Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '06 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Babel (2006)

Kolmannen elokuvansa ohjannutta Alejandro Gonzales Inarritua ei ainakaan voi syyttää liian pienestä kunnianhimosta; Babel on logistiikaltaan massiivinen, mutta sisällöllisesti intensiivisen intiimi globaali tarina. Mukaan ei mahdu ainuttakaan epäaitoa hetkeä. Inarritun ja vakiokirjoittajakumppani Guillermo Arriagan suosima mosaiikkimainen rakenne heittää katsojan tällä kertaa Marokkoon, Amerikkaan, Meksikoon sekä Japaniin kolmen tarinan kautta, joiden väliltä löytyy kaaosteorian kautta yhtymäkohtia. Inarritu näyttää modernin maailman baabelintornimaisena kielten ja kulttuurien sekamelskana, jossa ihmiset yrittävät ymmärtää toisiaan ja löytää kosketuksen hetkiä. Visio on järisyttävän todentuntuinen ja mukaansa tempaava. Muutamat hetket vetävät katsojan niin sisään elokuvaan, että päätä huimaa. Avajaiselokuvaksi uunituore Babel on loistovalinta, tapaus joka näyttää meidän kaikkien olevan pohjimmiltaan samanlaisia juuri siksi, että olemme erilaisia.

****½

Renaissance (2006)

Kaiken järjen mukaan tässä pitäisi olla komea paketti: viisi vuotta kasaan pakerrettu intohimoprojekti, jossa motion capture- ja rotoscoping -tekniikoilla on tallennettu näyttelijäsuoritukset ja luotu tiukan frankmillermäisen tyylitelty mustavalkoinen, vuoden 2054 Pariisiin sijoittuva uusioscifinoir. Vaan ei toimi. Kuten tämän tyyppisille projekteille (Casshern, Sky Captain and the World of Tomorrow) niin usein käy, jälki on teknisesti sujuvaa ja tavallaan uraa uurtavaakin, mutta ongelman voi tiivistää kolmeen seikkaan: 1) käsikirjoitus 2) käsikirjoitus ja 3) käsikirjoitus. Toki itse tarinan kerronnasta ja ääninäyttelijöistäkin löytyy useita kompastuskiviä, mutta koko rakennelma on jo alusta lähtien tuhoon tuomittu. Kuluneita juonielementtejä ja videopeleihin kömpelössä funktionaalisuudessaan kuuluvia repliikkejä yhtenään suoltava tekstihirviö kummittelee kaiken yllä. Ensimmäiset 15 minuuttia jaksaa vielä ihailla suoraan sanoen ihan animaattoreiden kankaalle loihtimaa helvetin komeaa maailmaa, mutta latteiden hahmojen tempauksia ja mihinkään etenemätöntä juonta junnuttaessa joutuu useaan otteeseen suorastaan potkaisemaan itseään että tajuaa kuinka komea elokuva voisi olla kyseessä, mikäli tapahtumista olisi mahdollista välittää tai edes kiinnostua. Hukattua potentiaalia valuu niin paljon yli, että luulisi siitä jo jotain tarttuneen itse elokuvaankin. Se, että kyseessä voisi olla jotain todella hienoa saa vihaamaan keskinkertaista ja ikävän unohdettavaa kokonaisuutta entistä kiihkeämmin.

**---

The Host (2006)

Bong Joon-holta uskalsi tehokkaan sarjamurhaajatrillerin Memories of Murder jälkeen odottaa vaikka mitä, mutta elokuva ympäri kaupunkia riehuvasta jättiläismäisestä mutanttiölliäisestä ei jostain syystä hiipinyt mieleen. Onneksi ohjaajalle kuitenkin hiipi, sillä kotimaassaan huippukatsojalukuihin yltänyt The Host on kerrassaan riemastuttava, joskin myös sisällöllisesti umpikahjo.

Sävyltään riehakkaasti sinne tänne säntäilevässä elokuvassa jokeen dumpatut vanhentuneet formaldehydipullot luovat ison vihreän hirviön, joka hotkii ihmisiä kuin aamiaismuroja. Osan porukasta monsteri kuskaa viemäriin piiloon ja yksi heistä on nakkikiskaa vetävän epäsopuisan perheen nuorimmainen vesa. Perhe lähtee vastoin viranomaisten pidättelyjä listimään hirviötä ja löytämään yhteistä säveltä.

The Hostia on perin vaikea kuvailla, mutta sisällöstä löytyy niin perinteistä hirviötoimintaa veikeän mustalla absurdilla huumorilla sävytettynä, ääriyksinkertaistettua ja osoittelevaa yhteiskunnallista kommentointia, kuin myös perhedraamaa. Sormusten herrojen kautta maailmanmaineeseen nousseen uusiseelantilaisen efektipaja Wetan toteuttama hirviö on paitsi teknisesti moitteeton, myös pirun hieno. Otuksen loikkiessa voltteja siltojen tukirakenteissa tai poukkoillessa raivoisasti hyllyen ihmisparkojen päälle ei voi muuta kuin vetää naamalle leveän virneen, joka syntyy osaksi tilanteen absurdiudesta, mutta ennen kaikkea siitä, miten tolkuttoman komeaa tällainen meno on.

Yhteenvetona: The Host on siis läpeensä mielisairas - ja kaunis. Kuin hirviönsä, se hotkii tielleen sattuvat yhtenä palana sisään ja sylkee sitten ulos; sekavina, mahdollisesti limaa tihkuvina, mutta onnellisina.

