Caroline Munro



Haastattelussa: David S. Marfield

David S. Marfield on nuoren polven elokuvantekijä, jonka ohjausdebyytti Deepwater (2005), sai viime marraskuussa dvd -ensi-iltansa koko Skandinaviassa. Pienen budjetin indie -elokuva on saanut hyvän vastaanoton erilaisilla filmifestivaaleilla ja kerännyt tukun positiivisia arvosteluja eri medioissa. Minnesotassa varttunut Marfield teki itse käsikirjoituksen noir-henkiseen elokuvaansa Matthew F. Jonesin goottisävyisen romaanin pohjalta. Krediittejä löytyy myös Dee Sniderin Strangeland -elokuvan (1998) kuvaustiimiin kuulumisesta. Sniderilla on ollut Marfieldin uraan muutoinkin melko merkittävä vaikutus. Joten kun mahdollisuus tarjoutui, päätin kysellä Davelta lisää tästä asiasta, Deepwaterista ja elokuvanteosta yleisestikin.

Kiireinen Marfield oli lähdössä Los Angelesiin mm. Jay Lenon Tonight Show'n nauhoituksia seuraamaan (Davella oli aikomuksena nähdä eräänkin TS-lyhenteisen yhtyeen kolme eri esiintymistä saman viikon aikana...) mutta löysi ystävällisesti aikaa kertoa Elitistille taustoja elokuvasta ja vähän tulevaisuudensuunnitelmistaankin.




MH: Päivää Dave ja terveiset sateisesta ja pimeästä Suomesta! Deepwater julkaistiin juuri dvd:nä niin Suomessa kuin koko Skandinaviassakin, onnittelut! Milloin sinulle selvisi se, että sinusta tulee elokuvantekijä?

DM: Hienoa, kiitos! Saanko lisäpointseja siitä, että minussa on skandinaaviverta? En varmastikaan, sillä tämä tulee Suomeen ja suvussani on ruotsalaistaustaa. Perimät sikseen, Minnesotassa asuessamme isälläni oli kasimillinen filmikamera ja 7-vuotiaana käsikirjoitin sekä ohjasin erään aamupäivän aikana sillä ensimmäisen elokuvani. Se nimi oli Super Spanker and the Mean Mother; siitä päivästä lähtien olin myyty ja tuloksena oli satoja omia pikku elokuvia. Kun olin 12-vuotias tein tietoisen päätöksen siitä, mitä haluan elämälläni tehdä - rockin harrastamisen lisäksi.

No, elokuvat tehdään Hollywoodissa ja lukion jälkeen suuntasinkin filmikouluun lähellä Los Angelesia. Yliopiston jälkeen hommasin mitä tahansa alaan vähänkin liittyviä hommia nollabudjetin homoexploitaatioleffoista häiden ja hyväntekeväisyysjuttujen videokuvauksiin. Se oli kolkkoa aikaa, mutta sitten eräänä päivänä tapasin Dee Sniderin ja hommat alkoivat edistyä ihan toisella tavalla...

MH: Peter Coyote on hieno näyttelijä ja tekee myös Deepwaterissa vakuuttavaa työtä. Ohjaamisen lisäksi sinä myös käsikirjoitit elokuvan ja kirjoitit ilmeisesti Coyoten ja Lucas Blackin roolihahmot juuri heidät mielessäsi. Oliko joku heidän aiemmista töistään vakuuttanut sinut, vai mikä tähän oli syynä?

DM: Hienoa jos pidit Peterin suorituksesta. Oli todellinen kunnia työskennellä hänen kanssaan. Kun kirjoitan mitä tahansa tarinaa, yritän aina kuvitella hahmot päässäni saadakseni heidät elävämmiksi. Hahmot ovat yleensä yhdistelmä ihmisistä jotka tunnen, hahmoista toisista elokuvista, vastaankulkijoista kadulla, ihan mitä tahansa. Herman Finchin hahmoon Deepwaterissa tuli paljon samoja piirteitä joita löytyy Peter Coyoten esittämästä tyypistä Roman Polanskin hienossa Bitter Moonissa (1992). Ja Nat Banyonin hahmon kuvittelin hiukan samanlaiseksi oudon aksentin omaavaksi sivulliseksi, jollainen Lucas Blackin esittämä poika on Billy Bob Thorntonin Sling Bladessa (1996).

