos tämä tuntuu sinusta sairaalta, koetapa katsoa nämä elokuvat.

Eli parasta vetää syvä henkäys, imeä aivot pillillä ulos korvan kautta ja sukeltaa kohti pohjaa. Ken tietää, ehkä siellä odottaa jotain ihmismielen tähän asti saavuttamattomissa ollutta kauneutta. Tai sitten pelkästään Jim Varneyn ruma naama. Joka tapauksessa: kohti tutkimattomista korpimaista vihoviimeistä!


thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 
thumbnail
 

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10