Caroline Munro
Peckinpah, osa 2: valkoinen unelma
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

The Cross of Iron (1977)

"I couldn't fucking believe it, man, here was Sam Peckinpah crying as we were walking down the railroad tracks: 'They're taking the fucking film away from me!'"

- James Coburn

Hollywood muutoksen kourissa

Heti alusta alkaen oli selvää ettei Rautarististä ollut tulossa amerikkalainen menestystarina. Pienen budjetin yhteiseurooppalainen projekti sai alkunsa Wolf C. Hartwigin pornoelokuvillaan tienaamasta starttirahasta. Kun jo Garcia oli osoittautunut murheelliseksi episodiksi niin miten kävisi amerikkalaisen ihanteen täydellisesti sivuuttavalle sotaelokuvalle, joka kertoo natseista?

Ensimmäisen version Rautaristin käsikirjoituksesta työsti muun muassa Casablancan (1942) kirjoittanut Julius J. Epstein. Tämän version Peckinpah hylkäsi sen sileän tien ja korvasi "perinteistä sotadraamaa suoltavan" Epsteinin karskilla Korean sodan veteraanilla, James Hamiltonilla. Myöhemmin hän toi projektiin myös luottomiehensä Walter Kelleyn hiomaan yksityiskohtia. Alkuperäinen John Wayne -ikonografia muuntui näin kuin taikaiskusta Rolf Steinerin ja Hauptmann Stranskyn moraaliseen rappioon. Omien sanojensa mukaan ohjaaja halusi antaa sodan vaikutuksista realistisen kuvan - ja Orson Welles listasikin elokuvan amerikkalaisen sodanvastaisen elokuvan hienoimpiin. Kuilu oli kuitenkin auttamattomasti syventynyt periamerikkalaisen ihanteen ja Peckinpahin välillä. Amerikkalaisten omakuva itsestään ja valtakunnastaan oli kokenut syvän muutoksen, mikä muutos löytäisi uuden sisällön tulevina vuosina.

Rautaristin kriittisyys ihmisen toimia ja modernin maailmankuvan kyseenalaistaminen jäivät auttamattomasti taka-alalle, kun sanojen "She was the first... A long time ago in a galaxy far, far away..." ja "You'll Believe a Man Can Fly!" myötä syntyi uusi amerikkalainen unelma. ...Peckinpah puhui sodan kauheuksista nyt maanmiehilleen, jotka olivat haluttomia näkemään tekojensa seurauksia. Ylipäätään amerikkalainen käsitys elokuvasta supistui dramaattisesti vuosina 1975-1978, kun Spielbergin Tappajahain myötä elokuvaan kätkeytynyt valtava kaupallinen potentiaali paljastui tuottajille. Ero kaupallisen ja omaehtoisen elokuvan välillä alkoi syventyä. Myös tapa kuluttaa elokuvia muuttui radikaalisti, mikä mahdollisti Rautaristin kaltaisen merkkipaalun totaalisen sivuuttamisen.

Hänschen klein

Voiko Peckinpahia kuitenkaan ymmärtää ymmärtämättä hänen viimeisen "suur"elokuvansa ydintä? Garcian tavoin Rautaristin valmistuminen oli jälleen hyvin henkilökohtainen prosessi.

Elokuva aukeaa ristiin leikattuihin dokumentinpätkiin, mitä säestää vanha saksankielinen lastenlaulu "Hänschen klein". Myöhemmin elokuvassa seuraa keskeinen jakso, jossa saksalaisten vangitsema venäläispoika elää hetken heidän kanssaan. Edelleen elokuvan loppupuolella näemme kuinka äidillisiä piirteitä tulkitseva venäläinen naissotilas puukottaa kuoliaaksi viattomaksi kuvatun saksalaisnuoren. On kuin Hurjan joukon leikisti ihmisiä ampuneet pikkupojat olisivat varttuneet nyt lapsiksi sodan kauhuihin. On myös hyödyllistä tietää, että ohjaaja ajautui poikansa Mathewin (1962 - ) kanssa vakavaan väkivaltaiseen konfliktiin Rautaristin valmistelujen aikana. Tämä katkaisi vuosiksi heidän suhteensa.