Uskomaton onnikin meillä oli myötä. Elokuvan roolituksessa on niin monta mutkaa matkassa, että on hyvin harvinaista jos ohjaaja saa ensimmäisenä valitsemansa ja haluamansa näyttelijät elokuvaan mukaan. Peter Coyote oli ensimmäinen näyttelijä jolle tarjosimme roolia ja hän vastasi kieltävästi! Muutaman seuraavan kuukauden aikana kävi roolin koeluvussa monia hyviä näyttelijöitä, ja me palkkasimme lahjakkaan William Fichtnerin esittämään Finchiä. Kun näyttelijät oli valittu, suuntasimme Kanadaan, varmistimme kuvauspaikat, aikataulut ja kaiken muunkin valmiiksi. Sitten, alle viikko ennen kuin kuvausten piti alkaa, Fichtner jättäytyi projektista pois. Hänen syynsä olivat ymmärrettäviä, mutta se oli silti masentavaa. Kun yksi pääosanesittäjistä oli poissa vain päiviä ennen kuvausten alkamista, koko homma näytti peruuntuvan. Paniikissa otimme vielä kerran yhteyttä Coyoteen ja suunnattomaksi yllätykseksemme hän vastasi tällä kertaa myöntävästi. Hän lensi välittömästi paikalle ja niin sanotusti pelasti päivän.




MH: Oliko ohjaajana ensikertalaiselle vaikeaa saada sellaisia nimiä kuten Peter Coyote, Lucas Black, Lesley Ann Warren ja Michael Ironside mukaan?

DM: Heidän saamisestaan mukaan menee suurin kiitos upealle casting directorillemme Carmen Cuballe, hän onnistui. Hänestä kiinnostuin Larry Clarkin Bullyn (2001), takia. Minusta se oli yksi sen vuoden parhaiten roolitettuja elokuvia. Carmenilla on silmää tuntemattomille lahjakkuuksille, mutta hän tekee myös hyvää työtä tutumpien nimien kanssa.
Jokainen heistä tuntui myös pitävän käsikirjoituksestani, sekin seikka auttoi paljon. En ollut missään vaiheessa kuvitellut Lesley Ann Warrenia Pamin rooliin, sillä en todellakaan ajatellut Pamia minään viehättävänä naisena. Lesley Ann on upea! Jotenkin hän sitten luki käsikirjoituksen ja kutsui minut lounaalle kanssaan. En vieläkään osannut kuvitella häntä rooliin, mutta kukapa voisi kieltäytyä Lesley Annin lounaskutsusta? Hän osoittautui yhtä terävä-älyiseksi kuin on kauniskin ja noin tunnin sisään hän sai minut näkemään Pamin ihan uudella tavalla. Hän vakuutti minut ja rooli oli hänen.

MH: Elokuvassa on tietty tumma, noir-sävyinen tunnelma ja luovaa värien käyttöä. Oliko sinulle alusta asti selvää miltä Deepwater tulee näyttämään?

DM: No, sellaiselta se oli päässäni näyttänyt koko ajan! Jos saisin suunnitella oman täydellisen maailmani, se näyttäisi juuri tuollaiselta.

Elokuvan ulkoasu oli ehdottomasti yksi tärkeimpiä asioita minulle. Kun sain tämän ohjaustyön, yksi ensimmäisiä asioita joita tein oli hankkia kuvaaja joka pystyisi nämä visioni toteuttamaan. Katselin yli sadan kuvaajan demokelat ja Scott Kevanin työt tekivät suurimman vaikutuksen. Palkkasimme hänet ja Scottin kanssa vietimme kuukausia käyden läpi elokuvan jokaisen kohtauksen ulkoasun ja tunnelman. Hän muokkasi alkuperäisnäkemyksestäni vielä jotain hienompaa, enkä voisi olla tyytyväisempi hänen työhönsä. Projektin myötä meistä tuli myös hyviä ystäviä. Voit olla varma, että hän on tulevien ohjaustöideni kuvaaja. Sattumalta hän on muuten lähdössä kuvaamaan Renny Harlinin uutta elokuvaa ensi viikolla.

