Caroline Munro
Espoo Ciné 2008
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Avajais- ja päätöselokuvat

Happy-Go-Lucky (2008)

Mike Leighin edellisestä elokuva on ehtinyt vierähtää jo neljä vuotta. Arkisesta menosta aborttidraamaksi kasvanut Vera Drake (2004) oli karu ja traaginen. Uuden tuotoksen nimi ei ole ironinen, vaan kyseessä on hauska ja pirteä elokuva, josta ei kuitenkaan puutu Leighin tarkkaa silmää epämukavan realistiselle draamalle. Aikaa löytyy myös hahmojen sielunelämän valaisuun pienillä, yllättävillä vedoilla. Yhteiskunnallista sisältöäkin kolmikymppisen ala-asteen opettaja Poppyn (Natalie Hawkins) tarina sivuaa kuin huomaamatta. Poppy elää samanikäisen kämppiksensä kanssa töitä arkena, biletystä viikonloppuisin -rutiinia, riemuiten elämästä ja levittäen riemuaan kaikille joihin törmää. Leigh on luonut Poppysta usein ärsyttävän puolelle kallistuvan pälpättävän ilolinnun, jonka Hawkins antaumuksella ruumiillistaa.

***½-

Vicky Cristina Barcelona (2008)

Englannissa tehdyn Match Pointin (2004) jälkeen Woody Allen on hanakammin siirtynyt Amerikan ulkopuolelle elokuvissaan. Nyt on vuorossa Barcelona. Kahden parikymppisen amerikkalaisnaisen kesästä Espanjassa kertova Vicky Cristina Barcelona heittää Allenin uuden vakiotähden Scarlett Johanssonin sekä Rebecca Hallin yhteen Javier Bardemin mehukkaasti tulkitseman taidemaalarin kanssa. Bardem hurmaa ensin Johanssonin, mutta saa sitten avioliittoa suunnittelevan Hallinkin pauloihinsa. Kohtalo puuttuu peliin ja suhdepalapeliä saapuu vielä sekoittamaan Bardemin sekona ex-vaimona Penelope Cruz.

Allen hyödyntää espanjalaisstereotypioita donjuaneista ja kärkkäistä naisista, mutta uskottavan hyväntuulisesti. Kepeästi etenevä elokuva on kuitenkin myös sisältörikas, ja aluksi ärsyttävällä kertojanäänelläkin on aidosti funktionsa.

***--

Ennakkonäytöksiä

Kuningattaren sisar (The Other Boleyn Girl, 2008)

Henrik VIII:n hoviin sijoittuva epookkijuonitteludraama kertoo Boleyn sisarten tarinan. Lähtökohtana on 1500-luvun Englannin naimaneuvottelut ja avioliitto naisten ainoana keinona edetä elämässä. The Queenin sekä The Last King of Scotlandin (molemmat 2006) kirjoittanut Peter Morgan kuitenkin epäonnistuu valitsemaan näkökulmaa sekä tarinaan että draamaan ja tv-ohjaaja Justin Chadwickin käsissä lopputulos on sujuva mutta ulkokohtainen pukuloistoepookki, joka hieman raivostuttavasti vuoroin tekee päähenkilöistä juonittelijoita ja sitten kerjää heille sympatiakyyneleitä.

Natalie Portman ja Scarlett Johansson saavat siskoihin jotain eroa, mutta Eric Bana hukataan lähes totaalisesti kuninkaan pahvilta maistuvassa roolissa. Bana on lahjakas näyttelijä, mutta tuntuu lähinnä lavasteelta komeihin kostyymeihinsa sullottuna. Ajallisesti vuosia kattava tarina tuntuu huomattavasti pikaisemmalta eikä onnistu samalla tavalla valottamaan hallitsijoita ihmisinä kuin Morganin aiemmat, nekin jokseenkin vaillinaiset, elokuvat.

**---

In Bruges (2008)

Veijaririkostarinan, moraalitrillerin ja koskettavan draaman yhdistelmää tavoitteleva Martin McDonaghin esikoispitkä onnistuu lähes sullomaan kaiken yhteen tasapainoiseen pakettiin. Belgian historiallisia nähtävyyksiä tulvivaan pikkukaupunkiin briteistä karkotetut pikkukonnat Ray (Colin Farrell) ja Ken (Brendan Gleeson) odottelevat käskyä pomoltaan Harryltä (Ralph Fiennes). Äkkipikainen ja lapsenomainen Ray pitkästyy äkkiä kun taas vanhempi ja viisaampi Ken yrittää nauttia retkestä lomana. Mutta kun Harryn käsky saapuu, se ei tiedä kummallekaan hyvää.

