Caroline Munro

11.-15.6.2008

23. kertaa järjestettävät Sodankylän elokuvafestivaalit valtasivat taas kesäkuussa kaupungin viideksi päiväksi. Keskiviikosta sunnuntaihin elokuvat pyörivät lähes taukoamatta, klassikoista uusiin tärppeihin. Bussista ulos astuessa voi tuntea normaalielämän velvoitteiden valahtavan olkapäiltään: luvassa pelkkiä elokuvia ja viinaa. Viimeistään noin kolmannen päivän (lukua on vaikea pitää) kohdalla alkaa surrealistinen deja vú vallata mielen pikkukaupungin kaduilla. Samat paikat, samat naamat ja sama humalatila yhdistettynä lannistumattomaan päivänvaloon alkavat tehdä tehtävänsä. Kokemusta voi suositella jo ilmapiirin ja lisävirikkeiden (perjantain lavatanssit ja karaokenäytös pääehdokkaina) suhteen, vaikka kotiin paluu tuntuukin ansaitulta kaiken jälkeen. Tällä kertaa festarit olivat muuttua Kusturican elokuvaksi Vallilan tangon soittaessa joen varren laiturilla kuuden maissa lauantaiyönä auringon paistaessa täyttä päätä. Paikalle olisi kaivattu vain pari hanhea ja porsas, eikä tanssivilla ihmisillä kansoitetun laiturin olisi tarvinnut kuin irrota ajelehtimaan...

Päävieraina nähtiin ohjaajat Milos Forman ja Andrei Konchalovski sekä John Cassavetesin vakiokasvona tunnetuksi tullut Seymour Cassel. Kotimaista osastoa sai edustaa seitsemättä vuosikymmentä valkokankailla kasvanut Lasse Pöysti.

Outolinnut massan kynsissä - Milos Forman ja byrokratian kapinalliset

Tsekeistä poliittisia oloja Amerikkaan paennut Forman oli paikalla esittelemässä elokuvansa ja vastailemassa yleisön kysymyksiin. Formanin amerikkalaisen tuotannon punaisena lankana voisi nähdä tavallisesta tallaajasta poikkeavien, lahjakkaiden ihmisten kuvaamisen yhteisön paheksuntaa vastaan.

Varhaisempaa tsekkivaihetta edustanut Palaa, palaa! (1967) verhoaa kommunistisen puolueen kritiikkinsä varsin läpinäkyvästi. Vanhan palokuntalaisen merkkipäivän ympärille kyhätyt juhlat karkaavat käsistä tehottomien järjestäjien hössöttäessä korrekteista menettelytavoista kansan riemuitessa kaaokseksi riehaantuvasta tahattomasta hölmöilystä. Aikoinaan Tsekeissä kielletty satiiri tuntuu ylipitkältä ja hajanaiselta, mutta sisältää monta herkullista hetkeä ja aitoa ihmiskuvaa.

Formanin lopullinen läpimurtoteos Yksi lensi yli käenpesän (1975) tiivistää kapinallisen poikkeusyksilön tuulimyllytaistelun systeemin rattaissa Jack Nicholsonin räväkän potilaan ja Louise Fletcherin tiukan holhoavan sairaanhoitajan väliseen kamppailuun. Haastattelussa Forman muisteli ystävänsä aikoinaan neuvoneen jättämään Ken Keseyn kirjasta sovitettu elokuva sikseen, koska "se on pelkkää americanaa". Forman kuitenkin tunnisti linkin hoitajan huolehtivan kuoren alta paljastuvan tiukan hallinnan tarpeen ja oman menneisyytensä kommunistivainojen välillä. Ihmisarvoa tinkimättömästi peräänkuuluttava Käenpesä iskeekin niin lujaa, koska se tuntuu täysin aidolta.

