Caroline Munro
Peckinpah, osa 2: valkoinen unelma
sivu: 1 · 2 · 3 · 4

Snowblind (197X)

Rautaristin jälkeen oli ainoastaan ajan kysymys, koska itseään elokuviensa kautta tutkiva Peckinpah löytäisi seuraavan projektin, jolla kaivautuisi entistä syvemmälle omaan mieleensä ja ympäristöönsä. Kuten jo tiedämme, ei Rautaristi saanut koskaan kunnollista levitystä Yhdysvalloissa. Se on suuri harmi, sillä leikkauspöydän ääressä nähtiin alkuaikojen innokas Peckinpah. Samalla palasi kuitenkin myös kokaiini hänen elämäänsä, hengittihän hänen ympärillään lähes koko Hollywood oman maagisen vuosikymmenensä viimeisiä valkoisia viivoja, mistä myös hän halusi oman ison siivunsa. Reilun vuoden kuluttua hänen mieltään vainosikin jo uusi elokuva.

Sam oli elänyt koko elämänsä suurella tunteella ja vuodesta 1978 alkaen hän eli elämänsä villeimmät vuodet. Saatuaan käsiinsä Robert Sabbagin teoksen Snowblind: A Brief Career in the Cocaine Trade (1976) alkoi hänen seuraava projektinsa. Ajoitus oli otollinen sillä Peckinpahin juuri valmistunut Convoy (1978) keräsi taaloja hänen kotimaassaan. Valitettavasti ohjaajalle itselleen kyseessä oli ollut erityisen hankala projekti, jonka hän hylkäsi tuottajien käsiin. Vuoden loppupuolella hän kävi jo keskusteluja Snowblindista päihdeystävänsä Mike Coreyn kanssa. Tapaamiset tuppasivat keskeytyä tuon tuosta, koska Peckinpah poistui toimistostaan pieneen keittiöön, jonka lieden päälle hän oli sirotellut valmiita annoksia kokaiinia. Vihdoin Peckinpah sai kerrottua ystävälleen uusimmasta ideastaan. Hän tekisi elokuvan kolumbialaisista kokaiiniviljelmistä ja salakuljetuksesta. Coreyn mukaan addiktoituneen Peckinpahin motivaatio löytyi kuitenkin jostain aivan muualta: hän halusi luoda oman huumekontaktinsa Kolumbiaan.

Snowblind osoittautui alusta alkaen katastrofaaliseksi ideaksi. Peckinpah lähti suurin odotuksin tapaamaan kolumbialaisia sijoittajia. Hyvin alkanut tapaaminen muuttui täysin, kun kolumbialaisille valkeni elokuvan sisältö. "Katsoin Samia silmiin ja näin, että hän pelkäsi. Hän ei yrittänytkään olla enää macho. Peli oli pelattu. ...kun ajoimme yöhön (aseistettujen kolumbialaisten kyydissä) olin varma, että he ampuisivat aivoni seinille," Corey maalailee. Itse asiassa Coreyn vaatetukseen kuului seuraavien kuukausien aikana .357 magnum, jota hän kantoi mukanaan palkkamurhaajien pelossa. Vainoharhat levisivät myös Peckinpahin elämään. Snowblindin myötä hänen uransa ohjaajana päättyi liki neljäksi vuodeksi. Ajan kuluessa aktiivinen kokaiinin käyttö vaati myös fyysisen veronsa. Toukokuussa 1979 Peckinpah sai vakavan kohtauksen ja hänelle asennettiin sydämentahdistin. Coreylle hän uskoutui myös impotenssistaan. Joulukuussa 1984 hän joutui jälleen sairaalaan, nyt viimeistä kertaa. Läheistensä mukaan hän oli "pelokas ja elämänsä loppuun polttanut mies."