McDonagh luottaa paljon nokkelaan dialogiin, joka onnistuu jotenkuten pysymään todentuntuisena. Auttaa toki, että se on aidosti hauskaa. Näyttelijät kantavat kokonaisuutta: Gleeson on tutun jykevä läsnäolo ja Fiennes pääsee psykoilemaan kilahtaneesti mulkoilevana, jatkuvasti kiroilevana Harryna (hahmo ei tosin aivan saavuta Ben Kingsleyn vastaavaa show'ta Jonathan Glazerin Sexy Beastissa). Elokuvan kuitenkin varastaa Farrell, joka pitkästä aikaa näyttää olevansa leffatähden sijaan ihan oikea, huikean luonteva näyttelijä.

***½-

WALL·E (2008)

Pixar ei tingi tasostaan vaan päinvastoin nostaa sitä jopa uusiin sfääreihin tuoreimmassa animaatiossaan. 800 vuotta tulevaisuuteen sijoittuvan WALL·E:n nimirobotti kerää jätettä ja puristaa sitä kuutioiksi ihmiskunnan hylkäämällä maa-planeetalla. Kadonneen kulttuurin jäänteiden äärellä nostalgioivan yksinäisen robotin arki muuttuu kun paikalle pärähtää planeetalta elämänmerkkejä etsivä EVE-droidi. WALL·E ihastuu ja joutuu keskelle seikkailua salakuljettaessaan itsensä EVE:n aluksen matkaan.

Juonikuvaus kuulostaa naurettavalta hötöltä ja sitä se onkin. Kummallisinta kyllä, 180 miljoonaa dollaria maksanut WALL·E perustuukin isoin osin tunnelmaan. Alkupuoliskolla on dialogia vain nimeksi ja saasteilla tuhotun planeetan pinnalla turhaa tehtäväänsä täyttävän robotin melankolia tavoitetaan puhtaan elokuvallisesti kuvan ja äänen kautta. WALL·E onkin yksi kauneimpia koskaan näkemiäni animaatioita. Tietokoneen jälki on todellisemman oloista kuin suurin osa elävillä näyttelijöillä tehtyjen elokuvien efekteistä. Lumoa lisää täydellinen äänimaailma, josta vastaa Tähtien sotien äänet luonut Ben Burtt. Lopussa elokuva karkaa tavallisemmille poluille ja opetukset alleviivataan tuttuun tapaan ääneen lausuen. Paikoin WALL·E tuntuu myös hieman liikaa Applen mainokselta. Ensimmäinen puolisko on kuitenkin virkistävän originelli ja ihan pirun upean näköinen.

***½-

Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008)

Tomas Alfredson on Ruotsin kiinnostavimpia ohjaajia juuri nyt. Miehen edellinen, Suomen televisiossa neljässä osassa nähty Ruskean neljä sävyä (2004) oli synkkä ja absurdi draamakomedia, kuin Ingmar Bergmanin versio Todd Solonzin Onnesta (1998). Ystävät hämärän jälkeen jatkaa tunnistettavasti samaa realismin linjaa, mutta Alfredson ei polje paikallaan - kyseessä sattuu olemaan myös vampyyrielokuva.

12-vuotias Oskar on yksinhuoltajaäitinsä kanssa asuva koulukiusattu nössö, jolla ei ole kavereita, kunnes naapuriin muuttaa outo tyttö Eli, joka kulkee talviyössäkin pelkässä t-paidassa. Eli asuu keski-ikäisen miehen kanssa, joka kulkee öisin kaupungilla tappamassa ihmisiä ja valuttamassa heidän verensä sammioon. Vähitellen Oskar ja Eli ystävystyvät ja totuus tytön tavoista alkaa paljastua.

80-lukulainen ruotsalainen betonilähiö ei ole niitä kaikkein ilmeisimpiä puitteita vampyyrielokuvalle, mutta toimii kuin häkä. Talvisen ankeat maisemat ja nukkavierun aidot hahmot juurruttavat jutun niin tuttuun arkeen, että hassuimmatkin vampyyrielementit (sisään ei saa tulla kutsumatta) menevät läpi. Lisäksi etenkin Oskaria esittävä Kåre Hedebrant on pellavapäineen niin nappivalinta, ettei tarinan todellisuutta epäile hetkeäkään. Ainoaksi ongelmaksi nousee rytmitys. Keskivaiheilla elokuva alkaa jumittaa ja kadottaa suuntaansa. Naapurissa asuvaan alkkiskaveriporukkaan omistettu aika tuntuu hieman turhalta, koska hahmoja on liian paljon, mutta samaan aikaan heihin panostetaan liian vähän. Pohjana oleva samanniminen romaani on tosin 600-sivuinen, joten sovituksen itse tehneellä kirjailija John Ajvide Lindqvistillä ei ole ollut mikään helppo homma. Viimeisellä kolmanneksella Alfredson saa kuitenkin kaiken kasaan. Ystävät hämärän jälkeen on omaperäinen, kaunis, koskettava ja brutaali elokuva, joka kaipaisi vain hieman tiivistämistä.

****-

Sivu:

1 2 3 4 5