Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '07 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15

Año uña (2007)

Alfonso Cuarónin poika Jonás seuraa isänsä jalanjälkiä uravalinnallaan, joskin kokeellisemmalla polulla. Año uña on nimittäin kokonaan still-kuvista koostuva elokuva, jossa kaksi kertojanääntä limittyvät toisiinsa. Näkökulmien vaihtelu taas tuo asetelmaan ironiaa hahmojen nähdessä asiat hyvin eri valossa. Nuoren amerikkalaisnaisen ja meksikolaisteinin kohtaaminen olisi perinteisenä elokuvana kohtuullisen lattea, mutta muototemppuilu lataa sisältöön raikkautta. Kun naiivi, kiimainen teini toivoo hienon hetken jatkuvan sellaisena, pysähtyneenä, ikuisesti, pelaa still-kuvakerronta huomattavasti iskevämpänä. Kun kuvasarjoilla taas yritetään luoda liikkeen tuntua, näkyvät tyylin rajat liian selvästi. Pelkkiin yksittäisiin kuviin taasen huomaa välillä jopa kuvittelevansa liikettä.

***--

Fast Food Nation (2006)

Morgan Spurlockin dokumentti Supersize Me (2004) ruoti pari vuotta sitten globaalisti tilaa valtaavaa pikaruokakulttuuria, jonka loputtomasta samanlaisuudesta on ravinto ja elämykset kaukana. Eric Schlosser puolestaan kirjoitti aiheen tiimoilta tietokirjan Fast Food Nation, josta monipuolinen indie-ohjaaja Richard Linklater on nyt puolestaan tehnyt fiktioelokuvan. Linklaterin Schlosserin kanssa kirjoittama Fast Food Nation pyrkii mosaiikkirakenteella näyttämään mistä hampurilaisten pihvit tulevat ja kuinka moneen ihmiseen se oikein vaikuttaa. Löytyy kuvitteellisen hampurilaisketjun markkinointipäällikkö, brutaaleihin hommiin joutuvia meksikolaisia laittomia maahanmuuttajia ja tavallista amerikkalaisteiniä, joka kokee ideologisen herätyksen. Kokonaisuus on jäsentelemätön, sinne tänne pursuileva yhteiskunnallinen draama, jonka satiirin hampaat on viilattu muodottomiksi ja jonka draama jää saarnaamisen jalkoihin. Aika ajoin kerronta hapuilee pitkien, päämäärättömien kohtausten parissa ikuisuudelta tuntuvan ajan, unohtaen alussa esitellyt teemat ja yrittäen paasaamalla saarnata katsojalle pahasta maailmasta. Linklaterin vakiokasvo Ethan Hawken osuus elokuvassa teinitytön vierailevana setänä jää kaikkein irtonaisimmaksi, kun taas konservatiivisista mielipiteistään tunnettu Bruce Willis käväisee hauskan kyynisessä kohtauksessa. Lopussa nähtävä lehmien teurastuskohtaus on kaikesta ilmeisestä shokkiarvostaan huolimatta erittäin tehokas.

**---

Zoo (2007)

Lehmien teurastuksesta hevosten nussijoihin. 2005 washingtonilaiseen sairaalaan jätettiin mies, joka kuoli peräsuolen repeämisen aiheuttamaan sisäiseen verenvuotoon. Hänen tilaltaan löytyi tusinoittain videomateriaalia, joissa kyseinen herrasmies ja muutamat muut valikoidun maun omaavat yksilöt, no, naivat hevosia ja päinvastoin. Zoo lähtee käsittelemään aihetta hyvin errolmorrismaiseen tyyliin, antaen asianomaisten selittää tilannetta ja elämäänsä visuaalisen kerronnan tyylitellessä taustalla. Tapaus saa laajemman kontekstin ja ihmiset sen takana kasvot. Zoo on monipuolinen, herkkä ja inhimillinen katsaus vaikeaan aiheeseen, jonka ajatteleminen saa a) nauramaan ja b) voimaan pahoin. Katsomiskynnystä saattaa aiheen lisäksi nostaa tieto siitä, että elokuvassa käytetään kertomusten kuvamateriaalina todella paljon dramatisaatiota, ts. tekijät ovat kuvanneet tapahtumista näyteltyjä osuuksia. Työkalu on hieman kuin tekisi sarjakuvaa, jossa teksti ja kuvat eivät elä vuorovaikutuksessa, vaan joka ruudussa olisi kuvan päällä teksti, jossa kerrotaan mitä siinä tapahtuu. Tästä jos pääsee yli, on luvassa vaikuttava ja suuntaan jos toiseen pelottavia ajatuksia herättävä dokumentti. Enpä olisi koskaan itse keksinyt kahden hevosen välistä suihinottoa.

