Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '07 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15

This Is England (2006)

Shane Meadows yllätti lohduttomalla Dead Man's Shoesilla (2004), jossa Paddy Considinen hampaat irvessä ruumiillistama kostaja ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Vuoden 1983 thatcheristiseen, Falklandin sodan kanssa painivaan Englantiin sijoittuva This Is England jatkaa rankempaa linjaa 12-vuotiaan koulukiusatun Shaunin (Thomas Turgoose) ajautuessa skinhead-piireihin kuin vahingossa. Aate iskee kuitenkin kyntensä isänsä hyödyttömässä konfliktissa menettäneeseen yksinäiseen poikaan, jonka itsetunto kohoaa ja ymmärrys katoaa. Ajankuva on moitteeton ja isoin osin Meadowsin omiin lapsuusmuistoihin pohjaava käsikirjoitus vahva sekoitus naturalistista huumoria yhdistettynä synkeään draamaan. Lopussa ajaudutaan tosin liian helppoihin ratkaisuihin ja viimeisen kuvan osoittelevuus on turhan ilmeistä ja alleviivaavaa. Kuvausten aikaan 14-vuotiaan Turgoosen roolisuoritus on kuitenkin hämmästyttävä kimppu liian varhain aikuistuvaa nuorta, joka sisimmässään on kuitenkin yhä lapsi kaikessa viattomuudestaan. Tästä syntyy paikoin hervottomia, paikoin satuttavia kohtauksia - joiden tasapaino kestää melkein loppuun asti.

***½-

13 Tzameti (2005)

Parikymppinen Sébastien murtautuu auttamansa vanhuksen taloon ja löytää salamyhkäisen kirjeen, jossa on kutsu, junalippu sekä saapumisohjeet. Sébastien tarttuu tilaisuuteen ja joutuu elämänsä painajaiseen perille saapuessaan. Keskellä metsää kartanossa rikkaat pelaavat vapaaehtoisten hengellä sairaassa, yön läpi jatkuvassa uhkapelileikissä, jossa kolmestatoista osanottajasta tippuu yksi toisensa jälkeen hengiltä. Poispääsyä ei ole ennen kuin voittaja selviää. Géla Babluanin kirjoittama ja ohjaama esikoiselokuva on tyylikkään mustavalkoisesti kuvattu, noir -perinteistä vahvasti ammentava trilleri, joka nojaa kuitenkin liian vahvasti keskeiseen ideaan. Uhkapelin luonne onkin päällekäyvän vahva ja jakso on jännittävästi toteutettu. Koska elokuva sen ympärillä ei kuitenkaan imaise mukaan, ei vaikutus ole niin järisyttävä kuin voisi kuvitella. Sisällöllisesti perin heppoisa 13 Tzameti kestää kuitenkin rakentuvan mysteerin ja tiivistyvän jännityksen ilmapiirillään hyvin kertakatselun.

***--

Sleuth (2007)

Michael Cainen läpimurtorooleihin kuuluvan Alfien (1966) vaisun tarpeettomassa remakessa itsensä nolannut Jude Law on tarttunut myös toiseen Cainen kuuluisaksi tekemään rooliin. Joseph Mankiewitz teki myös The Wicker Manin (1973) käsikirjoittaneen Anthony Schafferin näytelmän Sleuth pohjalta samannimisen elokuvan 1972. Kahden miehen henkinen kaksinkamppailu kesti 138 minuuttia. Kenneth Branaghin ohjaama uusi sovitus on itsensä Harold Pinterin kynäilemä ja kestää vain 86 minuuttia. Pyhäinhäväistystä siis? Yllättävää kyllä, ei lainkaan. Branagh tyylittelee visuaalisesti kamarinäytelmäpohjan tarjoamissa rajoissa ja antaa uransa parhaaseen suoritukseen yltävän Law'n, sekä edellisen version vastustajansa Lawrence Olivierin kenkiin asettuneen Cainen tykittää täysillä. Itsekkäiden, kierojen ja toistensa nöyryyttämisestä nautintonsa ammentavien pirullisten hahmojen kamppailu on paikoin kylmäävän intensiivistä, mutta myös hysteerisen hauskaa seurattavaa sanelun säkenöidessä ja käänteiden kasaantuessa.

***½-

Smiley Face (2007)

Viimeksi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja teiniprostituutioon porautuneella Mysterious Skinillä (2004) iskeneen Gregg Arakin uusi elokuva yllättää pohjattomalla hällä väliä -hyväntuulisuudellaan. Scary Movie -sarjasta tuttu Anna Faris esittää jatkuvasti tötsyttelevää pilvipäätä, joka pöllyissään sekoittaa itsensä koko ajan pahempiin sotkuihin. Töksähtelevä elokuva leikittelee rakenteella ja kikkailee ilman sen kummempaa juonta löysästi kohtuullisen huvittavaan kliimaksiin. Pari hauskaa oivallusta mahtuu mukaan, mutta vallitseva olotila on kuin olisi ainoa selväpäinen viikon jatkuneissa bileissä. Ehkä ovella olisi pitänyt jakaa pikku annokset pilveä.