MH: Myös musiikilla on suuri osa Deepwaterissa. Miten päädyit työskentelemään Nine Inch Nails -kuvioista tutun Charlie Clouserin kanssa?

DM: Yksinkertainen vastaus: Rakastan Nine Inch Nailsia. Heidän tuotantonsa, varsinkin Charlien remixit huusivat stereoissani koko käsikirjoitusprosessin ajan.

Charlien kanssa työskenteleminen oli todella hienoa. Hän teki elokuvan musat pääasiallisesti siinä vaiheessa, kun olimme jo kuvanneet ja leikanneet elokuvaa melkein vuoden. Olin jo todella uupunut siinä vaiheessa, oli vaikeaa löytää intoa ja kipinää kun kuvamateriaalin oli nähnyt jo satoja kertoja. Charlien myötä se muuttui. Saavuttuani Charlien kotistudiolle huomasin hänen pumpanneen musiikillaan uutta eloa jokaiseen kohtaukseen. Hän on todellinen hullu nero ja yksi energisimpiä ihmisiä joita olen koskaan tavannut. Toivon tosiaan, että voimme tehdä yhteistyötä tulevaisuudessakin.

MH: Elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan paikan päällä, Clearwaterissa, Kanadassa. Kertoisitko siitä jotakin? Miten päädyitte sinne? Se osoittautui ilmeisesti hyväksi ratkaisuksi.

DM: Päädyimme Clearwateriin, Brittiläiseen Kolumbiaan pitkälti sattumalta. Minä halusin kuvata elokuvan Minnesotan maaseudulla, lähellä paikkoja joissa vartuin. No, meillä ei ollut rahaa location scoutiin, matkoihin paikan päälle tai mihinkään muuhun sellaiseen. Otin yhteyttä Minnesotan Elokuvalautakuntaan, mutta heillä ei ollut asiaan mitään kiinnostusta. Ensin he eivät vastanneet soittopyyntöihini, sitten lupasivat jotain epämääräistä josta sitten luistivat. Todella perseestä.

Sitten lähetimme käsikirjoituksen muutamiin muihin vastaaviin instansseihin ja Brittiläisen Kolumbian Elokuvalautakunta osoittautui todella upeaksi tahoksi. He lukivat käsikirjoituksen ja lähettivät meille runsaasti valokuvia sopiviksi arvioimistaan kuvauspaikoista. Valitsimme kuvista suosikkimme jonka jälkeen he lennättivät meidät paikan päälle, esittelivät paikkoja, syöttivät meidät, auttoivat neuvotteluissa maanomistajien kanssa jne. Pienen budjetin elokuvaa tekeville tuollaiset palvelukset olivat todella tarpeellisia, oikeastaan välttämättömiä. Koska he säästivät meiltä isoja summia etukäteen, toimme vastapalvelukseksi koko filmiryhmämme kaupunkiin tuhlaamaan paljon rahaa. Voittoa molemmille!

Siellä eläminen ja oleminen oli todella hienoa, kaikki se luonnon kauneus ja eristyneisyys. Lähin pieni lentokenttä, ostoskeskus, elokuvateatteri jne. sijaitsi kahden tunnin ajomatkan päässä. Ensimmäisen yöni vietin motellissa, josta sitten tuli elokuvamme "Deepwater-motelli". Itse asiassa paljon mukavampi paikka kuin miltä elokuvamme saa sen näyttämään. Katselin parvekkeeltani valkopäämerikotkan napsivan kaloja järvestä, en ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista. Asuisin mielelläni jossakin Clearwaterin tapaisessa paikassa... olettaen että se sijaitsisi 45 minuutin ajomatkan etäisyydellä Los Angelesista. Ikävää, ettei sellaista paikkaa ole olemassa.

