Caroline Munro
Rakkautta & Anarkiaa '07 -festivaaliraportti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5 · 6 · 7 · 8 · 9 · 10 · 11 · 12 · 13 · 14 · 15

Retribution (2006)

Käsikirjoittaja-ohjaaja Kyoshi Kurosawaa (s. 1955) juhlittiin J-horrorin älykkäämpänä visionäärinä onnistuneesti psykologisten kauhuelokuviensa Cure (1997) ja Pulse (2001) jälkeen. Tätä mainetta tehokkaasti romuttava Retribution liikkuu samoilla vesillä yhdistäen sarjamurhamysteerin kummitusjuttuun. Valitettavasti näistä jälkimmäinen on niin sietämättömän paksua soopaa, että se upottaa koko apokalyptisen trillerin heti kun ensimmäiset yliluonnolliset paljastukset lyödään pöytään. Kurosawan aave on tietysti mustatukkainen nainen, joka punaiseen mekkoon pukeutuneena alkaa ilmestyä hukutusmurhia tutkivalle rikosetsivä Yoshiokalle (Kôji Yakusho). Yoshioka on menneisyydessään ehkä tehnyt jotain anteeksiantamatonta ja nyt jokaiselta surmapaikalta löytyy suoraan häneen itseensä viittaava johtolanka. Retribution on periaatteessa hyvin näytelty ja Kurosawa kykenee kaiken huuhaan seassakin luomaan muutamia syksyisen tunnelmallisia kohtauksia, mutta kummitusteorian ylitsepääsemätön typeryys ei päästä tukahduttavasta otteestaan missään vaiheessa. Idioottimaisten käänteiden paraati jättää suorastaan vihaiseksi. (TP)

*----

Children (2006)

Islantilainen Ragnar Bragason toteutti Childrenin yhdessä Vesturport-teatteriryhmän kanssa käyttäen metodeita, jossa hahmot ja dialogi kehitettiin tiiviissä yhteistyössä näyttelijöiden kanssa. Lopputulos on tuoreen oloinen, halvalla toteutettu mustavalkodraama vaikeista vanhemmuussuhteista pimeässä pohjoisessa. Vaikka mukana on pikkurikollisiakin, satuttava väkivalta ja musta huumori eivät voisi olla kauempana Tarantinon perillisistä. Masentavia epäonnistumisia piristetään osuvilla hetkillä, laskelmointi välttäen. Kaikki ihmiskohtalot eivät tunnu olevan aivan loppuun asti mietittyjä, mikä ei kuitenkaan paljoa haittaa kokonaiskokemusta, sillä valittujen teemojen käsittely herättää ajatuksia vaikuttamatta itsetarkoitukselliselta merkityksellisyyden tavoittelulta. Sisarelokuva Parents (Foreldrar, 2007) jäi kankaalta näkemättä, mutta molemmat tulee varmasti vielä katsottua seuraavassa Suomeen rantautuvassa formaatissaan. (TP)

***½-

Cocaine Cowboys (2006)

Harva aikakausi minkään Yhdysvaltain kaupungin lähihistoriassa on kiehtovampi kuin Scarfacen (1983) ja Miami Vicenkin (alkaen 1984) kuvaama Miamin 70 ja 80-lukujen taite vapaasta kokkeliparatiisista väkivaltaisiin kokaiinisotiin sekopäisine kuubalaisemigranttigangstereineen. Cocaine Cowboysin ohjaaja Bill Corben ei kuitenkaan ole mikään dokumenttivelho, vaan saa pulverinpöllyisen dollarinhaalinnan tuntumaan ajoittain jopa tylsältä touhulta loputtomilla montaaseillaan kasvavista rahapinoista ja toistuvilla kuvilla kaduilla makaavista verisistä ruumiista. Tappajien ja muiden osallisten nimiäkin pudotellaan siihen tahtiin, ettei niistä varmasti montaakaan jää päähän elokuvan jälkeen. Cocaine Cowboys tekee kelvollista työtä Miamin hullujen vuosien mapittamisessa, ja parasta siinä ovat tietysti monien tempausten täysin absurdi älyttömyys ja haastateltavien hurjat jutut. Puolisen tuntia materiaalia olisi kuitenkin saanut jäädä vaikka dvd-ekstraksi, sillä ainakin elokuvateatterissa perse alkaa pahasti puutumaan. Tarkoituksellisen viihteellisen ja eksploitatiivisenkin dokumentin voisi hyvin kuvitella tulevan arki-iltana Jim-kanavalta ilman että siihen kiinnittäisi sen kummempaa huomiota muuten kuin otsikkonsa puolesta. Cocaine Cowboysissa aihe on paljon kiinnostavampi kuin toteutustapa; tässä tapauksessa se riittää. (TP)

***--

The Art of Negative Thinking (2006)