**½--

I'm a Cyborg, But That's OK (2006)

Hienon Oldboyn (2003) jälkeen lähinnä vitsiltä tuntuneen Sympathy for Lady Vengeancen (2005) ulos pukanneen Park Chan-wookin uusin tuskin herättää riemun kiljaisuja miehen synkemmän tuotannon faneissa. Lähes timburtonmaisissa fantasiasfääreissä kepeän hyväntuulisesti pyörivä mielisairaalarakkaustarina paljastaa hattararomantikon ohjaajan sisältä. Itseään kyborgina pitävän tytön psyko-osaston kommelluksia seuraa mielellään, mutta Parkin päällekäyvä tyyli ampuu itseään jalkaan mahtipontisella itsetärkeydellä. Ilmaviksi ja kepeiksi tarkoitetut kohtaukset eivät tavoita sävyään kameran sukkuloidessa ja musiikin pauhatessa kun pahimmassa melodraamassa. Juonta riittäisi oikeastaan vain lyhytelokuvaan, mutta kahjoista revitään hauskaa huumoria ja fantasiaelementtien hyväntuulisuus saa kuitenkin lopulta puolelleen - osittain.

**½--

London to Brighton (2006)

70- ja 80-lukujen kovat brittigangsteritrillerit saivat 90-luvun lopussa tehdä tilaa Guy Ritchien lanseeraamalle supertyylitellylle lad-henkiselle tarantino-sanailulle. Esikoisohjaaja Paul Andrew Williams tykittää kuitenkin myös kirjoittamassaan London to Brightonissa urbaania tylyyttä siihen malliin, ettei juuri ja juuri nihilismiltä välttyvän elokuvan jälkeen osaa Ritchien johdannaisia ajatellakaan. 12-vuotiaan tytön ja aikuisen prostituoidun pakomatkasta Lontoosta Brightoniin konnat kannoillaan kertova elokuva valottaa nykypäivän väliinputoajien lohdutonta arkea ja ahdinkoa pakotettujen valintojen muuttuessa huonoista sietämättömiksi. Tiukan rosoisella käsivaralla dynaamisesti ohjattu London to Brighton iskee katsojan suoraan keskelle tapahtumia ja onnistuu paikoin saamaan aikaan suoranaista pahoinvointia. Kuvion auetessa kierrokset löystyvät hieman, mutta Williamsin mieleenpainuva debyytti onnistuu vakuuttamaan kaikilla tasoilla.

***½-

The Boss of It All (2006)

Tanskan arkkimanipuloija Lars von Trier palaa hieromaan pirullisuuttaan katsojien naamoihin tavallista kepeämmissä merkeissä. The Office -sarjasta vaikutteita napannut konttorikomedia menisi jo "ihan tavallisesta elokuvasta", ellei Trier pitkin elokuvaa popsahtaisi kommentoimaan tapahtumia ja pyytelemään anteeksi genren asettamia vaatimuksia latteuksien ja ratkaisujen suhteen. Idiooteistakin muistettava Jens Albinus esittää omahyväistä näyttelijää, joka palkataan vuorostaan esittämään IT-firman keksittyä pomoa sopimusneuvotteluiden painaessa päälle. Rooli vie kuitenkin enemmän kuin voisi kuvitella ja pian koko toimisto on auttamattomasti nurin kurin. Komedia syntyy asteen pari vinksalleen nyrjähtäneistä hahmoista sekä Trierin irvailusta. Ohjaajan itsensä mukaan elokuvassa ei ole mitään mainittavaa sisältöä - väitettä kannattaa testata. Alussa nähty Trierin lyhytelokuva Occupations irvailee puolestaan taiteilijan omakuvan ja kritiikin kustannuksella räväköissä merkeissä.

***½-

Dasepo Naughty Girls (2006)

Jos anarkistiseksi tarkoitettu elokuva on pelkästään pliisu, mikä on sen funktio? Sarjakuvaan perustuva Dasepo Naughty Girls sijoittuu kouluun, jossa oppilaat naivat ristiin toisiaan ja opettajia. Tämä selviää heti tiedostavan ylikorniksi vedetyn elokuvan alkukohtauksesta, minkä jälkeen asia unohdetaan muutamaa irtovitsiä lukuun ottamatta. On vaikea kuvitella mitä rajoja tekijät kuvittelevat rikkovansa pukemalla keski-ikäisen miehen naiseksi, samalla pitäen kaikki parimuodostelmat suorastaan hellyttävän heteroina. Noin puolet kestosta on sketsimäistä sekoilua, jälkimmäinen osuus puolestaan sketsimäistä yritystä salakuljettaa mukaan juoni. Monissa höpsöissä hetkissä on imua, mutta ajoituksen taju puuttuu täysin suurimmasta osasta ja on vaikea antaa loputtomasti sympatiapisteitä kivoista yrityksistä.

**---

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15