Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '06 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Takeshis' (2005)

Takeshi Kitanon monet roolit koomikosta elokuvatähteen ja kirjailijasta ohjaajaan luulisivat tarjoavan rikkaan maaperän omaperäiseen, monipuoliseen ja kitanomaisen vinksahtaneeseen mediasatiiriin. Kun elokuvassa on vielä mukana kaksi eri Kitanoa - leffastara Beat Takeshi sekä näyttelijäksi pyrkivä luuseri-Kitano - niin voisi myös olettaa luvassa olevan identiteettien peilausta. Ikävä kyllä Kitano on tyytynyt vain yhdistelmään irrallisia elementtejä urastaan ja elokuvistaan sekamelskaksi, jossa ei ole sen enempää tolkkua kuin kantavuutta. Sisään lämpiävät parodiat ohjaajatähden omista elokuvista hymähdyttävät uskollisia faneja, mutta eivät tarjoa käytännössä mitään näkökulmaa niihin. Takeshis' sisältää muutamia hauskoja heittoja ja pari kivaa visuaalista hetkeä, mutta päällimmäisenä päässä jyskyttää turhautuminen irtovitsien loputtomasta kavalkadista.

**---

4:30 (2005)

Royston Tanin 4:30 tuo osittain vahvasti mieleen viime vuoden festareilla nähdyn japanilaisen Nobody Knowsin, jossa perheen lapset jätetään tulemaan toimeen itsekseen. 4:30 ei toimi aivan yhtä hyvin, pääasiassa siksi, ettei Tan ole kiinnostunut tarjoamaan käytännössä mitään ratkaisua elokuvalleen vaan nojaa lähinnä minimalistisen absurdeihin hetkiin traagisen ilmapiirin ohella. Äitinsä uran vuoksi yksin jättämä 10-vuotias Xiao Wu asuu "korealaisen setänsä" kanssa, heräten joka aamu 4:30 tutkimaan sammuneen miehen tavaroita ja kehoa. "Setä" on naisensa jättämä ja itsemurhahinkuinen, Xiao Wu taas äitinsä hylkäämä ja läheisen aikuisen kontaktia kaipaava. Tilannetta ei ikävä kyllä kehitellä tämän ilmiselvän rinnastuksen lisäksi sen pitemmälle, ja vaikka eräänlainen kontakti pääsee syntymään, jää elokuva lopulta hieman epätyydyttäväksi. Parasta on oikeastaan lapsen selviytymisen kuvaaminen. Mukana on tuskin lainkaan aikuisia, jotka ovat joko ulkopuolisia tai häiriötekijöitä (kuten opettaja, jonka kasvoja ei koskaan nähdä). Toteutus on hyvä, mutta tarina kaipaisi pari kerrosta lihaa luiden ympärille.

**½--

Three Times (2005)

Hsou Hsiau-Hsenin vahvasti tunnelmaan nojaava kolminkertainen rakkaustarina muistuttaa siinä mielessä Wong Kar-Wain elokuvia, että tunnelmointi muuttuu vähitellen pelkästä tyylistä itse sisällöksi. Vuosiin 1966, 1911 ja 2005 sijoittuvat kolme tarinaa peilaavat Taiwanin eri aikakausien vallitsevien olosuhteiden ja pakotteiden kautta erilaisia ihmissuhteita. Pääosakaksikko kohtaa ja yrittää rakastaa kolme kertaa.

Ensimmäinen, 60-luvulle sijoittuva episodi on vahvan nostalgista, pop-musiikkiin nojaavaa tunnelmointia, jossa ehditään haikailla rakkautta joka ei edes ole vielä varsinaisesti alkanut. Sotilas tapaa snooker-pöydässä tytön ja lähtee etsimään tätä lomallaan.

Toisessa jaksossa eletään vapaustaistelua Japanin vallan alta; diplomaatti tapaa toistuvasti ilotalon kurtisaania ja kummankin tunteet pysyvät lähes täysin peitettynä. Vapauden ajaksi nimetty episodi on kerrottu mykkäelokuvan keinoin - kaikki repliikit nähdään väliteksteinä eleiden ja musiikin ilmaistessa kaksikon sisäiset liikkeet. Nykypäivän Taipeihin sijoittuva viimeinen osuus rikkoo tavoittelun ja kärvistelyn tunnelman, sillä sen alussa pari on jo saanut toisensa, ja naisella on lisäksi tyttöystävä.

Ensimmäisessä osuudessa etsitään rakkautta, toisessa tukahdutetaan sitä, ja kolmannessa nähdään, ettei yhdessäolo takaa onnea. Jaksot kuvastavat myös maan ja maailman muuttuvia olosuhteita ja naisen asemaa yhteiskunnassa. Baarityttö ja kurtisaani ovat molemmat rajoitettuja monin tavoin, mutta nykypäivän yökerholaulajalla on kaikki vapaus, mitä hän voi vain kaivata. Vapaus vain tuo mukanaan myös vastuun, eikä elämä ole sen yksinkertaisempaa, tai vähemmän satuttavaa.