1984 valmistunut Amadeus näyttää myös kamppailun kahden ihmisen välillä, mutta tässä kamppailussa toinen osapuoli on autuaan tietämätön vastustajastaan. Peter Shafferin näytelmästä tämän itsensä sovittama mestarisäveltäjän elämäkerta ottaa vapauksia ja kertoo kuolinvuoteellaan tunnustavan hovisäveltäjä Salierin (F.Murray Abraham) katkeran tarinan. Lapsinero Mozart (tuntemattomana rooliin poimittu Tom Hulce) on rietas, rahvaanomainen ja täysin tietoinen omasta ainutkertaisuudestaan. Salieri taas on sivistynyt, pätevä ja täysin tietoinen omasta keskinkertaisuudestaan. Hiljalleen hän alkaa suunnitella kilpailijansa tuhoa, samalla riemuiten tämän jokaisesta uudesta sävellyksestä, jumalaisia nuotteja ihaillen ja niiden luojaa vihaten. Amadeuksessa Forman pääsee leikkimään elokuvan rakenteella ja erityispiirteellä yhdistää alkemistin lailla kuvat sekä musiikki joksikin, mihin kumpikaan ei erikseen kykene. Lahjakkuuden, armon, vihan, koston, hyväksynnän, rakkauden ja anteeksiannon monivivahteinen vyyhti toimii paremmin alkuperäisessä, lyhyemmässä muodossaan kuin Formanin myöhemmin koostamana ohjaajan versiona.

Poikkeusyksilöiden elämäkertaosastoa edustavat myös festivaaleilla nähdyt kaksi elokuvaa Formanin uudemmasta tuotannosta; Larry Flynt - minulla on oikeus (1996) sekä Man On the Moon (1999). Molemmat on kirjoittanut myös Tim Burtonin Ed Woodin (1994) takaa löytyvä duo Scott Alexander & Larry Karaszewski. Lisää yhtäläisyyksiä löytyy niin räväkästä päähenkilöstä, rakenteesta kuin näyttelijöistäkin. Formanin joka jenkkielokuvassa vilahtavan Vincent Schiavellin ohella laulajana paremmin tunnettu Courtney Love esittää päähenkilöiden muusaa ja elämänkumppania. Pornomagnaatti Larry Flyntin (Woody Harrelson) elämässä itse porno jää taustalle elokuvan keskittyessä kuvaamaan miestä hieman kyseenalaisena sananvapauden airuena tämän lukuisten siveettömyyssyyteoikeudenkäyntien kautta. Koska Hustlerin perustanut Flynt on niin varakas, on hänellä keinot käyttää systeemiä sitä itseään vastaan ja temppuilla miten päähän pälkähtää siinä ohessa. Elokuva ei jumitu oikeusdraaman perussynteihin vaan pysyy mukavan riehakkaana yli kaksituntisen kestonsa ajan. Forman ei glorifioi pornoa, mutta estetisoi sen puitteet hieman hämmentävän kirkasotsaisesti. Pääsanomaksi muodostuu kuitenkin Amerikan perustuslaillinen sananvapaus. Uraansa aloitellut Edward Norton tekee hienon sivuroolin Flyntin paljon kärsivänä lakimiehenä.