MH: Täytyy sanoa, että pienen budjetin indieleffaksi Deepwater näyttää komealta. Laittaako pieni budjetti luovuuden ja kekseliäisyyden äärirajoille?

DM: Kiitos! Me tosiaan yritimme puristaa kaiken irti budjetistamme. Saatat olla oikeassa siinä, että rajallinen budjetti voi pakottaa luovuutta esiin, mutta toisaalta, minun tähtäimessäni on työskennellä jättibudjeteilla ja olla vielä luovempi! Se jää nähtäväksi.

MH: En ole vielä lukenut yhtäkään yksiselitteisen huonoa arvostelua Deepwaterista ja ymmärtääkseni elokuva on saanut hyvän vastaanoton kaikilla filmifestivaaleilla joilla se on näytetty. Miltä sellainen tuntuu?

DM: Kun näki festivaaliyleisöjen reaktiot ja luki kaikki nuo arvostelut, merkitsi se minulle todella paljon. Jollakin tapaa toivoisin olevani sellainen henkilö, jota arvostelut eivät hetkauta suuntaan tai toiseen. Vaan kun en ole. Kun työskentelee jonkin asian kanssa todella pitkään, alkaa säännöllisin väliajoin epäillä omaa työtään; onko tästä mihinkään? Ymmärtävätkö ihmiset tämän? Haaskasinko juuri kaikkien projektissa mukana olleiden aikaa vuoden verran? Joten kun sitten lukee sellaisen kärkijulkaisun kuin Variety hehkuttavan elokuvaa, on sitä todella myyty.




MH: Festivaalit taitavat olla pääasiallinen media saada tällaiset elokuvat esille ja ihmisten nähtäville. Onko pienempien elokuvien ja pienempien tuotantoyhtiöiden tuotosten mahdollista saada kunnollinen teatterilevitys Yhdysvalloissa, Kanadassa tai muuallakaan?

DM: Tuntemattoman tuotantoyhtiön pienen budjetin elokuvan on lähes mahdotonta saada kunnollista teatterilevitystä. Kun katselee tämän hetken kassamagneettielokuvien budjetteja, on keskimääräinen budjetti kärkielokuvalle 77 miljoonaa dollaria. Se on noin 77 kertaa niin paljon kuin käytimme Deepwateriin! Sanoit aiemmin, että Deepwater näyttää kalliimmalla tehdyltä kuin onkaan, mutta se ei ole ainoa huolenaihe. Jos studiopamppu käyttää 77 miljoonaa dollaria yhteen elokuvaan, hänen tarvitsee saada elokuva menestymään tai hän näyttää idiootilta. Tällä studiopampulla on kaikki voitettavanaan, jos hänen 77 miljoonan dollarin elokuvastaan tulee menestys, ja kaikki hävittävänään jos tällainen yhden miljoonan dollarin elokuva pyyhkii hänen tuotoksellaan pöytää lippuluukuilla. Ihmiset suojelevat töitään ja se onkin yksi syy siihen, että elokuvabisnes on suljettu useimmilta ulkopuolisilta.

MH: Niinpä. Deepwateria katsoessa tulee mieleen kaikenlaista. Ketkä ohjaajat tai mitkä elokuvat ovat vaikuttaneet tyyliisi?

DM: Koko film noir -suuntaus 40-luvun Amerikassa on ollut tietysti suuri vaikuttaja. Enemmän tähän päivään tultaessa ovat ohjaajat kuten David Lynch, David Cronenberg ja Coenin veljekset tehneet jännittäviä ja kiehtovia töitä. Enemmän kuin mitään muuta, yritin kuitenkin olla tarinan kanssa niin rehellinen kuin pystyn ja saada elokuvan tyylin palvelemaan tarinaa mahdollisimman hyvin.

MH: Voisitko kertoa jotakin seuraavista projekteistasi? Onko juuri nyt jotain työn alla?