***½-

The Three Burials of Melquiades Estrada (2005)

Guillermo Arriaga raivaa tietään vauhdilla nykykäsikirjoittajien eturintamaan. Mikäli Babel ja aiemmat näytöt eivät riittäneet vakuuttamaan tästä, on Arriaga näpytellyt myös tämän Tommy Lee Jonesin esikoisohjauksen kässärin. Lakonisen realismin ja sysimustan, vähäeleisen kuivan sekä groteskin huumorin yhdistelmä alkaa Arriagalle tyypillisellä pirstaleisella narratiivilla, jossa seurataan vuorotellen johdantoa murhaan ja sen jälkiselvittelyjä. Barry Pepperin esittämä, äärimmäisen epäsympaattinen rajavartija muuttaa vaimonsa kanssa Texasiin, Meksikon rajan läheisyyteen. Hän päätyy vahingossa ampumaan kojoottia metsästämässä olleen elokuvan nimihenkilön. Paikalliset junttipoliisit yrittävät salata tapauksen, mutta "pelkäksi meksikolaiseksi" kylmästi kuitatun vainajan työnantaja/läheinen ystävä Tommy Lee Jones ei suostu antamaan periksi ja ryhtyy omiin oikeustoimiinsa kidnappaamalla Pepperin ja pakottamalla tämän kaivamaan ylös kaverinsa ruumiin. Sitten lähdetään hevosilla Meksikoon hautapaikan toivossa, poliisit tietysti perässä.

Pepperin hahmo on rakennettu niin, että katsoja joutuu tosissaan työskentelemään tunteakseen miestä kohtaan mitään sympatiaa. Jones onnistuu kuitenkin vaikeassa tehtävässään ohjaajana sekä pääosanesittäjänä ja onnistuu rakentamaan vaikuttavan moraalisen elokuvan, jossa ihmishengen riisto nähdään äärimmäisenä pahuutena. Sovitus ei ole helppoa, ja synnit kantavat pitkälle.

****-

Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan (2006)

Sacha Baron Cohenin Ali G Show'hun sivuhahmoksi luoma kazakstanilainen tv-reportteri Borat on show'n jälkeen karannut omille poluilleen. Umpiantisemitistinen, naisvihamielinen ja viattoman piilohomo Borat törmäilee tavallisiin ihmisiin ja esittää heille hassun aksenttinsa ja tuuheiden viiksiensä takaa pöyristyttävän epäkorrekteja mielipiteitä ja hirvittävän loukkaavia kysymyksiä. Katsoja saa kieriä vuoroin naurusta, vuoroin myötähäpeästä ja usein vielä puhtaasta hämmästyksestä. Voiko joku oikeasti tehdä tuon? Sanoa noin? Ja saada minut nauramaan?

Toisin kuin Ali G -elokuvassa, iso osa Boratista on tv-sarjasta tuttua käsikirjoittamatonta autenttista ihmisten häiriköintiä. Mutta jos luulee jo nähneensä Boratin koko potentiaalin, erehtyy karvaasti. Cohen on poistanut kaikki estot ja revittelee täysin pidättelemättömän törkeästi oikeastaan aivan kaiken kuviteltavissa olevan kustannuksella. Meininki on mielisairasta ja aivan helvetin hauskaa. Borat on parhaita komedioita vuosikausiin - ainakin ensinäkemältä. Aika tietysti näyttää miten jutut kestävät.

****½

Glastonbury (2006)

Kolmikymmenvuotisen Glastonbury -festivaalin koko olemassaolon kattava dokumentti ei luonnollisestikaan voi olla kovin lyhyt, mutta Julian "The Filth and the Fury" Templen 138-minuuttinen spektaakkeli on silti hieman liikaa omaksuttavaksi yhdellä katsomisella. Mukaan mahtuu todella paljon kiinnostavaa materiaalia ja vangitsevia esityksiä, mutta lopulta Glastonbury toimisi varmaankin paremmin osissa nautittuna ja vielä hitusen laajempana.

***--

Taxidermia (2006)

Voiko elokuva joka alkaa tulta syöksevällä seisovalla peniksellä olla huono? Taxidermian tapauksessa ei taatusti, vaikkei kokonaisuus tasapainoinen olekaan. Kolmesta osuudesta koostuva perhekronikka muistuttaa heti alkumetreillään kertojanäänen kautta, että kun jokin loppuu, tulee sen alusta myös tärkeä. Loppuelokuva, ja etenkin sen kliimaksi, havainnollistavat tämän erittäin hyvin. Taxidermiassa ruumis ja sen käyttö, mitä sinne laitetaan sisään ja otetaan ulos, nousee etualalle melko lailla ennen näkemättömissä suhteissa. Alun sianruohon naimisesta keskiosuuden oksennuksentäytteisiin syömäkilpailuihin ja viimeisen kolmanneksen ruhojen (eläinten JA ihmisten) täyttöön, materiaali tasapainoilee jatkuvasti itsetarkoituksellisen mässäilyn, pöyristyttävyyden ja erittäin hauskan mustan huumorin rajoilla, kaatuen välillä puolelta toiselle. Ulkoasu on viimeisen päälle hiottu pienestä budjetista huolimatta, ja kerronta on kuvallisesti todella oivaltavaa. Päähän ei kuitenkaan oikeastaan jää paljon muuta kuin äärimmäisyyksiin nousevat kohokohdat, joten jälkifiiliksissä ei voi välttyä hienoiselta itsetarkoituksellisuuden leimalta.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7