Omien sanojensa mukaan Peckinpah tutki väkivaltaa, koska hän tutki ihmisen sydäntä. Steiner, katsoessaan kuinka pieni poika kuolee omiensa luoteihin, ei voi kuin jatkaa sotimista koska siitä on tullut myös hänen taakkaansa. Hän näkee ja ymmärtää sen kauheuden. Hän ymmärtää jopa vihollisen inhimillisyyden. Silti hän palaa ystäviensä luokse rintamalle tappaakseen. Alun laulu kertookin osuvasti kuinka "Hänschen klein" - suom. "Jaakko pieni" - lähtiessään yksin toiverikkaana suureen maailmaan, jättää äitinsä itkemään menetettyä lastaan.

Hänschen klein geht allein in die weite Welt hinein,
Stock und Hut steht ihm gut, ist ganz wohlgemut;
Aber Mutter weinet sehr, hat ja nun kein Hänschen mehr.
Wünsch dir Glück, sagt ihr Blick, kehr nur bald zurück!

Little Jack is going alone to the wide, wide world,
Stick and hat fits him well, encouraged with good mood;
But mom is crying hard, she has no longer little Jack.
Wish you luck, says her look, come back again soon!

Heti alkutekstien ensimmäisistä kuvista alkaen Peckinpah ironisoi pyssyt tanassa juoksevat aikuiset miehet lapsen asemaan. Hän kertoo kuinka suurta vääryyttä tapahtuu sinällään arvottomien asioiden kuten materian tai rautaisen ristin takia. Joissain yhteyksissä Rautaristin on nähty jatkavan Hurjan joukon alustamia sodanvastaisia teemoja. Hurjan joukon alun skorpioni Yhdysvaltojen asevoimien tunnusmerkkinä ja sen kimpussa punaiset pienet muurahaiset kuin viet-kongin lukuisat sissit, ja joukko lapsia seuraamassa uteliaina tekojensa seurauksia, on kieltämättä mielenkiintoinen asetelma, joka saa jatketta. Peckinpah ei pelkää antaa kommunistiselle neuvostoarmeijalle elokuvassaan lapsen ja naisen kasvot. Niin ikään Peckinpah tuo ohimennen kuviin joukon nuoria neuvostosotilaita matkalla rintamalle, antaen heille näin ihmisen piirteet. Vaikka Rautaristin sotajaksot pyrkivät dokumentinomaisuuteen ja jättävät vihollisen persoonattomaksi, antaa Peckinpah henkilögalleriallaan katsojien tuntea molemman osapuolen kokeman pelon ja vihan.



Jälleen kerran Peckinpah suhtautui työhönsä suurella tunteella. Rautaristin kuvauksissa hän oli paikoitellen lähes hysteerinen. Legenda kertoo kuinka elokuvan tärkeä finaali oli jäädä kokonaan filmaamatta tuottajien lyödessä rahaluukut kiinni. James Coburn katseli tällöin kyynelehtivää ohjaajaa, joka oli menettämässä ehkä tärkeimmän asian elämässään sillä hetkellä - elokuvansa viimeisen kohtauksen. Tuottajien saapuessa mukanaan elokuvan uusi lopetus hyökkäsi tunteikas Coburn nyrkit tanassa näitä vastaan ja osoitti tuottaja Alex Winitskylle tien takaisin autolle huutaen: "Get this fucker of the set... we're gonna do it right... we're gonna shoot what Sam wants to shoot!" Lopulta kohtaus kuvattiin alkuperäisessä muodossaan kolmen päivän sijaan neljässä tunnissa. Ei pelkästään Peckinpah, mutta myös ne muutamat ihmiset jotka hän laski lähelleen kokivat siis hänen valtavan tunnekuohunsa. Olisiko liioiteltua puhua hänestä jopa auteurina, joka maalasi elokuviinsa ja niiden kautta oman sielumaisemansa eläen täysillä ainoastaan kameran takana?

Slivovitz, "Auf dein Wohl..."

