Caroline Munro
Peckinpah, osa 2: valkoinen unelma
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

Peckinpah, osa 2: valkoinen unelma

Bring Me the Head of Alfredo Garcia (1974)

"So grotesque in its basic conception...

so sadisic in its imagery...

so irrational in its plotting...

so obscene in its effect..."

- Wall Street Journal, 1974

Veden pinta on rauhallinen. Aurinko luo sille oman väreilevän huntunsa. Huomaamme raskaana olevan nuoren tytön katselevan tätä luonnon seesteistä asetelmaa. Aloituskuva, jonka Peckinpah valitsi henkilökohtaisimmaksi jääneeseen elokuvaansa, tuo mieliin vuotta aiemmin valmistuneen "viimeisen westernin" Pat Garrett & Billy the Kid. Tuolloin vedellä oli symbolinen merkitys. Se kertoi kuoleman edessä odottavasta rauhasta. Ihmisen silmät ja veden pinta kohtasivat elämän viimeisillä hetkillä. Saamme pian tietää, että tytön isä on arvovaltainen paikallinen mafioso. Hän asettaa palkkion tyttärensä raskaaksi saattaneen Alfredo Garcian päälle. Alkaa laaja ihmismetsästys. Nopea käänne seuraa, kun etsintäkuulutus saapuu elämän kuluttaman pikkurikollisen Bennien korviin. Onko tämä hänen uuden rikkaan elämänsä alku? Hänen tyttöystävänsä kun tietää jo kuolleen Garcian hautapaikan.



"Listen. The church cuts off the feet, fingers, any other goddamn thing from the saints, don't they? Well, what the hell? Alfredo's our saint. He's the saint of our money, and I'm gonna borrow a piece of him," vakuuttaa Bennie rakastamalleen naiselle saatuaan lupauksen miljoonasta dollarista. Tie, joka heillä on edessään, vie kuitenkin paitsi kuolleen miehen haudalle myös Bennien sisimpään. Elämän kasvattamat pakkomielteet, kaavoihinsa kangistuneet ajatukset, tavat ja itseään riuduttavat unelmat tarjoavat kontrastin alkukuvan lammelle, jonka tarjoama rauha kuihtuu kuolleiksi hiekanjyväsiksi vanhan haudan ääreen. Lopulta, kun Bennie irrottaa Garcian mädänneen pään kuitatakseen satojen kilometrien päässä odottavan palkkionsa, on kyse enää itseensä sulkeutuneen ihmismielen väkivaltana purkautuvasta umpikujasta.

Sivu:

1 2 3 4