***½-

Atonement (2007)

Ian McEwanin Sovitus (2002) lienee 2000-luvun tähän mennessä parhaita romaaneja. Lähdemateriaaliksi elokuvaan se tuntuu niin painotukseltaan kuin rakenteeltaankin lähes tyhmältä valinnalta. Nuori brittiohjaaja Joe Wright oli kuitenkin toista mieltä ja onkin onnistunut myös Graham Greenen Hiljaisen amerikkalaisen uuden version (2002) muokanneen Christopher Hamptonin avulla työstämään kokonaisuutena erittäin onnistuneen sovituksen (löydä huumori), joka kärsii vain hieman romaanimuotoon erinomaisesti sopivasta, mutta elokuvassa epätyydyttävästä sekä töksähtäen etäyttävästä kliimaksista. Nuoret näyttelijät tekevät erinomaiset suoritukset, eikä törröhuulilla varustettu riisitikku Keira Knightleykään onnistu ärsyttämään, päinvastoin. Wright kuljettaa moniulotteista ja -aikakautista kimuranttia juonta suvereenisti ja tyylillä, panostaen tunnelmaan viipyvillä mutta ladatuilla kuvilla. Erityisen vaikuttava on sotajakson useita minuutteja kestävä, yhdellä otoksella tallennettu kuva, jossa kamera seuraa päähenkilöä halki sotilaiden täyttämän rannan. Wright saa vangittua yhteen hetkeen koko tilanteen epätoivon kaikessa monipuolisuudessaan.

****-

Sicko (2007)

Yhtä lailla parjattu ja kehuttu Michael Moore on noussut jo ilmiöksi ja päätynyt itsekin elokuvien aiheeksi. Räikeästi katsojaa ja paikoin jopa faktoja manipuloivaa Moorea onkin helppo kritisoida. Miehen edellinen elokuva Fahrenheit 9/11 (2004) luiskahti lähes puhtaaksi propagandaksi, eikä asian kaikki puolet tietoonsa yhdessä paketissa kaipaavan kannattane vaivautua uusintakaan elokuvaa katsomaan. USA:n terveydenhuoltoa ja sairasvakuutusjärjestelmän huutavia vääryyksiä ruotiva Sicko on kuitenkin monipuolisempi ja vaikuttavampi kuin Fahrenheit, vaikka Moore loihtiikin yksioikoisen autuaan kuvan eurooppalaisesta sairaalahoidosta (joka kieltämättä vaikuttaa taivaalliselta Amerikan vastaavaan verrattuna). Moore antaa tällä kertaa ihmisten puhua puolestaan, vaikka irrotteleekin tutun provokatiivisesti mm. kuskaamalla systeemin ulkopuolelle tipahtaneita, 9/11-iskujen pelastustoimivapaaehtoisia Kuubaan lääkittäväksi. Kokonaisuutena Sicko on sitä pirullisen huumorin ja häpeilemättömän tunteellisen lypsyn sillisalaattia, mitä Moorelta on lupa odottaa. Hänellä on kuitenkin vaikuttava kyky tiivistää vaikean asian ydinkohdat helposti ymmärrettäväksi hätähuudoksi terveen järjen puolesta.

***½-

Scott Walker: 30th Century Man (2006)

Teini-idolina uransa aloittanut ja Walker Brothers -bändin kautta suurmenestyksen saavuttanut Scott Walker siirtyi 60-luvun lopulla soolouralle, levyttäen 70-luvun jälkeen vain muutamaan kertaan. Julkisuutta ja lavaesiintymisiä pakoileva Walker päästi kuitenkin kamerat vuoden 2006 The Drift -albuminsa äänityssessioihin. Samalla lippiksen alle naamansa kätkevä herkkä mies suostui juttelemaan urastaan ja metodeistaan. Ohjaaja Stephen Kijak on raahannut kameransa eteen myös Walkerin aikalaisia osatuottaja David Bowiesta lähtien. Myös mm. Jarvis Cocker ja Damon Albarn pääsevät ilmaisemaan ihailunsa Walkerin tinkimättömyyttä ja omintakeisuutta kohtaan. Walker antaa itsestään kuvan äärimmäisen herkkänä ja älykkäänä miehenä, jolle lavaesiintymiset ovat liikaa koska hänen on aina laulaessaan täysillä tunnettava kappaleidensa usein masentavat tunnelmat. Jonnekin muistelodokumentin ja tunnelmia maalailevan pitkän taidemusiikkivideon väliin osuva elokuva kantaa Walkerin jatkuvasti kuultavan eteerisen äänen ansiosta. Faneille on tarjolla pääsy taiteilijan prosessin sisälle ja uusilla tuttavuuksilla mahdollisuus kokea Walkerin hypnoottinen soundi ensi kertaa.

***½-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15