Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '06 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7

Stoned (2005)

Rolling Stones -perustajajäsen ja sittemmin bändistä pois potkitun kitaristi Brian Jonesin elämä päättyi mysteerisissä olosuhteissa omaan uima-altaaseen klassisessa rock-tähti-ikälukemassa 27. Tarinassa olisi epäilemättä aineksia kiehtovaan elokuvaan, mutta James Bond -kirjoittajat Neal Purvis & Robert Wade sekä esikoisohjaaja Stephen Woolley ovat saaneet aikaan vain nuhruisen klisekimpun, jossa käydään tunnollisesti läpi kaikki pahimmat rokkileffahetket saamatta menoon sen kummempaa omaa näkemystä tai edes liiemmälti viihdyttävyyttä. Näyttelijät yrittävät, mutta langanlaihat ihmiskuvat ja krapulainen sisältö jäävät suosiolla elokuvan ainoan hyvän puolen varjoon - kuvaaja John Mathieson nimittäin näyttää olevan ainoa, joka on vaivautunut vähän panostamaan ja loihtii eri filmityypeillä aikakauden tuntua identiteettiään hakevaan tuotokseen.

**---

The Great Yokai War (2005)

Etukäteen usealta taholta korkeintaan keskinkertaiseksi haukutun elokuvan katselu johtaa toisinaan varsin mukaviin yllätyksiin. Japanin tehotykki Takashi Miiken tylsäksi lastenelokuvaksi solvattu The Great Yokai War on itse asiassa erittäin viihdyttävä, hienosti etenevä ja täynnä kivan kilahtaneita hahmoja ynnä tilanteita.

Vanhoista kansataruista, 60-luvun samannimisestä elokuvasarjasta sekä pop-kulttuurista yleensä kannuksensa kiskova Yokai War on perusidealtaan hyvinkin perinteinen koko perheen fantasiaseikkailuefektispektaakkeli, johon Miike on ruiskuttanut sopivassa suhteessa omaa kieroa metodiaan.

10-vuotias Tadashi valitaan pikkukylän Kirin Rideriksi ja ennen kuin hän huomaakaan, nykyään olutmerkkiä edustava titteli velvoittaa penskan maailman pelastajiksi kaameilta metallihirviöiltä ja heidän demoniselta johtajaltaan. Efektejä ja toinen toistaan pimeämpiä peikkohahmoja vilisevä elokuva rullaa hyvin eteenpäin, eikä kahden tunnin aikana ehdi itse asiassa tylsistyä lainkaan, päinvastoin. Monet huumoriosuudet nyt jäävät vähän kömpelöiksi, eikä kyseessä ole missään nimessä loistava tapaus, mutta silti Miike pitää massiivisen efektimyrskynkin keskellä ohjat anarkistisessa otteessaan. Jos olisin nähnyt The Great Yokai Warin lapsena, rakastaisin sitä.

***½-

Colour Me Kubrick: A True...ish Story (2005)

Tositapahtumien pohjalta luotu absurdin räikeä satiiri kertoo veijarimaisella otteella huijari Alan Conwaysta, joka 90-luvun lopulla esiintyi elokuvaohjaaja Stanley Kubrickina ympäri Lontoota, lähinnä rahan, viinan ja nuorten miesten vonkaamisen vuoksi. Kubrickin vakioapulaisohjaaja Brian Cookin elokuva ei edes yritä luoda Conwaysta uskottavaa ihmishahmoa, vaan mässäilee lähinnä tilanteiden ilmeisellä huvittavuudella aina uuden uhrin upotessa valekubrickin tökeröön charmiin. Vitsi on hauska, mutta kun niitä on vain yksi, se kuluu hieman liikaa puolitoistatuntisen aikana. Silti ihan katsomisen arvoinen tapaus, jo pelkästään John Malkovichin tolkuttoman överiksi vedetyn roolisuorituksen ansiosta. Malkovich selvästi nauttii elämää pienemmän hahmonsa vetämisestä elämää suurempana, heittäytyen draamakuningattaren kenkiin antaumuksella. Läpimätä vilpillisyys paistaa niin kovaa kaiken aikaa, että katsoja alkaa jo suoranaisesti hämmästellä miten kukaan voi uskoa juopon sekopään hourailuja.

**½--

World Trade Center (2006)

"Hei, olen taiteilija joka ennen tunnettiin nimellä Oliver Stone. Saatatte muistaa minut sellaisista särmikkäistä ja kantaa ottavista elokuvista kuten JFK ja Natural Born Killers. Nykyään kutsun itseäni nimellä ohjausbotti Ron Howard 2.0 ja ohjaan melodramaattista sontaa. Olen täällä tänään kertomassa uudesta keksinnöstä nimeltä nyyhkyvasara. Nyyhkyvasaran ansiosta elokuvantekijän ei enää tarvitse tukeutua sellaisiin muinaisiin käsityksiin kuin moniulotteiset henkilöhahmot tai kiinnostava kerronta. Nyt riittää kun lämäyttää katsojaa vasten pläsiä nyyhkyvasaralla! Läts vaan ja kyyneleet valuvat! Ja jos joku kyynikko ei kerrasta ala parkua, ei hätää. Nyyhkyvasaralla voi paukuttaa niin kauan kuin sielu sietää ja filmiä riittää!"

