Caroline Munro
Night Visions - Back to Basics 2007
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10

The Fountain (2006)

aka L'albero della vita; La fontaine

The Fountain #1 The Fountain #2
IMDb

Nerokkaalla Piillä (1998) ja tehokkaalla Unelmien sielunmessulla (2000) vakuuttaneen Darren Aronofskyn uutta elokuvaa saatiin odottaa kuusi vuotta. Kaikenlaisiin projekteihin nimensä liittänyt Aronofsky päätyi lopulta omaan scifistiseen käsikirjoitukseensa The Fountain, johon irtosi 60 miljoonaa dollaria budjettia sekä isot nimet Brad Pitt ja Cate Blanchett. Epävarmuutta tekstistä tuntenut Pitt kuitenkin vetäytyi diilistä viime hetkellä ja projekti tyssähti juuri ennen kuvausten alkua, koska studio ei ollut valmis riskeeraamaan taideleffan mainetta nauttinutta tapausta ilman varmaa tähteä. Aronofsky karsi juttunsa melkein puolet halvemmaksi ja haki uudet näyttelijät.

Lopputulos floppasi pahasti Amerikassa eikä saa Suomessa Night Visionsin ohella muita teatteriesityksiä. Vaikkei The Fountainia täytenä menestyksenä voikaan pitää, on tämä silti sääli, sillä näin visuaalisesti upeaa ja ajatuksellisesti omintakeista kamaa näkee harvoin.

The Fountain [1]
The Fountain [2]

The Fountain sisältää kaksi tarinallista ja kolme ajallista tasoa: ollaan 1500-luvun Espanjassa, 2000-luvun Amerikassa sekä 2500-luvun kosmoksessa. Ensimmäisessä inkvisition vainoa vastaan kamppaileva kuningatar antaa konkistadorille tehtäväksi etsiä Raamatussa mainostettu Elämän puu. Nykypäivässä lääketutkija yrittää epätoivoisesti löytää parannuskeinoa vaimoaan kalvavaan syöpään. Kolmannessa osuudessa kahdesta aiemmasta muisteleva mies matkaa läpinäkyvässä kuplassa Elämän puun kanssa halki avaruuden, kohti kuolevaa tähtisumua ja uudelleensyntymää. Pääosia esittävät jokaisessa osuudessa Hugh Jackman sekä Rachel Weisz.

Tarinatasoista ei kannata lukea pitemmälle mikäli haluaa välttää spoilereita.

Aronofsky on ottanut pinnallisesti kunnianhimoiseen kertomukseensa lähtökohdaksi metafiktion. Melko varhain nimittäin käy ilmi, että nykypäivän osuus on todennäköisesti ainoa "todellinen" osuus elokuvaa. Weiszin hahmo kirjoittaa kirjaa jolla on sama nimi kuin elokuvalla, ja aikahyppelyt muuttuvat vertauskuviksi miehen pakkomielteiselle yritykselle pelastaa rakastettunsa henki. Samalla koko elokuva muuttuu hyvin suoraviivaiseksi, runollisuuteen pyrkiväksi rakkaustarinaksi, jossa miehen on opittava päästämään irti ja hyväksymään kuolema - ja mikä vielä vaikeampaa, elämä.

The Fountain [3]
The Fountain [4]

Ajatustasolla tällainen kikkailu kuulostaa sekä kiinnostavalta että mielekkäältä, mutta valitettavasti tarinan ydin, eli se elämää suurempi rakkaustarina, ei onnistu nousemaan kuluneiden kliseiden ja funktionaalisten hahmojen yläpuolelle. Yksikään elokuvan henkilö ei tunnu oikealta ihmiseltä. Niin hyvin kuin vaikka Jackman näytteleekin, saa hän toimia käytännössä pelkkänä surukapselina, joka törmäilee ympäri ajallisia metatasoja lähes aina kyyneleet silmissään. Weiszilla on sama epäkiitollinen tehtävä kuin Fernando Meirellesin Uskollisessa puutarhurissa (jossa hän sentään sai olla ihminen), eli ainoastaan ruokkia päähenkilön pakkomiellettä ja herättää hänessä elonkipinä ulkokuoren alta.

Paljon castanedamaista new age -filosofointia elämän jatkuvuudesta eri muodoissa ja kieltämättä aivan helvetin komeaa silmäkarkkia tarjoileva The Fountain onnistuu kasaamaan sisällöllisesti vähäpätöisen keskusideansa päälle niin ison läjän muodollista rakenneleikkiä, ettei siitä vain ole kantamaan tätä koko tahattoman koomisiakin piirteitä pompöösiudessaan saavuttavaa taakkaa. Eri tasojen välille on luotu sinällään oivaltavia visuaalisia yhtymäkohtia, eräänlaisia kaikuja, jotka nekin alkavat loppupuolelle päästessä rasittaa. Finaalissa toivoisi Aronofskyn jättävän edes jotain kysymyksiä ilmaan, mutta sen sijaan hän takoo sanomansa päin pläsiä tolkuttoman intensiivisesti.

The Fountain [5]
The Fountain [6]

Silti, Jackman kantaa läsnäolollaan elokuvaa ja Aronofsky on kiistattoman lahjakas kuvan ja äänen yhdistämisessä. Erityisen mieleenpainuvaa kaiken visuaalisen ilotulituksen keskellä on simppeli kohtaus, jossa turhautunut Jackman kävelee New Yorkin katuja itseensä käpertyneenä, kuullen ainoastaan omat askeleensa kunnes meinaa jäädä auton alle, jolloin kaupungin kakofonia pärähtää täyteen eloon. Myös Clint Mansellin musiikki on jälleen kerran hienoa kuunneltavaa, tuoden kuviin kuin huomaamatta lisää painoarvoa.

Kaiken kaikkiaan The Fountain on ehdottomasti näkemisen arvoinen kokemus, jonka lukuisten kerrosten alta ei vain löydy mitään sen kummempaa - vaikka mahtipontisesta tykityksestä päätellen ainakin Aronofsky näin tuntuu ajattelevan. Psykedeelinen lopputulos on kuin Blueberry In Space, vaikka Jan Kounenin kaksijakoista hybridiä paremmin onnistuukin. Kaiken syövä pakkomielle on muodostunut ohjaajan pääteemaksi tähänastisen elokuvakolmikon perusteella, samoin kuin tiukan formalistinen toteutustapa, joka kuitenkin syö pois juuri ne tunteet joihin Aronofsky haluaisi täräyttää. Jään joka tapauksessa kiinnostuneena odottamaan, mitä seuraavaksi tulee.

***½-
keskiarvo
toimitus
3.60/5.00 (10)
 JSSMTPJMJM*IRMEMMEMPITM
  4.0 3.5 4.0 3.5 4.0 3.5 4.0 3.5 2.0 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.38/5.00 (24)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  20 (63)
32%
The Fountain (2006)  The Fountain (2006)  
Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10