Caroline Munro
Peckinpah, osa 2: valkoinen unelma
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

Matka kauhuun

Bring Me the Head of Alfredo Garcia muodostui lakipisteeksi Sam Peckinpahin uralle. Edessä oli toki vielä komea Cross of Iron, joka leikkasi kyynisyyden terällä perinteikkäämpää toisesta maailmansodasta kertovaa elokuvaa, kuin myös muutama heikompi työnäyte. Garcia oli kuitenkin se elokuva, jota Peckinpah pääsi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan uransa huipulla lähes ilman rajoitteita. Hän palaakin jälleen kerran itselleen rakkaaseen kuvaan ihmisyyden paradoksista ikään kuin laumastaan eksynyt muukalainen, joka etäältä katselee riutunutta maailmaa. Garcian matka synkkenee kohtaus kohtaukselta. Hän on jo elokuvan alussa alkoholisoitunut - kuin oli myös Peckinpah - ja antanut elämässään periksi. Hän käy moraalista dilemmaansa läpi ainoan itselleen rakkaan ihmisen kanssa. Lupaus onnesta odottaa aivan nurkan takana.

Pelko saa nopeasti muotonsa Bennien ja hänen naisensa Elitan kohdatessa pimenevässä yössä kaksi muukalaista. Olkikoirien voimakas väkivalta hiljentyy, kun toinen miehistä vie Elitan syrjemmälle. Pian seuraava väkivalta ei ole enää impulsiivista. Päinvastoin, se kypsyy hiljalleen Bennien istuessa toisen miehistä kanssa kytevän nuotion äärellä. Bennie hyväksyy tapahtumien järjestyksen hetkeksi. Vaikuttavampaa on silti Elitan rauhallisuus uuden koettelemuksen edessä. Jos mietimme Peckinpahia, ei hänellä ole enää tarvetta ryöpsäyttää huutoja, kirkumista tai verta katsojien silmille kuin innokas nuori elokuvantekijä. Hän katsoo tapahtumia nyt etäältä kuin kuka tahansa näyttönsä antanut ja murtunut taiteilija. Bennie ja Elita irtaantuvat vielä tästä vastoinkäymisestä, mutta elokuvan viimeinen kuva antaa jo odottaa itseään.



"Yhden asian vaara tekee sinulle ajan kuluessa - se tappaa tunteen. En usko, että tunnen enää koskaan mitään muuta kuin pelkoa. Kukaan meistä ei voi enää vihata - kuin ei myöskään rakastaa" tiivistää pelon ytimen mm. Orson Wellesiä inspiroinut Graham Greene. Vielä elokuvissaan Olkikoirat ja Hurja joukko Peckinpah oli kumartanut kuolemanpelolle. Myös Garciassa kuolema saapuu vielä kerran, nyt ohjaajan uran dramaattisimmassa hidastuksessa. Tunne kuolee ja hänen vihastaan tulee tyyntä. Rajuja kamppailujaan tuottajia vastaan käyneen ohjaajan elämässä oli näkyvissä selkeä muutos myös kameran ulkopuolella alkoholin korvautuessa hiljalleen kokaiinilla. Irtaantuminen elämästä alkoi muodostua entistä syvemmäksi päihdekierteeksi. Ystävät hänen ympäriltään katosivat.

Kuva maailmasta

Peckinpahin elokuvien henkilöhahmot paljastavat runsaasti hänen maailmankuvastaan. Alfredo Garciassa rooleihinsa uppoutuvat mm. meksikolainen seksisymboli Isela Vega, oman pienen kulttinsa ympärilleen kasannut Kris Kristofferson ja jo Hurjassa joukossa nähty Warren Oates. Esimerkiksi Vega nostaa esille jälleen Peckinpahin varsin moniulotteisen kuvan naisesta. Ennen elokuvan ensi-iltaa heinäkuun playboyssa esiintynyt kaunotar näyttäytyy Alfredo Garcian rinnalla riisuttuna menneiden vuosien kaunottaren rooleistaan. Hän pukeutuu nyt alkoholistin vierellä matkaavaksi ja niin ikään elämän nurjan puolen kokeneeksi positiiviseksi voimaksi, joka antaa Bennien kaltaiselle nilkille sen yhden ainoan syyn elää. Bennien ja Vegan näyttelemän Elitan keskinäiset keskustelut ja yhdessäolo luovatkin ympärilleen tuskallisen todentuntuisen illuusion.