***½-

Drabet (2005) (Manslaughter)

Per Flyn yhteiskunnallisen, itsenäisistä osista koostuvan trilogian päätösosa Manslaughter alkaa moraalidraamana yhteiskuntatieteilijän nuoren aktivistityttöystävän murhatessa poliisin pakettiauton alle. Tästä meno kuitenkin kehittyy nopeahkosti keski-ikäisen ja keskiluokkaisen miehen hapuiluksi elämän ehtoopuolen alkaessa ja vanhojen valintojen sekä rutiinien näyttäytyessä kyseenalaisina. Manslaughter sisältää hyviä kohtauksia ja on kauttaaltaan erittäin pätevästi näytelty, mutta Flyn teemat sulloutuvat umpikujaan aivan kuten päähenkilön elämäkin. Oli se tarkoituksellista eli ei, lopputuloksena on paljon paikallaan vatvomista ja samojen tilanteiden päämäärätöntä kertaamista. Menettelevää, mutta useaan kertaan nähtyä ja paikoin latteaa.

**½--

Jonestown: The Life and Death of Peoples Temple (2006)

Saarnamies Jim Jonesin rauhaa ja rotujen välistä tasa-arvoa edistävänä alkanut liike kääntyi hiljalleen seuraajiaan vastaan Jonesin upotessa yhä syvemmälle vainoharhoihinsa ja ajan kuluessa suoranaiseen hulluuteen. Jones johdatti yli tuhatpäisen lahkonsa Guyanan viidakon keskelle perustettuun hökkelikylä Jonestowniin, jossa rauha ja rakkaus muuttuivat sulkeutuneeksi joukkopsykoosiksi. Taru päättyi 1978 kongressiedustajan vierailuun, jonka lopuksi Jones tapatutti tämän ja kiihdytti yli 900 seuraajaansa tappamaan itsensä ja lapsena syanidilla. Arkistomateriaalia ja selviytyneiden muisteloa yhdistävä dokumentti alkaa hiukkasen hurahtaneen yksinäisen miehen näennäisen onnistuneena yrityksenä rakentaa massiivinen perhe ympärilleen ja päättyy käsittämättömään tragediaan. Viimeiset minuutit muuttuvat jo sietämättömiksi kuvineen sadoista ruumiista yhdistettynä ääninauhoilta puhe sammaltaen hourivan Jonesin viimeisiin "aatoksiin".

****-

Den Brysomme mannen (2006) (The Bothersome Man)

Ei kannata kuunnella liikaa ennakkokohuja; norjalaiselokuvaa on verrattu Roy Andersonin mestarillisen idearikkaaseen Toisen kerroksen lauluihin, ja mikäli odottaa jotain sen kaltaista muulla kuin erittäin pinnallisella tasolla, tulee pettymään raskaasti. Päähenkilö loikkaa alussa junan alle, mutta perinteisen Taivaan tai Helvetin sijaan hän löytääkin itsensä oslomaisesta kaupungista, jonka asukkaat ovat yhtä putipuhtaita ja tylsiä kuin jatkuvasti liasta rassattavat kadut. Herra yrittää räpiköidä tutkainta vastaan, mutta paikassa ei ole mahdollista edes kuolla, vaan keho sen kun korjaa itsensä.

The Bothersome Man on ihan pätevä pikkuhauska elokuva, jonka pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa pilkkaava kantava idea on nokkela ja huvittava, mutta kun paljastuu ettei tekijöillä muita ideoita sen ohella ole tarjolla, alkaa paikallaan polkeva ja samoja vitsejä toistava kokonaisuus maistua puulta. Hyvät näyttelijät ja hienon hillitty visuaalinen paletti auttavat paikkaamaan tarinallisia puutteita, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että ideaa olisi joko kannattanut vielä kypsytellä, tai suosiolla myöntää, ettei siitä riitä aineksia kokoillan elokuvaan.

**½--

Moartea domnului Lazarescu (2005) (The Death of Mr. Lazarescu)

Sairaala näyttää harvoin yhtä ahdistavalta kuin Bukarestiin sijoittuvassa The Death of Mr. Lazarescussa. Nimihenkilö on yksinäinen vanha mies, joka päänsäryn ja pahoinvoinnin seurauksena soittaa itselleen ambulanssin. Usean turhan yrityksen ja naapurien avustuksen jälkeen se lopulta saapuukin - helpotus sen sijaan ei (toki tästä antaa "hienovaraisia" vihjeitä jo elokuvan nimi...). Perustellusti 153 minuuttiin yltävä elokuva koostuu Lazarescun pompottelusta ympäri kaupungin sairaaloita itsekeskeisten ja ylimielisten lääkärien kieltäytyessä ottaa viinalta haisevan miehen ahdinkoa tosissaan. Viipyilevä elokuva ei sympaattisia hahmoja vilise. Itse Lazarescukin saa katsoja sympatiat lähinnä koko ajan pahenevan tilanteensa ansiosta. Ihmisarvon perään kuuluttava teos julistaa lääkärit mulkuiksi, elämän tuskalliseksi ja kuoleman vaikeaksi. Lopussa mennään jo överiksi symbolismin kera kun maanpäällisen helvetin eri kehiä pitkin seikkaillut Lazarescu - etunimeltään Dante - kärrätään Enkeli-nimisen lekurin luo. Silti syvästi inhimillinen The Death of Mr. Lazarescu on juuri inhimillisen ahdistavuutensa vuoksi puhdistavaa katsottavaa.

***--

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7