Epilogi:
uudestilöytyminen

Kahdeksankymmentä luvulle tultaessa lehti Peckinpahin uran kohdalla alkoi kääntyä. Paul Seydor, eräs Peckinpahin keskeisimmistä uudelleenarvioijista, on huomauttanut kuinka Peckinpah ei suinkaan ollut parantumaton nihilisti vaan toivoton romantikko. Edelleen 90-luvulle tultaessa on helpompi tarkastella Peckinpahia irrallaan hänen oman vuosikymmenensä tunnekuohuista ja toisaalta nähdä hänen jättämänsä perintö hänen elokuviensa parissa varttuneelle elokuvantekijöiden sukupolvelle. Jos mietimme Peckinpahin uraa ja elokuviaan huomaamme hänen tehneen työnsä erityisen myrskyisen vuosikymmenen ehdoilla. Milloin hän sai peräänsä feministit ja milloin kriitikot tyrmäsivät hänen ohjauksensa. 60-70 -lukujen uusi aalto taantui ja amerikkalainen auteurismi koki mahalaskun. Syntyi kokonainen uusi ideologia elokuvien tekemiseen ja kuluttamiseen.

Peckinpahin elokuvat ovat päätyneet uudelleen arvioitaviksi vasta näinä päivinä. Hurjaa joukkoa on jo alettu kutsua yhdeksi amerikkalaisen elokuvan tärkeimmistä vedenjakajista. Rautarististä on hiljalleen alettu puhua hänen kenties aliarvostetuimpana työnään - ehkä seuraavaksi on Bring Me the Head of Alfredo Garcian vuoro. Kun vielä vuonna 1971 Straw Dogs provosoi valtaisan tunnemyrskyn väkivallallaan, on nyttemmin alkanut kuulua ääniä jotka löytävät väkivallan takaa sitä vastustavan struktuurin. Ylipäätään Peckinpahin sitoutuminen elokuvaan on käynyt tutummaksi ja on helpompi vastata kysymykseen millainen mies hän todella oli. Mitä hänen elokuvansa kertovat ohjaajastaan, entä mitä ne kertovat amerikkalaisesta yhteiskunnasta? Ajoiko Peckinpahin päihteisiin lopulta uteliaisuus, ulkopuolinen paine vai kenties suuren taiteilijan kokema yksinäisyys?

Kuollessaan Peckinpah oli 59-vuotias. Hänen tuhkansa siroteltiin hänelle rakkaaseen maisemaan, Paradise Coveen. Peckinpahin ja hänen perheensä välit lähenivät aivan hänen viimeisinä elinvuosinaan. Maailmaan häneltä jäi elokuviensa lisäksi myös viisi lasta Sharon, Kristen, Melissa, Mathew ja Lupita. Hänen vaimonsa Begoña Palaciosin viimeinen toive oli tulla haudatuksi miehensä viereen.

Sam Peckinpah
21.2.1925 - 28.12.1984


Tähdet elokuville:

 JSJMJM*MHTPMMSMJLMK*EMPITKALKA
1.Bring Me the Head of Alfredo Garcia (1974)4.54.54.54.04.53.04.04.04.04.0...4.104.22
2.Cross of Iron (1977)4.54.54.04.0...3.03.04.5......4.03.944.10
 JSJMJM*MHTPMMSMJLMK*EMPI4.024.16
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!

Lähteet:

  • Garner Simmons (1982): Peckinpah - A Portrait in Montage. University of Texas Press, Texas.
  • David Weddle (1994): "If they move...kill 'em!" Grove Press, New York.
  • Paul Seydor (1997): Peckinpah - The Western Films. A Reconsideration. University of Illinois Press, Illinois.
  • Peter Biskind (1998): Easy Riders, Raging Bulls: How the Sex-Drugs-and-Rock'n'Roll Generation Saved Hollywood. Simon & Schuster, New York.
  • Stephen Prince (1998): Savage Cinema: Sam Peckinpah and the Rise of Ultraviolent Movies. University of Texas Press, Texas.
Sivu:

1 2 3 4