Amadeuksen Mozart on myös oman polkunsa räväkkä kulkija, jonka temppuiluja suvaitaan hänen ainutlaatuisuutensa vuoksi, mutta vain niin kauan kuin se miellyttää. Samaa teemaa varioi Formanin toiseksi uusin elokuva, omaleimaisen viihdyttäjän Andy Kaufmanin merkillisen elämän elokuvan muotoon pakottava Man on the Moon. Kaufmania pidettiin koomikkona, mutta itse hän määritteli aktinsa sanoihin: "I'm a song-and-dance-man." Monet roolihahmonsa täysin sisäistänyt Kaufman nautti yleisön vedättämisestä, siitä hetkestä kun tosi ja illuusio sekoittuvat eikä kukaan enää tiedä miten reagoida. Vihaamassaan sitcomissa Taxi (1978-1983) kansansuosikiksi kohonnut outolintu alkoi tietoisesti tuhota uraansa, ensin muuntautumalla ylimieliseksi yökerholaulaja Tony Cliftoniksi, sitten vetämällä naisia vastaan painivan nousukassovinistin roolin niin vakuuttavasti ja pitkään, että kansan rakkaus muuttui vihaksi. Jim Carrey pääroolissa ei maanisia silmiä lukuun ottamatta juuri näytä Kaufmanilta, mutta muuntautuu tämän lukuisiksi persoonallisuuksiksi niin saumattomasti, että miehen tähti-imago unohtuu ja elokuva muuttuu Kaufmanin viimeiseksi suureksi showksi. Vuoroin hysteerisen hauskaa, vuoroin hämmentävää ja vuoroin koskettavaa Man on the Moonia rasittaa lievä imelyys etenkin musiikkivalintojen suhteen, eikä voi olla miettimättä onko systeemi nielaissut Formanin konventioidensa syövereihin, joista kuolemansakin epäilyttäväksi jättänyt Kaufman vimmaisesti pakeni koko elämänsä. Amadeuksessa kerronta vielä elää ja Forman löytää kameralla jotain omaa, media ja metodi kulkevat käsi kädessä. Kamera ei ainoastaan kuvita hahmojen maailmaa vaan on osa sitä. Flyntin ja Kaufmanin tarinat sen sijaan loksahtavat melko tuttuihin raameihin täyteläisine väreineen ja tasaisine valaistuksineen. Hienoista tarinoista, hahmoista ja näyttelijöistä huolimatta ei voi olla miettimättä, että jotain puuttuu. Jotain rosoista ja odottamatonta. Flyntistäkin on tullut osa systeemiä, jota vastaan hän kamppaili. Sitä ylläpitävä hieman nukkavieru, mutta tutussa riehakkuudessaan turvallinen vastarannan kiiski. Tähän asemaan Formankin näyttää ajautuneen, pistäen miettimään onko kuolema todellisen kapinallisen ainoa pakokeino sulautumiselta.

Elävää musiikkia ja elävää kuvaa

Festivaaliteltassa esitettiin kolme erikoisnäytöstä: Otto Donnerin orkesterin säestämä King Vidorin Ihmiset väkijoukossa (1928), Jakov Protazovin neuvostopropagandaklassikko Aelita (1924) Cleaning Womenin soinnuilla, sekä Alan Parkerin The Commitments (1991) karaokenäytöksenä.

Aelitassa pakkomielteinen insinööri kehittelee avaruusrakettia Marsiin ja unelmoi kaukaisen planeetan elämästä, samalla tuskastellen mustasukkaisesti vaimonsa yöelämästä. Aleksei Tolstoin neuvostoscifikirjaan perustuva elokuva alkaa huvittavalla anteeksipyynnöllä, jossa pahoitellaan kirjaan tehtyjen muutosten laatua, samalla huomauttaen näyttelijöiden olevan "lahjakas kollektiivi" ja "lavasteiden huomionarvoisia". Mars-osuuksissa lavasteet ja asut todella ovat huomionarvoisia. Puoliympyräliukuovet, kubistiset päähineet ja liukuhihnat joilla työläisiä passitetaan syväjäädytykseen jäävät mieleen. Itse juoni sinkoilee melko sekavissa merkeissä edestakaisin, kunnes lopussa fantasia-Marsissakin puhkeaa lokakuun vallankumous uusiin liekkeihin. Etenkin tässä vallankumousjaksossa Cleaning Womenin intensiivinen säestys herätti elokuvan eloon aivan eri tavalla kuin normimusiikki. Esityksen ainoa miinus oli lopuillaan kituva printti, joka katkesi useampaan otteeseen ja paloi kerran jopa puhki - ehkä propagandan kuumottamana.