DM: Kyllä! Olen tehnyt kaksi käsikirjoitusta, joista olen hyvin ylpeä. Deepwater oli sovitus Matthew F. Jonesin hienosta romaanista, mutta nämä kaksi ovat molemmat omaa alkuperäistekstiäni.

Nightshade on tarina noidista tavalla, jota ei yhdessäkään noitaelokuvassa ole aiemmin nähty. Palasin noituuden ja noitien todellisille alkulähteille; aikaan ennen wicca-juttuja, ennen vanhoja noitavainoja, muinaiseen kansanperinteeseen. Käsite "noita" tuli tosielämän viekkaista ja kapinallisista naisista, jotka elivät sivistyksen ulkopuolella ja järkyttivät yhteiskunnan valtarakenteita. Asiasta on monia näkökulmia ja Nightshade on yksi niistä.

Bloodlust taas kertoo tarttuvista, voimakkaista vihantunteista jollaisia me kaikki olemme jossain vaiheessa elämäämme kokeneet. Mitä tapahtuu, jos menetämme kykymme hallita näitä vihantunteita? Pahoja asioita, se on varmaa.

Molemmat projektit ovat parhaillaan työn alla, joten en ole varma kumman kuvaukset alkavat ensin.

MH: Ovatko suomalaisohjaajien, kuten Aki ja Mika Kaurismäki tai Renny Harlin, työt sinulle tuttuja?

DM: Aki Kaurismäki oli suosikkiohjaajani opiskeluaikoina. Hänen tuotantoaan on lähes mahdotonta löytää täältä - sääli. Ainoa Yhdysvalloissa saatavilla oleva dvd on Mies vailla menneisyyttä (2002). Suosikkini häneltä ovat Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Voit löytää samankaltaista, hyvin, hyvin kuivaa huumoria Deepwaterista. Monet Deepwateria katsovat ihmiset sanovat "mikä huumori?". Luulen että kyseessä on senkaltainen huumori, jota amerikkalaiset eivät ymmärrä. Roman Polanskin elokuvilla on sama ongelma täällä; muistan kun olin täyteen pakatussa elokuvateatterissa katsomassa Bitter Moonia ja välillä en voinut olla ulvomatta naurusta, mutta muualla salissa vallitsi jäätävä hiljaisuus. Yli kymmenen vuotta myöhemmin se on yhä yksi kaikkien aikojen suosikeistani, mutta elokuva floppasi totaalisesti USA:n teattereissa. En ymmärrä.




MH: En usko että tätä haastattelua olisi voitu tehdä mainitsematta Dee Snideria, jolla muuten on lyhyt cameo Deepwaterissa. Varsinkin kun olen oppinut tuntemaan sinut Sniderin virallisten sivujen webmasterina. Millainen vaikutus Deellä on ollut uraasi?

DM: Deen tapaaminen oli parasta mitä uralleni on koskaan tapahtunut. Vuonna 1995 tein paskahommia eikä elokuvantekourani tuntunut liikkuvan millään tavoin eteenpäin. Sain sitten postissa ilmaisen AOL-levyni, joka sisälsi 20 tuntia ilmaista aikaa internetissä. En ollut koskaan tutustunut internetiin enkä tiennyt mitä sillä tehdä, joten päätin huvikseni etsiä tietoa sankaristani Dee Sniderista. AOL:n musiikkiosion kautta en löytänyt yhtään mitään, joten lähetin eteenpäin kysymyksiä siitä, tietääkö kukaan mitä Snider puuhailee, summaten mitä itse tiesin.