Alfedo Garcian ensimmäinen puolisko käy läpi ihmisen elämää hillittyjen tunteiden kautta. Oatesin tulkitsema Bennie on näyttelijän luoma kuva ohjaajasta itsestään. Sattumaa ei ole myöskään Vegan rooli, sillä erottuaan ensimmäisestä vaimostaan Marie Sellandista nai Peckinpah meksikolaisen niin ikään nyt hieman yli kolmenkymmenen olevan kaunottaren. Jäänee arvoitukseksi kuinka paljon ohjaaja lopulta käy läpi ajatuksiaan näyttelijöidensä kautta. Alfredo Garcia on joka tapauksessa hyvin henkilökohtainen elokuva, jonka dialogi on ajoittain kuin ohjaajan omasta suusta. Huomionarvoista on myös kuinka Peckinpah käyttää Bennietä kertojan roolissa tämän käydessä läpi tunteitaan Alfredo Garcian mädäntyvän pään kanssa. Yhteiskunnan ja ylipäätään muut ihmiset Peckinpah kuvaa yksilön väkivaltaan manipuloivana voimana.



Bennie on kasvanut elämässään vaiheeseen, jossa kohtalo jää hänen omiin käsiinsä joskin todellisuus runtelee kohtalolle ahtaat rajat. "It's all right, Benny. It's all right", lohduttaa Elita astuessaan muukalaisen raiskaamaksi. On kuin hän sillä hetkellä sanoisi: me olemme kasvaneet väkivaltaisiksi. Siitä on tullut siksi myös meidän osamme. Bennien rooli tässä maailmassa on ahdas, ajatus joka oli nähtävissä myös ohjaajassa itsessään. Peckinpahille poispääsyn tarjosivat elokuva, viina ja huumeet. Bennien tie on suoraviivaisempi: hän tappaa kaiken pahan tieltään. Neuroottisuuttaan hän kuitenkin käpertyy syvemmälle itseensä kykenemättömänä pesemään pahaa pois tästä maailmasta, saatikka omasta sielustaan. Kivuliaimmillaan elokuva onkin kuin Peckinpahin katse omaan mieleensä; yritys ymmärtää ja käsitellä tuskalliseksi muuttuvaa elämää.

Eristäytyneisyys

Sadistiseksi, järjettömäksi ja groteskiksi kuvaillun Garcian on arveltu joissain lähteissä ilmestyneen muutama vuosi liian myöhään. 70-luvun puolessa välissä amerikkalainen valtavirta kaipasi uudenlaista positiivisempaa tuulahdusta. Hurjan joukon taustalta löytynyt Vietnamin sota oli jo päättymäisillään. Väkivalta oli turruttanut amerikkalaisten ruokapöydät. Garcia oli kaikkea muuta kuin kansakunnan vapauttava pehmeä uni, pikemmin painajainen joka esitteli elämästä erkaantuneen Bennien mielipuolisella matkalla kohti kauan sitten menetettyä toivoa. Tavalliselle amerikkalaiselle elokuvankuluttajalle tämä ei enää kelvannut. Kun vielä vuosina 1968-1972 box office -listalla juhlivat amerikkalaista identiteettiä etsivät elokuvat kuten Midnight Cowboy, Easy Rider ja Deliverance, kulki seuraava viisivuotinen Manaajan, Mel Brooksin ja Tappajahain loisteessa.

Kuvausten aikana vuoden 1973 lopulla Peckinpah vietti pitkiä aikoja asuntovaunussaan ja tuli ulos usein lääketokkuraisena tai päihtyneenä. Ideologialtaan hänen tuorein elokuvansa oli ajautumassa auttamattomaksi flopiksi. "Pat Garrett oli murtanut hänen selkärankansa", kertoo käsikirjoittaja Gordon Dawson: "(Alfredo Garcian) kuvauksissa hän ei suostunut puhumaan kenellekään kuvausryhmästä, ainoastaan minulle. Oli hyvin vaikeaa ymmärtää mitä hän halusi". Kesäkuussa 1974 Garcian ennakkonäytökset osoittautuivat katastrofeiksi. Yleisöä ei kiinnostanut katsoa elokuvaa loppuun. Arviot olivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kauttaaltaan negatiivisia. Lopulta elokuvan ensi-illan jälkeen lipputulot tyrehtyivät heti alkuunsa, joskin Euroopassa vastaanotto oli huomattavasti positiivisempi.



Jos Pat Garrett oli napsauttanut Peckinpahin selkärangan, vapautti Garcia hänen mielikuvituksensa. Elokuvan jälkeen ohjaaja turrutti murheensa kokaiiniin, josta tuli erityisen helposti saatavaa James Caanin lähipiirin kautta The Killer Eliten kuvauksissa. Tapahtunutta muutosta maalailee Katherine Haber: "Hän oli aina täynnä katumusta, mutta kokaiinin käytön alettua katumus kääntyi vihaksi... Mukavuus katosi ja häntä dominoivat nyt paranoia ja ilkeys." Elokuvaa seurasi kierre, jonka päätteeksi Sam oli hukuttaa itsensä hotelli Hiltonin uima-altaaseen. Bennien juoksumatkasta umpikujaan tuli näin irvokas vertauskuva ohjaajan omasta elämästä.

Sivu:

1 2 3 4