The Commitments puolestaan on elokuvana sympaattinen ja sujuva kuvaus dublinilaisten työväenluokan nuorten perustaman soul-bändin noususta ja tuhosta. Äkkiväärä huumori ja rosoiset yksityiskohdat elävöittävät muuten kovin kaavamaista tarinaa, joka kuitenkin muodostui itseään suuremmaksi elämykseksi katsojien lauleskellessa vaihtelevalla menestyksellä biisien mukana.

Muuta sälää

John Cassavetesin uran keskivaiheille sijoittuva "romanttinen komedia" Minnie & Moskowitz (1971) antoi näyttelijävieras Seymour Casselille tilaisuuden loistaa, kirjoittaja-ohjaajan vaimon Gena Rowlandsin rinnalla. Arkisessa realismissaan riemastuttava elokuva tuo yhteen elämää raivoon asti pursuavan Casselin Moskowitzin ja sisäänsä käpertyvän Rowlandsin Minnien. Cassavetesille tuttuun tapaan elokuva koostuu pitkistä, elävistä, monin osin improvisoidun oloisista kohtauksista, joissa kerros kerrokselta paljastuu ihmisen sisin. Tulokset ovat välillä kauniita, välillä rumia, usein hauskoja mutta aina mielenkiintoisia. Monet hetket tuntuvat niin eläviltä, että on vaikea uskoa niiden tapahtuvan kameran edessä, edes missään määrin suunniteltuina. Cassavetesin parhaimpiin lukeutuva Minnie & Moskowitz toimii muistutuksena tuttujen kaavojen kankeudesta, siitä ettei hahmoja tarvitse rakentaa mallien mukaan. Elämä on ristiriitaista, se siitä tekee elämisen arvoisen.

Lasse Pöystin kuivahtaneelle uralle uuden nousuhetken tarjonnut Mika Kaurismäen Klaani: tarina sammakoitten suvusta (1984) perustuu Tauno Kaukosen romaaniin. Pikkurikollisten sukuun mustaksi lampaaksi syntynyt Aleksanteri Suuri Sammakko (Markku Halme) on pysynyt aikuisuuden kynnykselle asti kaidalla polulla, mutta lopulta houkutus alkaa olla liian iso vankilasta taas karkaavien lähisukulaisten vietellessä rötösten tielle. Ajan suomielokuvalle tyypillistä jäykkää töksähteleväisyyttä pursuva Klaani nousee lähimmäs lentoa Kari Väänäsen vimmaisesti vetämän roolin myötä. Molempien Kaurismäkien laatima käsikirjoitus löytää myös muutamaan otteeseen hyvän tasapainon toteavan ylevien lauseiden ja hahmojen säälittävän ahtaan maailman ristiriidasta. Pöysti tekee vakaan suorituksen sukua jahtaavana poliisina, mutta rooli on suoraviivaisen yksioikoinen.

 JSJMJM*IRMHTPMMSMMK*EMPITKALKA
1.One Flew Over the Cuckoo's Nest (1975)4.54.5...4.54.55.03.04.5...5.04.04.394.63
2.Amadeus (1984)3.54.5...4.53.54.02.54.0...4.54.03.894.23
3.Horí, má panenko (1967)......3.53.0.....................3.673.58
4.Aelita (1924).........3.5.........3.5.........3.503.38
5.Minnie and Moskowitz (1971).........4.03.52.53.5............3.383.63
6.Man on the Moon (1999)3.53.5...3.5......2.03.53.52.54.03.253.69
7.The People vs. Larry Flynt (1996)3.53.0...3.5...3.02.53.53.02.03.03.003.38
8.Klaani: Tarina Sammakoitten suvusta (1984).........2.53.53.0......3.0......3.003.38
9.The Commitments (1991).........3.0.....................3.003.27
 JSJMJM*IRMHTPMMSMMK*EMPI3.453.69
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!