*----

Art School Confidential (2006)

Terry Zwigoff käsittelee uudessa elokuvassaan jälleen yhteiskunnan normien ulkopuolella eläviä yksilöitä. Yhteistyö Ghost Worldin luoneen sarjakuvataiteilija ja kanssakyynikko Daniel Clowesin kera jatkuu, tällä kertaa taidekoulusatiirin, kasvutarinan ja sarjamurhaajatrillerin epätasaisessa yhdistelmässä. Jerome (Max Minghella) on 18-vuotias taidemaalarilupaus, joka pääsee arvostettuun Strathmoren kouluun jahtaamaan unelmaansa tulla 21. vuosisadan suurimmaksi taiteilijaksi. Nuorukaisen unelmat törmäävät huippuvauhtia tiiliseinään todellisuuden raadollisuuden nostaessa päätään naurettavia töitä ylistävien opettajien ja pihalla olevien opiskelijoiden muodossa. Kun alastonmalli-ihastuskin kiinnittää enemmän huomiota hyväraamisiin urveloihin, näyttää vajoaminen alkoholismiin ja unohdukseen ainoalta vaihtoehdolta sairaassa maailmassa.

Taustalla kulkee myös juoni kampuksella vaanivasta kuristajamurhaajasta, joksi poliisit epäilevät groteskeihin töihin keskittyviä taiteilijoita. Taidemaailmaa myötäelävän riekkuvasti tuulettava komediaosasto ei loksahda yhteen murhajuonen kanssa, vaikka lopussa selviääkin, miksi yhdistelmään on päädytty. Isompi ongelma on oikeastaan, ettei Art School Confidential ole lopulta muuta kuin kokoelma (hauskoja) vitsejä teennäisistä tekotaiteilijoista, jotka Zwigoff & Clowes jo ehtivät ruotia Ghost Worldissa tiivistetymmässä muodossa ja kokonaisemmilla henkilöhahmoilla.

***--

La Science des rêves (2006) (The Science of Sleep)

Kaksi Charlie Kaufmanin kirjoittamaa elokuvaa ohjannut musiikkivideovisionääri Michel Gondry on lähtenyt omille tutun unenomaisille teilleen viehättävässä uutuudessaan, jossa Gael García Bernalin valloittavan hetkessä eläen esittämä nuori mies Stephane elää jossain unen ja todellisuuden välissä. Stephane on lapsenomaisen naiivi ja viaton, eikä erityisen hyvin varustettu tosielämän haasteille. Naapuriin muuttava Stephanie (Charlotte Gainsbourg) tuntuu elävän ainakin puolittain samoissa tunnelmissa, mutta ei näytä haluavan muuta kuin ystävyyttä.

The Science of Sleep muistuttaa tyyliltään Gondryn omimpia musiikkivideoita, joissa hellyttävän näköiset käsityöefektit mellastavat rinnakkain ihmisten kanssa ja maailma on yhtä leikillistä fantasian juhlaa. Moni kohtaus tapahtuu suoraan Stephanen kallossa, jossa tämä pyörittää omaa TV-asemaansa. Eniten elokuva eroaa Gondryn Kaufmanin kanssa tekemistä elokuvissa jälkimmäiselle tyypillisen kyynisyyden loistaessa poissaolollaan. Kokonaisvisio on raikas ja piristävä luontevan absurdissa hyväntuulisuudessaan, jossa kaikki ovat omalla tavallaan ihanan outoja. Stephanen seksihullu pomo tuo tosin mieleen Kaufmanin vastaavat hahmot, mutta ei missään nimessä huonossa mielessä. Jos odottaa suurta ja vakavaa draamaa, tulee pettymään, mutta mikäli on valmis heittäytymään mukaan Gondryn hillittömään tajunnanvirtaan, on luvassa helvetin hauska ja omaperäinen keitos.

****-

El Laberinto del Fauno (2006) (Pan's Labyrinth)

Guillermo Del Toron uutta fantasiaelokuvaa on odotettu vimmaisella kiihkolla tekijän, aiheen sekä ennakkoon nähtyjen kuvien perusteella. Olisi ehkä kannattanut hillitä hieman intoaan, sillä lopputulos ei ole mikään mestariteos useista komeista visioistaan huolimatta - joskaan ei lähelläkään Mimicin kaltaista katastrofia. Espanjan sisällissodan jälkimaininkeihin sijoittuvassa eteerisen sadun ja raadollisen todellisuuden rinnakkain asettava Pan's Labyrinth heittää fasistikapteenista isäpuolen itselleen saavan nuoren Ofelia-tytön elokuvan nimen mukaiseen fantasiamaailmaan, jossa mystinen fauni (Hellboyn Abe Sabienina nähty Doug Jones mielettömän upeassa maskiluomuksessa) antaa hänelle kolme tehtävää saadakseen tietää, onko Ofelia maanalaisen valtakunnan muinoin kadonnut prinsessa.

Del Toro ei ikävä kyllä löydä täysin toimivaa tasapainoa fantasian ja toden välillä, eivätkä asiaa auta pohjimmiltaan perin yksimotiiviset hahmot, joista Sergi Lópezin sinällään hyvin esittämä übercomandante putoaa romantisoitujen kapinallisten ohella syvimpään klisekuoppaan.

Elokuva tarjoaa yhtä lailla mahdollisuudet nähdä fantasiaelementit todellisina kuin Ofelian kuvittelemana turvana kaoottiselta elämäntilanteeltaan. Sääli vain että kokonaisuus jää puutteelliseksi kummaltakin kantilta. Jos faunit ja muut otukset ovat oikeita, ei satuosuus vaikuta tarpeeksi muuhun juoneen, eikä hieman pohjustettu konflikti Ofelian ja otusten välillä koskaan tapahdu. Jos kyseessä on taas matka harhaisen tytön mielikuvitusmaailmaan, ei tätä keksityn ja toden välistä ristiriitaa käsitellä oikeastaan lainkaan. Pirunmoinen sääli, sillä Pan's Labyrinth sykkii potentiaalia ja sen tarjoamat fantastiset näyt suorastaan huutavat genren ystäviä rakastumaan joka ruutuun.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7