Caroline Munro
Espoo Ciné 2006
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

A Prairie Home Companion (2006)

Parhaimman teränsä kadottanut Robert Altman kulkee tuttuja polkuja uusimmassaan. Garrison Keillorin suositusta radioteatteristaan käsikirjoitukseksi muokkaama haikean koominen elokuva kuvaa kantrihenkisen radioteatteriyhteisön viimeistä iltaa lavalla. Altmanin kamera kiertää seuruetta ohjelmanumeroiden aikana ja esiripun takana, keskittyen poimimaan pieniä draamasta komediaan virtaavia hetkiä ohjaajalle kovin tuttuun, improvisaatiohenkiseen dokumentaaritapaan.

Mukana on vaikuttava näyttelijäkaarti ja mukaan mahtuu paljon hyvääkin, mutta kokonaisuutena elokuva on löysä ja tarkoitustaan hapuileva. Jotain tässä nostalgisoidaan; radiota, teatteria, koko perheen kivaa viihdettä, taiteilijoiden yhteisöä... jutusta on vain vaikea saada otetta tekijöiden tyytyessä pikkukivaan potrettiin varsinaisen sisällön kustannuksella.

Näyttämön rajoilla pyörivistä hahmoista jäävät päällimmäisinä mieleen Kevin Klinen esittämä Chandler-pastissi, yksityisetsivän urasta haaveileva turvamies (jonka nimi on Guy Noir...), sekä Virginia Madsenin kuolevaisten elämää haikaileva, latteita runollisuuksia turiseva enkeli. Onko tämä kaikki oi-niin-tiedostava keinotekoisuus viehättävää vai turhauttavaa, riippuu hyvin pitkälti katsojan sietokyvystä tekijöiden itseriittoisuuden suhteen. Samoin on yleisilmapiirin suhteen; mikäli pirtsakan melankolinen kantrityypittely maistuu, voi elokuvasta löytää jotain kestävämpää. A Prairie Home Companionin kääntäjä lienee ollut kännissä, pilvessä, tai sekä että; suomenkielinen titteli on nimittäin Robert Altmanin huonot vitsit.

**---

Sin ti (2006)

Espanjalaisuutuus Sin ti on Espoo Cinéä parhaimmillaan ja pahimmillaan; ns. eurooppalaista laatudraamaa, jossa ei ole elokuvallisesti mitään ihmeellistä, mutta se kertoo varman hahmovetoisesti ja tasaisen sujuvasti pienen tarinansa - jonka mukaan saattaa hetkeksi heittäytyä, mutta huomaa jo parin päivän päästä miettivänsä mitä sitä oikein tulikaan katsottua. Tässä tapauksessa kyseessä on menettelevä elokuva taidemaalarinaisesta nimeltä Lucía, joka sokeutuu kallontäräyksen aiheuttamasta vauriosta. Ana Fernández heittäytyy päärooliin täysillä ja koskettavimmillaan Sin ti on tarkastellessaan aviomiehen sekä kahden teini-ikäisen lapsen eri reaktioita elämän uuteen käänteeseen. Apua tarjoaa myös nuori naisterapeutti, johon Lucía näyttää jopa ihastuvan. Tavanomaiseen melodraamassa vatvomiseen kyllästynyt katsoja toivoisikin suhteen lähtevän pitemmälle ja Sin tin ravistelevan perherooleja hieman räväyttävämmällä tai edes omaperäisemmällä otteella. Suuremman näkökulman tai tarkemmin sanottuna edes pointin puuttuessa ei lopulta jää käteen kuin pelkkää tuhanteen kertaan läpi pureskeltua vaikeuksienkauttavoittoonoleomaitsesijatkaelämääsivapaana -touhotusta. Toki hyvin näyteltyä ja realistisen oloisesti kerrottua sellaista.

**---

Leonard Cohen: I'm Your Man (2005)

Elokuvan ystävät muistanevat Leonard Cohenin musiikin parhaiten Robert Altmanin rajoja rikkoneesta westernistä McCabe & Mrs. Miller (1971), jossa tämän kaihoisan herkkä soundi tarjosi vastakohtaista tukea ohjaajan rosoiselle jäljelle. Harvakseltaan julkisuudessa näkyvä Cohen on säilyttänyt yksityisyytensä vuosien varrella, eikä kovin syvälle päästä tuoreessa dokumentissakaan. Kattavaa, kriittistä ja monipuolista katsausta Cohenin elämään ja uraan odottavien kannattaa siis suosiolla jättäytyä pois. Lian Lunsonin elokuva on nimittäin dokumentin sijaan puhdasta henkilöpalvontaa alusta loppuun. Cohenille järjestetyn tribuuttikonsertin ympärille rakennetussa elokuvassa päästään kyllä välillä asiaankin, kun vanha raspikurkku muistelee menneitä leppoisan itseironisesti kameralle jutellen. Väliin leikataan eri artistien tulkintoja Cohenin biiseistä ja annetaan heidän ylistää miestä. Ohjaaja Lunson ei tosin muista nimetä kaikkia heistä, ilmeisesti olettaen katsojien tunnistavan jokaisen. Kappaleiden tulkinnat ovat odotetusti menestykseltään vaihtelevia, mutta parhaiten mieleen jäävät laulut omikseen ottavat Nick Cave, Jarvis Cocker sekä Antony and the Johnsonsin nimikkolaulaja. Maailmanparantamispuuhiensa lomassa aina välillä poppia rustaava U2:n nokkamies Bono vetää kotiin parhaat nuoleskelupisteet kommenteillaan Cohenista. Edes hieman jäsennellympää kokonaisuutta olisi huomattavasti antoisampi katsoa, mutta I'm your Manin parissa viihtyy kohtuullisen hyvin. Ja jos ei muuta, saa elokuva ainakin uudelleen havahtumaan Cohenin kirjoittajan lahjoihin. Kappaleisiin jo tottuneena nimittäin kiinnittää sanoihin aivan eri tavalla huomiota kuullessaan niitä eri versioina.

***--

Grbavica (2006) :: Grbavica: The Land of My Dreams

Eurooppalaisena yhteistuotantona syntynyt Grbavica on malliesimerkki elokuvan potentiaalista tarjota ikkuna toiseen todellisuuteen - tässä tapauksessa se vain sattuu olemaan omamme, vaikka sodan raunioista hyvää elämää kohti kipuavan kansan tuska tuntuu lievästi sanottuna eri maailmalta hyvinvointivaltiossa kasvaneelle. Jugoslavian sodan jälkimaininkeihin sijoittuva elokuva kertoo bosnialaisen yksinhuoltajaäidin ja tämän teini-ikäisen tyttären tarinan vahvan tosipohjaisesti ja naturalistisesti. Rapistuneessa Sarajevossa elää kituuttava Esma (Mirjana Karanovic) löytää töitä yökerhon tarjoilijana, päämääränään saada tarvittavat 200 euroa kasaan Sara-tyttären (Luna Mijovic) luokkaretkeä varten. Saran isä on kuollut sodassa sankarina ja tyttö idolisoi miestä, jota ei koskaan tavannut. Esman ja Saran arkea koruttomasti kuvaava Grbavica ei ole kokonaisuutena erityisen eheä (sivujuonia esitellään muttei ratkaista), mutta silti paikoin riipaiseva ja helposti kestonsa kantava pieni draama.

**½--

Sivu:

1 2 3 4 5