Geirr (Fristjov Såheim) on 35-vuotias liikenneonnettomuudessa vammautunut, impotentti pyörätuolipotilas, joka viettää ankeaa elämää vakuutusrahoilla hankitussa lukaalissaan turhautuneen tyttöystävänsä Ingvildin taakkana lähinnä pilveä poltellen, Vietnam-elokuvia katsellen, Johnny Cashia kuunnelleen ja revolverillaan leikkien. Norjalaisen draamakomedian The Art of Negative Thinkingin alkuasetelmaan päästään kun Ingvild kutsuu Geirrin vastusteluista huolimatta vastenmielisen tekopyhän Torin (Kjesti Holmen) johtaman vammautuneiden terapiaryhmän talolleen positiivisen ajattelun istuntoon. Katkeroitunut Geirr tekee parhaakseen pilatakseen Torin yritykset ja pian kärsimyksillään kilpailevat invalidit saavat aikaan täyden kaaoksen, jonka myräkässä jokainen oppii itsestään kuitenkin enemmän kuin kankeiden positiivisen ajattelun mallien avulla. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bård Breien löytää tyydyttävän tasapainon lähinnä itsesääliä käsittelevän asiasisällön ja vammaisten anarkistisen irrottelun sekä terapiametodeille vittuilun väliltä. Jälkimmäinen näistä puolista toimii paremmin, vaikkei aivan kolmen vuoden takaisen R&A-naurattaja Aaltran (2004) tasolle pääsekään. Draamapuolellakin on hyviä pointteja, mutta näkökulma on alusta asti turhan arvattava ja etenkin elokuvan loppu jää liian pikkumukavaksi. Riittävän suuressa osassa ratkaisuista on joka tapauksessa pohjoismaalaista munaa, mikä tekee The Art of Negative Thinkingistä hyvinkin onnistuneen tapauksen. (TP)

***--

This Filthy World (2006)

This Filthy World on kahdesta John Watersin stand up -keikasta koostettu elokuva, jossa omienkin sanojensa mukaan lasten hyväksikäyttäjän arkkityypiltä näyttävä Waters kertoilee repeilyttäviä sattumuksia elokuvauransa varrelta ja huomioita nykyisestä maailman menosta. Kameran kuvakulmia on ehkä kolme, mutta Watersin "filthy elder" -karisma ottaa valkokankaan haltuun vaikeuksitta. Huonon maun suurvisiirin homo-, huume- & törkyilyläpät eivät yllättäen ole kokeneet puhuttuna kummoistakaan inflaatiota, vaan This Filthy World on hauskempi kuin Watersin kolme edellistä elokuvaa yhteensä. Watersin mainion kirjan Shokkiarvo (Shock Value, 1981) lukeneille ja hänen kommenttiraitojaan kuunnelleille monet jutuista ovat tuttuja, mutta se ei estä piirun vertaa This Filthy Worldista nauttimista. Puolitoista tuntia kuluu yhdessä hujauksessa ja elokuvateatterista kotiin raahautuessaan huomaa yhä hihittelevänsä Watersin parhaille heitoille. (TP)

****-

Old Joy (2006)

Kelly Reichardtin Old Joy jos mikä on amerikkalaista nyky-indien minimalistinen perusedustaja ja todellinen antiteesi tämän päivän Hollywood-elokuvalle. Siinä kaksi erilleen kasvanutta vanhaa kaverusta näkevät pitkästä aikaa ja käyvät metsäretkellä, eksyvät, istuvat nuotiolla ja hieman juttelevat. Erittäin pinnallisella tasolla juuri muuta ei tapahdu. Varsinainen teema on elokuvan nimen mukaisesti erään ystävyyssuhteen kuoleman ymmärtäminen ja sen kuvaamisessa Old Joy onnistuu hyvin pitkälti täydellisesti. Siihen sisältö sitten jääkin. Daniel London ja etenkin Bonnie "Prince" Billynä upean uran muusikkona tehnyt Will Oldman näyttelevät moitteettomasti ja Oregonin luonto sekä Yo La Tengon soundtrack nivoutuvat luontevaksi osaksi elokuvan tunnelmaa. Jos verkkainen ja aidonoloinen amerikkalainen indie lainkaan kiinnostaa, on Old Joy ehdottomasti kokemisen arvoinen 76-minuuttinen. Kaikkien, joilla on joskus ollut ystäviä, joita ei enää ole (sekä tällä hetkellä hieman kärsivällisyyttä hiljaista elokuvakerrontaa kohtaan) luulisi saavan siitä irti palkitsevan määrän ajateltavaa. (TP)

***½-

4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007)

Ansaitusti tänä vuonna Cannesissa Kultaisen palmun pokannut 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää sijoittuu Romaniaan Ceausescun vallan lopulle, vuoteen 1987. Vaarallisen pitkälle edenneen vahinkoraskauden piinaavaa laitonta aborttia ja sen välittömiä seurauksia ei ole helppoa katsoa, mutta kaikkein paitsi herkkänahkaisimpien laatuelokuvan ystävien kannattaa todellakin vaivautua, sillä kokemus on paitsi järkyttävä, myös ainutlaatuisen sykähdyttävä. Pitkiä ottoja perustellusti suosivan ohjaaja Cristian Mungiun realistinen tyyli muistuttaa viime vuonna R&A:ssa nähdystä romanialaisesta The Death of Mr. Lazarescusta (2005), mutta 4 kuukauden tragediassa ei ole mitään edes mustasti hupaisaa, vaikkei pimeässä Romaniassa täysin vailla valopilkkuja vaellellakaan. Molemmat elokuvat kuvannut Oleg Mutu ylittää aikaisemman huippusuorituksensa yksinkertaisesti mestarillisella kameratyöskentelyllä, mitä sataprosenttisen autenttisiksi lavastetut ja valaistut kuvauspaikat tukevat. Kokonaisuus on hienosti hallittu ja Mungiu osaa rakentaa aitoa ahdistavuutta myös jättämällä oikeissa kohdissa asioita näyttämättä; periaate, josta yhdessä oleellisessa kohtauksessa lipsuminen on elokuvan kenties ainoa toimimaton ratkaisu. Lopuksi 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää on kuitenkin näyttelijöiden, ja kaarti tekee Anamaria Marincan johdolla syvälle porautuvaa työtä. Elokuva on kaikin puolin vaikuttava saavutus, jonka on ilahduttavaa kuulla saavan Suomessakin asiallinen teatterilevitys. (TP)

****-

Sivu:

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15