Kirjassaan If they move... kill 'em!, pohtii David Weddle omalta osaltaan piirteitä, joita Peckinpah vangitsi omasta elämästään Rautaristin kautta valkokankaalle. Jo mainitun välikohtauksen ohella voidaan pohtia esim. Peckinpahin suoraviivaista kuvaa miehestä, joka ei ole vapaa ajan Hollywood -kliseistä. Tarinan selkärangan muodostavien paatuneiden mutta sydämeltään hyvien antisankareiden ohella nähdään siloposkinen Roger Fritz homoeroottisessa luutnantti Triebigin roolissa. Elokuvan alkupuolella tapahtuva keskustelu majuri Stranskyn kanssa tiivistää monen Peckinpahin elokuvan ytimen:

Transky:
In other words, you prefer the company
of a man to that of a woman?

Triebig:
It depends on the situation.

Stransky:
Really?
If it will help you, I will put
your thoughts into words for you.
You prefer the society of men to
that of women in any and all
situations.

Peckinpahin läheiset ovat kuvailleet häntä mieheksi, jolla oli voimakas tunnemaailma mutta vaikeuksia tunteidensa ilmaisemiseen. Hänen kuvaansa miehestä kuuluvat niin viina kuin naiset, joskaan hän ei yritä ymmärtää heitä. Väkivallasta muodostuu tukahdutettujen tunteiden kautta yksi kommunikaation muodoista, mikä näkyi usein myös Peckinpahin omassa elämässä. Mielenkiintoista onkin huomata kuinka Peckinpahin kuvailema maailma ilman naisia toteutuu kahdella tasolla. Ensimmäisellä näistä Peckinpah kuvaa miesten välistä lojaaliutta, toisella hän pohtii ulkopuolelle jätetyn naisen roolia miehisessä maailmassa. Jokainen rintaman sotilaista ymmärtää mitä kotona odottava nainen merkitsee vieressä taistelevalle ystävälle. Tämän ymmärtää myös Triebig, mikä tarjoaa majuri Stranskylle välineen kiristää häntä hänen oletetun homoutensa takia.



Peckinpahin kerronnassa miesten välinen jännite ja naisen puuttuminen eskaloituu verisiksi purkauksiksi tai, kuten Hurjassa joukossa nähdään, mexican standoffeiksi, joilla luodaan nouseva käyrä ennen edessä odottavaa katharsista. Kun puhutaan Peckinpahiin usein yhdistetystä mediaväkivallasta, ei voida sivuuttaa katharsisteorian vastakohtaa, eli 70-luvulla kehittynyttä kultivaatiomallia. Sen mukaan väkivalta tarjoaa hetkellisen helpotuksen, mutta pidemmän ajan kuluessa turruttaa ihmisen ja ruokkii sosiaalisia pelkoja. Ympyrä on valmis, sillä Peckinpah haluaa kuvata nimen omaista sosiaalisesta - kuin myös seksuaalisesta - ahdistuksesta poikivaa väkivaltaa. Yksi keskeinen elementti on tällöin nainen, tai pikemmin naisen puute. On kuin väkivallan keskellä miehet unohtaisivat omat seksuaaliset tarpeensa, joskin Rautaristissä näemme myös tarpeen suuruuden.

Muutama vuosi Rautaristin kuvausten jälkeen Peckinpah puhui eräälle ystävälleen omasta seksuaalisesta ongelmastaan. Ongelman lähtökohdat oli nähtävissä myös Rautaristin kuvauksissa. Elokuvahan tuotettiin kokonaisuudessaan entisessä Jugoslaviassa. Tämä paransi sen taloudellisia mahdollisuuksia ja kohtaukset päästiin kuvaamaan idyllisessä ja paikoitellen autenttisessa ympäristössä. Silmiinpistävää kuvauksissa oli kuitenkin Peckinpahin ajoittainen kyvyttömyys ohjaamiseen. Hän kärsi myös satunnaisista muistikatkoksista. Omissa kotimaisemissaan hän olisi voinut hillitä kehonsa oireita kokaiinilla, mutta kaukana rautaesiripun takana hän joutui paikkaamaan kehonsa oireilua paikallisella erittäin alkoholipitoisella Slivovitzilla.

Sivu:

1 2 3 4