Noin viikko myöhemmin sain sähköpostia, joka alkoi; "Hei, tässä Dee Snider, näin viestisi ja ajattelin vastata kysymyksiisi...". No, internet oli minulle täysin uutta, mutta en silti ollut niin tyhmä että olisin uskonut sankareideni kirjoittavan takaisin ihan tuosta vain. Joten kirjoitin tälle huijarille takaisin; "Haista vittu, sinä et ole Dee Snider!" Onneksi en päättänyt viestiäni tähän. Ajattelin ainakin törmänneeni toiseen Deen faniin, joten päätin kysyä tyypiltä muutaman kysymyksen aiheesta. No, hän kirjoitti takaisin ja vastasi kysymyksiini. Sen jälkeen kirjoitin hänelle, että jos tämä todella on Dee, hän voisi lähettää minulle kopion julkaisematta jääneestä Desperadon albumista. Vuonna 1995 Desperado ei ollut muuta kuin myytti, Elektra-levy-yhtiö oli hyllyttänyt levyn ennen julkaisua eikä kenelläkään ollut kopiota.
Kaksi viikkoa kuluu ja virheetön kappale Desperadon levystä ilmestyy postilaatikkooni. Helvetti - se tosiaan on Dee! Kirjoitin hänelle taas kertoen haluavani ohjata hänen musiikkivideoitaan. Hän vastasi jotain epämääräistä tyyliin "joopa joo". Seuraavaksi kerroin rakentavani hänelle internetin parhaan kotisivun (jota hänellä ei vielä ollut) - ilmaiseksi.

Mitä en kertonut hänelle oli, että olin nähnyt ensimmäisen internet-sivuni vain muutamaa viikkoa aiemmin, enkä todellakaan ollut koskaan rakentanut sellaista. Kun hän hyväksyi tarjoukseni, lähdin samalta istumalta hankkimaan jokaisen mahdollisen opuksen joka käsitteli HTML-koodin kirjoittamista. Pian tämän jälkeen syntyi deesnider.com:in ensimmäinen versio.

Vuosien myötä meistä tuli ystäviä ja hän kutsui minut mukaan työskentelemään Strangeland -elokuvansa parissa 1997. Kuvasin elokuvan behind-the-scenes -materiaalia, joka vihdoin julkaistaan vuoden 2007 aikana Strangeland-dvd:n erikoisjulkaisun myötä. Kuvasin elokuvaan myös "pornomateriaalia", jota nähdään eräässä kohtauksessa Robert Englundin esittämän hahmon televisiosta. Kuvausten aikana puhuimme paljon tarinasta ja kirjoittamisesta yleensäkin. Ja kun tuli jatko-osan kirjoittamisen aika, hän suositteli minua tuottajille toiseksi kirjoittajaksi. Sain homman ja siitä tuli ensimmäinen oikea Hollywood-käsikirjoitustyöni. Tein työn asialliselle yhtiölle nimeltä Shooting Gallery, jonka tuotantoa Sling Bladekin on. Vaikka Strangelandin jatko-osaa ei ole vieläkään kuvattu, sain sen avulla muita käsikirjoitustöitä. Vähitellen ajauduin Halcyon Entertainment -firman suojiin käsikirjoittamaan ja Deepwater on ensimmäinen ohjaustyöni heille.
Kaikkien käytännön asioiden lisäksi joita Dee on urani hyväksi tehnyt, hän on myös ollut hieno ystävä ja oppi-isä viimeiset kymmenen vuotta. Olen oppinut paljon katsellessani hänen toimivan usein hullun viihdebisneksen kanssa. Ja senpä takia Dee Sniderin tapaaminen on ollut paras asia mitä uralleni on tapahtunut.

MH: Okei, tämä saattaa olla vain mielikuvitustani, mutta onko Deepwaterin kahvilakohtauksessa Finchin, Pamin ja Natin kesken kenties jotain yhteistä Twisted Sisterin "We're Not Gonna Take It" -videon alun "perhe illallispöydässä" -kohtauksen kanssa? Dialogissa on jotakin tuttua...

DM: Jäin kiinni! Se on hyvin pieni viittaus mutta Nightshadessa teen vähän näkyvämmän. Se tapahtuu perheaterialla, kaikki perheessä ovat alistettuja ja tukahdutettuja kuten TS:n videolla, pöllin jopa muutaman rivin dialogia. Älkää haastako minua oikeuteen...

MH: Dave, kiitoksia haastattelusta ja perusteellisista vastauksista!

DM: Kiitos itsellesi, tämä oli kunnia.